aamuajatukset · elämänasenne · onnellisuus · vähän runoo

Anna elämän tuntua hyvältä.

Anna elämän tuntua hyvältä.

Salli vaikeus, salli haikeus.
Salli jättää joskus urheus.
Sallit pysyvyyden.
Salli jälkeen kaiken muutos.
Salli itsesi kulkea edes ja takas.

Salli enemmän.
Salli välillä vähemmän kuin riittävästi.
Salli antaa, salli luovuttaa.
Salli välillä suurella kädellä ottaa.

Salli aurinko käsivarsilla.
Salli lämmön hikipisara otsalla.
Salli jäätelö ja jäätelötön päivä.
Salli valinta;
anna sen aina olla puolesta parhaan,
ei vastaan.

33074615_1899381743407623_5845710859363418112_n.jpg

Anna elämän tuntua hyvältä. Antamatta jättäminen on kai suurin syy keskivertokaameaan eloon. Siinä ehkä yksi suurimmista oivalluksista, jossa voin mennä elämisessä vikaan. Vaikka puitteet olisivat kohdillaan ja itse asiassa elämä onnellista oikeasti, itse on annettava myös elämän tuntua hyvältä – muutoin selittämätön kaipaus johonkin – kenties onnellisempaan, parempaan – ei tunnu hellittävän. Näin mä luulen.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oma elämä

Näe mun perustukset.

Aika tarkka, millaiselle pohjalle mä perustan toimintani, olenhan mä.

Olisipa oletus aina päällä siitä, että kerran toimintani perustuksen luotuani tarkoitusperien kyseenalaistaminen on ajanhukkaa; on ja pysyy se sama toimintaani määrittävä arvo. Toki sellainen voi loppua ja alkaa uudenlaisena alusta, mutta ei siltikään vaihdella päivästä, edes toiminnasta, toiseen. Oi, kun olisikin ihanaa luottaa myös toisten luottavan kerran luomaani linjaan, toimintani perusarvoon. Kai se helpottaisi kertomista siitä, että perustuksilla en ole lähimainkaan ailahtelevainen, vaan tässä ja nyt tämä, huomenna ja muuttujista riippumatta myös sama. Vaikkapa parhaansa asioiden eteen tekevä kunnes toisin kerron.

Ailahtelevat arvot eivät ole mun juttu, mutta ehdottomuuden ympärillä hääriminen on joskus pulmallista, on mun todettava.

Tie ailahtelevuudesta ehdottomuuteen ei ole suora eikä sen keskivaiheille asettuminen aina ihan ongelmatonta. Sillä kai tarkoitan, että oman arvon mukaan toimiminen voi ajaa oman minän yli, esimerkiksi ahkeruuden arvona ei pitäisi sisältää mahdollisuutta oman hyvinvoinnin unohtamisesta. Siten perustuksien luominen omalle toiminnalle ei sitten kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, vaikka itse arvo olisikin itsestäänselvyys. Kai tähän läheisesti liittyy terveen itsekkyyden säilyttäminen omien arvojen mukaan toimimisessa.

IMG_20180430_060929_825.jpg

Oikeusturva kai lähinnä omia ajatuksiani vastaan nämä toimintani perustukset, olen mä niinkin ajatellut.

Loppukädessä, jälkeen sen, mitä toiset ovat ajatelleet tai sanoneet, on itseni pystyttävä perustelemaan ainoastaan itselleni syyt toimintani takana. Voin ne kertoa ääneen, mutta vastuu perustuksien näkemisestä ei silloin ole itselläni – kuulija uskoo haluamansa, ääneen lausutut sanat ovat suhteellisen kädettömiä. Sen vuoksi koen kuin oikeusturvaksi itselleni selkeät oman toimintani perusteet. Oman mielen sisäiset varmuus ja rauha ovat kultaakin kalliimpia.

Näe mun toiminnan perustukset, sillä niille myös mut on perustettu.

aamuajatukset · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suoraan luotijunaan.

