aamuajatukset · onnellisuus · syvällistä · vähän runoo

Puhu minulle onneasi.

Laula minulle onnesta.
Pidä minusta kiinni etelän pehmeässä tuulessa.
Sillä vedän pois kunnes vedät virtaasi.
Saata minut kallion korkeimpaan näkemään
kuinka peloton näkee enemmän.
Hyräile minulle rauhasta
vielä jälkeen häivähdyksen kasvoillani.

Puhu minulle onneasi.
Kerran kerroin kieltä vielä ymmärtäväni.
Ohjaa tänään perässäsi aukiollesi.
Kasvatan sinne sinulle kauneimpani.

blogi166

aamuajatukset · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus · tavoitteet

Intohimosta ja mielekkäästä elämästä.

Hittolainen soikoon, all-in elämälle.

Voi olla, että mielekkään ja intohimoisen elämän esteenä on monesti turvaratkaisut; ihan kiva taitaa olla helpommin tavoitettavissa kuin aidosti mielekäs. Päteehän se monessakin: helpompi jäädä, helpompi olla kuin ennen, helpompi olla hakematta uutta. Kai mielekkyys on jollakin tapaa aina uskalluksen seurausta – intohimo ehkä sitten jopa uhkarohkeuden. Mulle on kerrottu, että päätöksen tekeminen on itse asiassa tärkeämpää kuin oikean vaihtoehdon valitseminen. Eikä kyse ole lopputuleman jälkeisestä tokaisusta paska reissu mutta tulipahan tehtyä, vaan aidosti siitä, että yleisesti ottaen päätöksentekokyvyttömyys on ihmistä vahvemmin alhoon vetävä kuin vääräksi todettu päätös ja sen mahdolliset seuraukset. Ehkä tätä mukaillen voisi ajatella, että intohimon perässä juokseva uhkarohkeus riskeineen kaikkineen on elämän mielekkyyden kannalta kuitenkin mielettömästi messevämpää kuin turvallisen tuntuinen ihan okei.

IMG_20180620_081204_498.jpg

Pidän ajatuksestani, että intohimoisilla ihmisillä ei ole aikaa ajatella järkeä kuin välttämättömyyden verran. Mä luulen, että hyvän ihmiselämän on pidettävä sisällään standardimäärä järkeä – ensiksikin jo siksi, ettei yhteiskunnassa vain pärjää ilman järjenhaiventakaan. Mutta että sen standardimäärän jälkeen järjen lisäämisestä saatu hyöty elämälle todellakin heikkenee – ja johtaa pitkällä tähtäimellä ihan kivaan. Kuten todettu, intohimoisen elämän eläneet ovat usein varmasti – ainakin jossakin kohtaa eloaan – ottaneet uhkarohkeitakin askelia.

Enkä tarkoita muuta kuin yksilöllistä uhkarohkeutta, oli se sitten ajatus, sen mukaan toimiminen, konkreettinen teko tai tunne. Yhteistä niille kai kuitenkin on kyseisessä hetkessä askeleen radikaalisuus.

Jos jokaisen ihmisen tulisi saada seurata vierestä edes hetken aikaa onnellista ihmistä, niin yhtä lailla ihmisen tulisi saada nähdä rohkean askeleen johtavan intohimon toteuttamiseen ja mielekkyyden toteutumiseen. Mä olen saanut läheltä seurata, kuinka ohjaksien välissä pidetty (uhka)rohkeus on johtanut mielettömään mielekkyyteen. Ja on myönnettävä, että ensin se laittoi mun ajatuksissa kaiken mullinmallin – mieletön kävi mielessä ensin – ja vain ensin – sanan varsinaisessa merkityksessä. Mahdollisuuksia on niin paljon kuin niitä jaksaa nähdä. Ja toisaalta tyytyminen on se, joka tosiasiassa uuvuttaa.

Äiti jo varhain opetti, että maksava asiakas saa vaatia uutta – hiusvapaata – lihapulla-annosta. Mutta mä taisin äidin sanoista oppia, että aivan vähintään oikeudenmukaisuus on riittävä peruste vaatia ja olla tyytymättä. Ehkä mä senkin voisin muistaa oman elämän mielekkyyttä ja sitä tukevia ratkaisuja miettiessäni.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä

Ihminen alkaa.

