aamuajatukset · oma elämä · opiskelu

Aika raaka arvosana.

Valvoin yön –  edellisenkin. Juoksin aamulla tenttiin. Sain arvosanaksi viisi. Ja itselleni vain tokaisin: no niin pitikin.

Ja jälkeenpäin olen anteeksi itseltäni pyydellyt, kuinka nyt sillä tavoin taas itselleni tokaisin.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lähinnä valvonut ja vaatinut. Valehtelematta olen itselleni kertonut läpipääsyn riittävän. Vaan siltikin kuullut aina lopulta tokaisijan: viittä vähemmällä tuskin olet riittävä. Tokaisijan kanssa olen väitellyt, yön unettomina tunteita sen teilannut ja aamulla taas vajavaisia vastauksiani hävennyt. Viisi on merkinnyt vain uutta lähtötasoa ja suurempaa pettymystä epäonnistumisista.

blogi131

Niinpä niin, vai niin pitikin. Monista karvoistani olen irti päässyt, mutta tämä nimenomainen on määrätyssä ympäristössä suhteellisen haastava; kun ainoa palaute on yksi numero, se hirvitys alkaa saada suuria mittasuhteita. Pienellä palautteella varustettu kaksi voisi olla sanatonta neljää kannustavampi. Ja lopulta pystyn hyvinkin ymmärtämään, miksi yksi numero rekisterissä koko kurssiin laitetusta ajasta – saati innostuksesta – kirvoittaa kyyneleet silmissä. Arvosana on aika raaka.

Mutta kun itsellesihän sinä tätä näin vain. Niinpä niin. Koetan kasvattaa ja ruokkia itseäni yksin näillä näin niin järkevästi kuin mahdollista. Joskus oman tieto- ja osaamistason hahmottaminen on näillä eväillä hienoisen haastavaa.

Ja kaiken suorittamisen ja arvosanaviidakoinnin keskellä tuppaan itselleni turhautuneena huutamaan: antaisinpa itseni olla vain innostunut tästä kaikesta mielettömästä tiedosta.

aamuajatukset · aitous · vähän runoo

Ysärin yöpuvussa.

Eripari villasukissa.
Kahviviiksistä.
Valvoneita silmiä.

Rakastaisi ja katselisi
kuin täydellistä paria.

Anna mulle joku,
joka rakastaa mua
ysärin yöpuvussa.

Rakastaisi niin,
että kehuisi vuolaimmin
nappiverkkareissa.

Ennen kuin
ja kun
kuljetaan tuulipuvuissa.

Eniten olen elämältä kysynyt
aitoutta.

Sillä tunnen ja annan rakentua. Sen sijaan, että rakentaisin.

IMG_20171201_153601_098.jpg

Vasta vartuttuani olen ymmärtänyt, kuinka kiihkeästi olen pienestä saakka kysynyt elämältä aitoutta. Varsinaisuutta, siten aitouden omassa päässäni ymmärrän. Minulle elämällä ei ole merkitystä, jos en löydä siitä aitouden aspektia; ilman tunnetta varsinaisuudesta miellän elon aikalailla tyhjäksi. Joskus jopa elämän näyttelemiseksi. Ehkä sen vuoksi nuorempana suuri huoleni oli se, että aidoimmillani olen kevyesti hassu. Tiedäthän, aidoimmillani kuljen yhdeksänkymmentäluvulta peräisin olevassa yökkärissä ja kahviviikset suupielissä laulellen epävireisesti Mikko Harjun korkeimpia säveliä Italian muotoiseen öljypulloon kädessäni. Että salliiko tämä elämä todella – varsinaisen Rinkelin.

aamuajatukset · vähän runoo

Aivan. Aivan kaikki.

Tässä kaikki.

Tässä kaikki,
minä toistin.

Tunne vatsanpohjassa,
osoitin.
Paljon päässä.
Suurin täällä,
sydäntäni näytin.

Jalat maassa,
kädet kiinni,
mutta sydän auki.

Aivan.

Aivan kaikki,
aamulla mietin.

IMG_20171127_085946_908.jpg

Tänään ensimmäisenä aamuna kakskytviisivuotiaana mä tajusin; mulla on olemassa aivan kaikki aivan kaikkeen.

aamuajatukset · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Sekunteja neljäsosissa.

Kahvi tippuu rivakkaan.
Ennen tippa kerrallaan.
Tänään yritetään
kolmea yht’aikaa.

Vuodenvaihde helteillä.
Keskikesä ensimmäisenä päivänä.
Puoli kierrosta edellä
jatkuvalla syötöllä.

Ja sydän kysyy minulta,
kuinka kauan
me päätetään jaksaa tällaista.

Sekunteja neljäsosissa.

IMG_20171117_094121_125.jpg

”Hetki tulee, nappaa kiinni, roiku mukana, laske irti. Kunpa vain saisin astella pitkin tätäkin hetkeä, ehtiä vilkaisemaan kertaalleen edes oikealle. Sillä vaikka hetkiä tulee jatkuvalla syötöllä tänäpäivänä, olkoonkin kiireisiä, ei jatkumo ole ikuinen. Muistutti mulle eräs eilen.”

aamuajatukset · oivallukset · oma elämä

Liian kirkkaiden kenkien ongelma.

Pelkää en päätä myöden liiskautuvia hiuksia. En rankkasateen pieksemää vasten kasvoja. Pelkää en säätä, joka saa häätkin peruuntumaan. En edes pimeyttä täällä ikkunattomassa maassa.

Pelkää en räkättirastaan rääkyä. Ja vain joskus ihmisenalun nälkähätää. Pelkää en peikkometsän kääpiä. En epämääräistä osaa ihmisessä edessäni. Pelkää en kyyneliin kääriytyä. En sääliä kokea.

Mutta auringossa minä voin kauhistua; liian onnellisessa olotilassa suoranaisesti panikoitua. Liian hyvältä tuntuvan tiedostamattani puolittaa ajatuksella liian hyvästä tunteesta.

Hetkeksi märät sukat jalkaani silloin vedän.

IMG_20171114_164020_737.jpg

Oletko koskaan kuullut liian kirkkaiden kenkien ongelmasta.

aamuajatukset

Kuluttoman sävelensä hän vain laulamalla paikkaa.

”Hän laulaa toiselle jokainen päivä. Sävelittä, sanattomasti. Laulaa vain. Osaamattomuuttaan hän ei paikkaa kuin laulamalla. Yhä enemmän häpeilemättömästi hyräilemällä, ujouttaankin hyvin ujottomasti. Suoraan toiselle kuluttoman sävelensä osoittaa. Kuin kauneimman kappaleen, jonka maa päällään kantaa. Matkankin päästä, kuulumattomista. Ennalta tuntematta, ennakkoluulottomuutensa lauluunsa pukemalla. Hän saa tuntemaan toisen laulullaan – ei nuottiriveillä tai täydellisellä vireellään. Hän ei suhtaudu, hänhän laulaa. Niin kauan kuin toinen niin antaa. Hän osoittamalla laulunsa osoittaa, kuinka toiset täällä kohtaa.”

blogi124.jpg

Mulla on tarve. Mä tahdon porautua tässä elämässä ytimeen. Kerrosten läpi siihen nimenomaiseen. Jättää taustakohinan sikseen. Laittaa virhetarkastelun toissijaiseksi. Alleviivata merkitsevän.

Laulaa kenelle vain kauneimmin, vaikka en osaa.