Kuka
saattaisi suojaan.
Laittaisin suoraan
luotijunaan.

Ken
kietoisi huopaan.
Jättäisin ilman
vettä ja muonaa.

Hänkö
ottaisi huomaan.
Kaihtaisin kamalasti
hellää ja turvaa.

Ilman minä sopertaisin itselleni loppuelämän rankkaa sanaa.

blogi152.jpg

Myönnän. Olen liian suurella pakolla koettanut opetella viskaamaan itseni päälle lämmikkeeksi vilttiä tai heittämään itselleni ehdotuksia kyhätystä katoksesta. Jotta saisin itseni näyttämään omissa silmissäni vähän enemmän itseäni kohtaan hellemmältä, virheitä sallivalta, teoiltaan täysin inhimilliseltä. Vaikka luontaista itselleni olisikin passittaa kauas paluumatkaan ilman edes evääntynkää.

Muistan. On sitä jopa suoraan sanottu, että ilman sellaisen toiminnan opettelua itseni kohtaan tuskin tulen pärjäämään. Olen sitä sittemmin itsellenikin kertonut. Että virheen jälkeen vilttiä päälle ja inhimillisyyden mantraa. En ole paljoakaan kuullut hyvää vaativaa puoltani kohtaan, arvostanut sitä en ole itse koskaan. Olen aina ajatellut, että on olemassa sitä paljon parempaa. Tositilanteessa lepsumpaa ja lupsakampaa.

Mutta sitten. Olen sitäkin pohtinut, onko tosiaan aina tarkoitus osata itse luodeilta turvaan. Että osaavatko kaikki todella itselleen kertoa, että älä nyt itseäsi rökitä, sinussa on tätä enemmän hyvää. Että isokin juttu voi olla huikkaus ”pikkujuttu”, vaikka itselle pikkujuttukin on sen hetken isoin juttu.

Kyllä toivon, että jokaiselle jokaisessa ympäristössä hoidettaisiin huopaankietoja ja huomaanottaja omista taidoista riippumatta. Sillä muussa tarkoituksessa täällä kai yksin elettäisiin.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset

Parempi karheampi.

Liian sileä ennen pinnan kulutusta;
karheaa vasten
pysyy paremmin maali ja noja.
Repi, raapi rankka hionta,
mutta tarttui sävy ja pystyssä pysyi.
Väritön ja vinksallaan muutoin siloinen olis.

blogi149

Mä pidän ajatuksesta ”jos en olisi sitä, en olisi tätä”. Siis tätä hyvää, mitä nyt olen. Varsinkin vaikeampien asioiden äärellä jälkikäteen sellainen ajatus on varsin kiva; kai kyse on sellaisista asioista kasvamisesta ja oppimisesta. Mä esimerkiksi luulen, ettei tietotasoni olisi tällä tasolla, jollen olisi ottanut vastaan myös niitä useita valvottuja öitä. En mä tiedä, onko kukaan koskaan tahallaan lähtenyt hakemaan itselleen karheampaa pintaa vain muodostaakseen kitkaa paremman asian pystytyksille; kai elämä aika itse hioo hyödyttömän sileät pinnat karheammiksi tarttumapinnoiksi. Tottakai, itsestäänselvyys, että joskus ”jos en olisi sitä, olisin tätä, jotakin parempaa” pitää osaltaan myös paikkaansa. Mutta mä haluan uskoa, että jopa siihen liittyy aina edes sivulauseena mutta ja se, millaiseksi rosoisuus on kasvattanut.

Jos mä en olisi sitä, en olisi tätä: sopivan kunnianhimoinen, tietoinen, utelias, innokas, värikäs, uskaliaammin sisältä voimakas.

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · tavoitteet

Jos suorittaja ei olisi kirosana.