Kuule, ensiaskeleet ja mennyt.

Ihminen alkaa itsensä kohtaamisesta.
Eri tavoin kuin kaikki lähti syntymästä.
Alkaa, alkaa, alkaa. Ei uudesti, ei alusta, ei parempana.
Ainoastaan alkaa.
Ja niin ihminen elää kuin alkaa. Alkaa elää kuin itsensä kohtaa.

Eikä ihmisen eläminen ole kuin itsensä heijastamista;
ala ei vain yksi ihminen, itsensä kohtaaminen heijastuu.

blogi163.jpg

Määrittelemätön on aina väliin kituutusta. Tahtoisin kertoa – mieluiten sille kymmenen vuoden takaiselle – itselleni, että itsensä kohtaaminen kannattaa, koska siitä alkaa seuraava sivu, alkaa tyhjältä pöydältä, alkaa onnellisuus tai uutukaiset tuulet. Että alkaa vuosien vuodet ja kullatut polut. Mutta kun toisinaan on jätettävä määrittelemättä, tyydyttävä tähän: ainoastaan alkaa. Ja jossakin elämän vaiheessa – olisipa alkupäässä ennemmin – alkaminen johtaa elämiseen siten kuin itsensä on rohjennut kohdata. Ja niinhän ihminen elää, itseään levittämällä – sanoin, katsein, kohtaamisin, tahallisin tai tahattomin. Ja vaikka alkujaan on alkanut tietämättä tarkalleen mihin, useinkaan itsensä kohtaaminen ei voi olla mitään sellaista, etteikö se toisi monen moneen elämään hyvää. Varmaksi voi kuitenkin sanoa, ettei se ole sellaista, jota koko elon voisi vältellä.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · onnellisuus · vähän runoo

Sisäinen sävel melankolinen.

Sisäinen sävel
melankolinen
tahtoo olla,
tahtoi olla alkujaan.

Onnellisen taivaan alla,
kuinka syntyi
syntyjään yksi surumielinen.

Sävel niin sisäinen
osa on.

Kulun uuden
poikkisointuisen
löytää tietoinen.

33868410_1909757119036752_1393996854995189760_n.jpg

Mä olen tunnistanut itsessäni aina pienen melankolisen kolon – tai ennen tätä nykyistä hiukan suuremman, tänäpäivänä ainakin vähemmän hallitsevan. Aiemmin mä olen selittänyt koloa itselleni ensin pessimissisyytenä, sitten uskon, rohkeuden ja ties minkä puutteena. Mutta oikean oikeasti se taitaa olla vain pieni melankolinen kolo, joka on syntynyt maailmaan mun mukana. Ei se ole huono juttu, harmittava asia tai hienon hienokaan. Ainoastaan osa mua. Ihan vain pikkuruiseen melankoliaan toisinaan taivutteleva puoli, jota mä koen ajoittain jopa tarvitsevani. Siten mä olen päässyt yli ihmetyksestä, jopa itsesyytöksestä, kuinka onnellisen taivaan alla syntynyt onnellinen ihminen voi löytää itsestään sellaista melankoliaa.

On tosin todettava, että mun sisäinen sävel – se jokapäiväinen väri mielessä – voisi tänäpäivänä olla tummemmin melankolinen. Tietoisuus mun pienestä melankolian kolosta on ollut alku uusille sävellyksille, jotka alkuun tosin olivat väkinäisiä ja poikkisointuisiakin. Maailmankaikkeudessa on kaikenlaisia sisäisiä säveliä ja ehkä oikean mallin löytäminen toisesta on auttanut mua uudessa sävellysurakassa, jonka tarkoituksena ei kylläkään ole ollut korjata tai korvata, ainoastaan tarkastella.

aamuajatukset · elämänasenne · itsetutkiskelu · onnellisuus

Palosielu pieni.

Palosielu,

vedä elämä läpi intohimolla. Pidä sielun kytevä siemen matkassa yhtä tiukasti kuin onnen kehotti isoäiti pitämään takataskussa; tuskin ovat kaksi erillistä elämässä. Helposti sammuu intohimo yleisillä hyveillä. Kunnollisuus on joskus vettä hehkulle. Ihmekös ei, että elämä toisinaan on tukahduttaja. Vaan muista, intohimo on varjeltava. Puhalla, puhalla, usko ja puhalla, varjelija. Vaikka moni sanoisi saat vain sammumaan. Vastoin sanoja, uskon puolella palosielu usein roihahtaa.

