Unessakin silmäni ovat auki sinulle. Ummistan vain ajatukset, joissa et esiinny. Pidän ajatuksesta, etten näe ääriviivojasi. Minä tunnen ne koskemattakin. Yöt ovat lyhyitä sinun vierelläsi, kun lasken hiussuortuviasi. Haron sitä kaikkea meidän välillämme. Haukon samaa henkäystä kuin sinä unessasi. Kello on viisaria vaille sinä.Miksi rauha katoaa pään koskettaessa tyynyä?
Voisin olla missä vain,
siellä, täällä tai tien päällä,
kunhan olen tässä.
Kanssasi tätä samaa hengittämässä,
silmillä näin häntä hellimässä.
Tätä hetkeä kanssasi kaikkialta koskemassa,
ajatuksin häntä hipaisemassa.
Minuutteja lähekkäin vastaanottamassa
ja irti yhdessä päästämässä.
Ohimenevässä yhä vain pinnalla pysymässä.
Kun aika hukkasi merkityksensä,
tämä hetki täytti joka sopen minussa.
Maapallo pyörii, sen akseli on edelleen tallessa. Kiirehtijä kulkee hoppu takataskussa. Mutta aika etenee ilman meitä kolmea.
Kuis nyt yhtäkkiä näin.
Toinenkin kainalo käytössä,
kaikessa yksi aina keskellä,
kolmas kulho puuroa odottamassa,
pikkusukat kuin aina olleet kuivumassa,
tumput hukassa yhä todennäköisemmin.
Maitoviiksiä yhdet lisätty,
takapenkin paikka täytetty,
suppusuu vasten poskea,
yötuhina tuplana,
pöydän päässä kunkkupaikka,
perheen pää hurmattu.
Paljon on ihmeteltävää, kun kolmistaan aloitellaan elämää.
Kuka sinut luoksemme lähetti?
Tämän päivän toivo vai
huomisen maailmanrauha.
Hetken huolettomuus vaiko
seisahtumisen taito.
Levollisuuden suoja vai
valonpilkahduksen tuoja.
Haikaraparvi vai
kahden yhteinen pilvilinna.
Sinut lähetti Rakkaus,
joka kahden välistä yletti kokonaisen kolmannen.
Pieni aarre
ei sateenkaaren päästä,
vaan äidin ja isin välistä.
Vihdoin kotona kolmistaan.
Ethän estä, ethän pakene,
eihän edetä tästä hetkestä.
Ethän kannattele kattoa käsillä.
Annathan avaruuden tavallaan laskeutua.
Annathan mun kokea painottomuuden sun sylissä.
Ethän peitä näkyvää.
Ethän kiinnitä mun katsetta.
Annathan mun sokaistua tuikun liekistä.
Ethän vaihda käsivarsia pehmeään.
Annathan kovan olla vasten kovaa
tämän hidastetun hetken.
Annathan kaiken syleilyssä.
Joskus on niitä päiviä, kun kuluva hetki saisi kestää tuon kokonaisen päivän. Kun kaikki voisi pysähtyä – ajatuksista alkaen. Jos vain tämän pitkäksi venytetyn hetken verran näkisin ja tuntisin seuraavaa hetkeä vähemmän.
Minä luotan yön väistyvän
ja sateen kastelevan.
Minä luotan pisaran
eksyvän vielä huulilleni.
Minä luotan lammikoiden
laskevan omia reittejään.
Minä luotan kumisaappaisiin
yhtä paljon kuin sinuun.
Sellaisina päivinä minä luotan
syksyn alkavaan synkkyyteen.
Miksi en punaiseen vaahteranlehteen
tai lapin kuultuun ruskaan.
Miksi helpointa on luottaa värisyttävään ja ravisuttavaan? Kuinka luottaminen liittyy tähän hetkeen heräämiseen – liittyykö lainkaan? Miksi taistelen luottaakseni vielä saapuvaan tulevaisuuden kajoon?
Tahtoo törmätä
ennen kuin tulee vastaan.
Taistelee aiemmin kuin
matkaa taittaa.
Kohtaa ilman
kulkusuuntaa.
Vuotaa varrelle
varmuuden vuoksi.
Jos vain olisi
siihen asti.
Ollaan onnellisia siihen asti. Ei olla kunhan-onnellisia.
Silmät auki seisoo,
seison silmät auki,
yhä täysin auki olen.
Millään ei
tulevaisuus häikäise,
säteillä silmään sohaise.
Mikä sokaisee, on odotus.
Kaipaan
otsaan pystyryppyä.
Kahdesta kippuraisempaa
silmää
halajaisin hieraista.
Tulevaisuuden häikäisy,
siihen soperrellen vaivun.
Onko tulevalla takataskussa häikäistymisen verran säteitä?
Musti istui ja oppi
oma paikka.
Oli isännällä se kaiken päässä.
Lauantaisin osoitettiin
lusikalle lokeronsa.
Keskikentällä viheriköllä,
lähetillä ja sotilaalla,
maailman makeimmilla mansikoilla
omansa.
Jaettu toisen vierellä.
Etsin erämökiltä Äkäslompololta,
mahdollisimman syvältä
ja Pohjantähden alta.
Vierasmajasta käsin kyselin,
missä oma paikkani.
Etsivä löytää mutkankin takaa, kuulin kerran.
Rinkeli, elämän sisällölle muistisääntöjä:
Yks. Rohkeus ei ole ylittämätön raja.
Kaks. Hyvä päivä on otollinen jorpakkohypylle.
Kolme. Koska superkompensaatiolla jorpakko jorpakolta korkeammalle.
Neljä. Yhtä kuin yhtä leveämpi hymy ja reitti.
Viis. Kohtaamisesta yksi luottamus miinukselle painuneeseen pussiin.
Kuus. Oma juttu on oman jutun se juttu.
Loppujen lopuksi kaikkein sisällöllisin elämän sisältö saadaan kai oman mukavuusalueen ulkopuolelta – jorpakosta tai sen toiselta puolelta – ylittämällä rajat rohkeudella ja kohtaamalla kaikenlaisia aiemmista kaikenlaisista huolimatta.
Elina Heidi Rinkeli 