Ai ettien että Elina. Sä olet niin suorittaja. Mä niin näen; suorittajahan sä olet päästä varpaisiin ja vaikka pyykkikoneessa pesisi. Ihan henkeen ja vereen ja viimeiseen hengenvetoon, kuuletko, suorittaja.

Mitään muuta en sitten ole asiasta kuullutkaan koko ikänäni. Enkä mitään muuta ole enää edes yrittänyt itselleni kertoa. Pesunkestävä suorittaja – lisäksi pahimmillaan vain carpe diem -pyrkyri – on kai muotoutunut merkittäväksi osaksi identiteettiäni siten, etten ole kokenut tarpeelliseksi tutkiskella nivaskaa mallikelpoisesta suorittajasta sen enempää. Eli aikamoisen vakuuttavasti. Ja ei, enhän minä totuutta ihmettele. Totta nimittäin on tämä: lähtökohtani on paras ja lopputuleman tulisi mieluiten olla korkeampi. Tosin paras ei tapauksessani ole tarkoittanut korkeampaa palkintopallia suhteessa toisiin, vaan parasta niistä vaihtoehdoista, joihin minulla on mahdollisuus. Ja visaisintahan on, että pienenä jo opin mahdollisuuden olevan aina olemassa. Lisäksi suorittaminen ja erityisesti siitä paineiden saaminen voi myös olla asioiden loppuunviemistä erittäin täsmällisesti.

Siltikin välillä mietin, mitä olisin ilman suorittajuuteen taipuvaista luonnettani. Ensiksikin siksi, koska tavoittelu ja kovan työn tekeminen saavat minussa aikaan mielettömiä hyvänolontunteita. Ihan jokaisen tekemäni tentin jälkeen olo on kuin voittajalla, kun kova työ on saatu päätökseen. Eikä tunteella sinänsä ole mitään tekemistä arvosanan kanssa. Joten ehkä ilman suorittajuutta ainakin tuntisin vähemmän mielihyvää elämästä. Toiseksi, joskus tavoittelu ja kova työ myös johtavat johonkin eikä käy kiistäminen, etteikö saavutettu rikastaisi elämän sisältöä, veisi eteenpäin ja kasvattaisi mielekkyyttä. On sanottava ääneen, että rajoittavuudesta huolimatta ilman suorittajaluonnettani elämässäni olisi aika paljon vähemmän. Mutta kuka hullu sellaista myöntää nykypäivän carpe diemien keskellä.

Voisinko alkaa olla suorittaja itseni kanssa vilpittömästi hyvässä hengessä? Niin ja suorittaja positiivisessa valossa myös muiden silmissä? Jos olisinkin suorittajan sijaan kohtimenijä. Elämässä kaikenlaista tavoitteleva kohtimenijä, jonka määritelmään automaattisesti kuuluisi myös tarpeen tullen vain olija.

Koska edes halu olla täydellinen ei sinänsä ole pahe, vaikka aivan kaikkialla tänäpäivänä toisin toitotetaankin (aika usein teen sitä minäkin). Jokainen onnistuu joskus jossakin täydellisesti eikä kai ole väärin sanoa sen tuntuvan mielettömän hyvältä ja sellaiselta, jota kaipaa aina vain lisää. Oleellisinta on kai tajuta, ettei täydellisyys ole muuta kuin tilannesidonnaista ja usein joiltain osin sattumaakin. Lisäksi ymmärtää, ettei se ole identiteetin suhteellisen pysyväkään muoto.

blogi148

Että jos suorittaja ei itselleni merkitsisikään enää kirosanaa. Vaan jos se enneminkin olisi kohtimenijyyttä, joka auttaisi viimeisetkin kilometrit maaliin saakka.

aamuajatukset · aitous · itsetutkiskelu

Minä tulkinta vain.