Äläkä palosielu pieni anna itsesi koskaan unohtaa, minkä olet jo alkumetreillä päättänyt elämässä antaa johdattaa. Liekkiä ei pysty kukaan muu kuin sinä itse tukahduttamaan.

IMG_20180512_163209_876

aamuajatukset · elämänasenne · onnellisuus · vähän runoo

Anna elämän tuntua hyvältä.

Anna elämän tuntua hyvältä.

Salli vaikeus, salli haikeus.
Salli jättää joskus urheus.
Sallit pysyvyyden.
Salli jälkeen kaiken muutos.
Salli itsesi kulkea edes ja takas.

Salli enemmän.
Salli välillä vähemmän kuin riittävästi.
Salli antaa, salli luovuttaa.
Salli välillä suurella kädellä ottaa.

Salli aurinko käsivarsilla.
Salli lämmön hikipisara otsalla.
Salli jäätelö ja jäätelötön päivä.
Salli valinta;
anna sen aina olla puolesta parhaan,
ei vastaan.

33074615_1899381743407623_5845710859363418112_n.jpg

Anna elämän tuntua hyvältä. Antamatta jättäminen on kai suurin syy keskivertokaameaan eloon. Siinä ehkä yksi suurimmista oivalluksista, jossa voin mennä elämisessä vikaan. Vaikka puitteet olisivat kohdillaan ja itse asiassa elämä onnellista oikeasti, itse on annettava myös elämän tuntua hyvältä – muutoin selittämätön kaipaus johonkin – kenties onnellisempaan, parempaan – ei tunnu hellittävän. Näin mä luulen.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä

Näe mun perustukset.

Aika tarkka, millaiselle pohjalle mä perustan toimintani, olenhan mä.

Olisipa oletus aina päällä siitä, että kerran toimintani perustuksen luotuani tarkoitusperien kyseenalaistaminen on ajanhukkaa; on ja pysyy se sama toimintaani määrittävä arvo. Toki sellainen voi loppua ja alkaa uudenlaisena alusta, mutta ei siltikään vaihdella päivästä, edes toiminnasta, toiseen. Oi, kun olisikin ihanaa luottaa myös toisten luottavan kerran luomaani linjaan, toimintani perusarvoon. Kai se helpottaisi kertomista siitä, että perustuksilla en ole lähimainkaan ailahtelevainen, vaan tässä ja nyt tämä, huomenna ja muuttujista riippumatta myös sama. Vaikkapa parhaansa asioiden eteen tekevä kunnes toisin kerron.

Ailahtelevat arvot eivät ole mun juttu, mutta ehdottomuuden ympärillä hääriminen on joskus pulmallista, on mun todettava.

Tie ailahtelevuudesta ehdottomuuteen ei ole suora eikä sen keskivaiheille asettuminen aina ihan ongelmatonta. Sillä kai tarkoitan, että oman arvon mukaan toimiminen voi ajaa oman minän yli, esimerkiksi ahkeruuden arvona ei pitäisi sisältää mahdollisuutta oman hyvinvoinnin unohtamisesta. Siten perustuksien luominen omalle toiminnalle ei sitten kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, vaikka itse arvo olisikin itsestäänselvyys. Kai tähän läheisesti liittyy terveen itsekkyyden säilyttäminen omien arvojen mukaan toimimisessa.

IMG_20180430_060929_825.jpg

Oikeusturva kai lähinnä omia ajatuksiani vastaan nämä toimintani perustukset, olen mä niinkin ajatellut.

Loppukädessä, jälkeen sen, mitä toiset ovat ajatelleet tai sanoneet, on itseni pystyttävä perustelemaan ainoastaan itselleni syyt toimintani takana. Voin ne kertoa ääneen, mutta vastuu perustuksien näkemisestä ei silloin ole itselläni – kuulija uskoo haluamansa, ääneen lausutut sanat ovat suhteellisen kädettömiä. Sen vuoksi koen kuin oikeusturvaksi itselleni selkeät oman toimintani perusteet. Oman mielen sisäiset varmuus ja rauha ovat kultaakin kalliimpia.

Näe mun toiminnan perustukset, sillä niille myös mut on perustettu.