Hetken kesti tajuta – ehkä päälle kaksikymmentä vuotta – se, että suurimmalle osalle eteen sattuneista ihmisistä olen pelkkä tulkinta. Tulkinta toki itsestäni, siis kaikesta siitä, mitä sillä hetkellä kyseissä ympäristössä satun viestimään, mutta loppujen lopuksi kuitenkin vain toisen tulkinta. On miltei turvaisaa ajatella, että mikäli arvostelu ei kohdistu toimintaani, työhöni tai tekemisiini, vaan leviää identiteetin tasolle, hyvin todennäköisesti se koskee tulkintaa, joka minusta on tehty. Mitä minä olen, se on tiedossa kyllä minulla ja tärkeimmillä. Aina sisälläni on aito minä, jonka äärelle voin hyvillä mielin tulkinnan höykytystenkin jälkeen palata.

Tottakai on luonnollista olla suurelle osalle ainoastaan heijaste omasta ulosannista ja päältä luetusta. Täysin luonnollista, vaikka ei olisikaan lainkaan päälle liimattua. Ja vaikka joskus olen ajatellutkin aloittavani uuden kohtaamisen kättelemällä ja kertomalla mitä oikeasti olen aidoimmillani, en sitä koskaan ole kuitenkaan vakavasti harkinnut. Itsesuojeluakin, veikkaisin. Eikä missään nimessä toden peittelyä, olen itselleni useaan otteeseen toistellut. Ehkä tämän vuoksi harvempi tietää, millainen Elina oikeasti on. Ja jos joskus olen sattunut kuulemaan kuvailuja itsestäni, aika helposti olen havainnut, millaisella tasolla liikutaan.

kuva3.jpg

Jopa lohduton ajatus se, että kukaan ei koskaan voi tuntea minun taskujani ominaan. Kaikkein tarkimmin ajateltuna kaikille muille paitsi itselleni olen jonkinnäköinen tulkinta jostakin opitusta ja toistuvasta eikä välttämättä tilannesidonnaisesta. Toisaalta on suoranaisesti sisäistä maailmaani lämmittävää kuulla, kuinka oikeaan esimerkiksi parhaiden ystävieni tulkinnat vuosien varrella tuntemaan oppimisen seurauksena osuvatkaan.

 

aamuajatukset · hetkessä · onnellisuus · syvällistä

Ja maailma ei koskaan auennut.

Ja maailma, joka ei auennut.

Koskaanko, kysyttiin. Koskaan, totesi.

Ei vaikka teki kaiken näin. Koetti löytää ilman etsimistä, saati sattumaa, ja koetti edetä edelleen kiinni hetkessä. Oli mitä söi, söi mitä luuli ainakin olevansa – kevyen kevyttä, huoletonta. Myös oli mitä ajatteli ja oli mitä sanoi. Lisäksi yritti ajatella mitä sanoi, joskus sanoi mitä ajatteli. Herranjumala ei aina kuitenkaan. Koska visusti varoi tavoittelemasta täydellisyyttä kulkiessaan kohti sitä. Näytti paljon epätäydellisyyttään olematta sitä. Oli niin inhimillinen, että viitta oli välillä tipahtaa harteilta. Luoja paratkoon, ei nyt aivan kuitenkaan. Oli kaikki synonyymit hyvälle – hyödyllisestä suotuisan kautta aina mainioon ja neuvokkaaseen kuitenkin magna cum laude approbaturin kirkkaasti ohittamalla. Ei vain lukenut, vaan myös oli ja uudelleenkirjoitti. Ohjeet, neuvot ja jopa kirjoittamattomat säännötkin. Ikuisti carpe diemin dreamillä. Tarrautui mahdollisuuksiin kuin takiainen.

Niin siltikään maailma ei koskaan auennut.

blogi145.jpg

Se oli tarina jostakusta, joka voisi olla joku (moni, minäkin). Ja joka myös olisi elämässään voinut olla joku. Vaikka se, joka kaikilla pyrkimyksillään yritti olla: oman maailmansa onnellisin asukas. Voi olla, että omansa lisäksi koko maailma olisi auennut, jos hetken vain olisi ollut. Yksinkertaisimmillaan ollut.