Hän oli sirrisilmä.
Yli horisontin yritti.
Missä tulevaisuus alkaa,
senkö hän siristämällä näki.
Otsa rypyssä
nousevalla aallolla jo tasapainotteli.
Tähyillen
otteen nykyhetkestä menetti.
Onko se sellainen yleinenkin vaiva, että elämä ajautuu liiaksi horisontin tähyilyyn? Jos hetken verran keskittyisikin näihin rantakiveyksellä liplattaviin leikkeihin.
Aamurauhassa.
Rakkain kello kuusi,
toivo ja hiljaisuus.
Olen jälleen uusi.
Ylläni päivän koskemattomuus.
Hetki aikaa ennen kuin
sodanjulistus
täytäntöön pannaan.
Alkakoon itsesyytöksien tykitys!
Miksi aamut ovat edelleen parasta? Koska ensimmäisinä tunteina syntyy aina aselepo ja aamurauha itseni kanssa. En ole koskaan aloittanut aamua itsesyytöksillä, jostakin syystä. Itseni piiskuri olen vasta – sanotaanko vaikka – siinä kympin jälkeen.
Olen kasa sanoja, jotka kaipaavat säveliä.
Olen valokuva, jonka näkee vasta kehyksissä.
Olen liekki, joka syttyy vain hämärässä.
Olen sivellin, joka ikävöi liikettä.
Olen kello vasta viisareilla.
Muutoin olen langaton villasukka.
Mitä ajatuksilla tulisi tehdä? Minä nimittäin ajattelen ajatukset liian usein pois. Tukahdutan alkavat ideat ajattelulla eivätkä ne ehdi nähdä päivänvaloa. Eikä kukaan ehdi kuulla niistä. Enkä itse lopulta edes hetkeä ehdi uskoa niihin. Olen kuin kasa sanoja, jotka kaipaavat säveliä kertomaan, kuinka ajatukset lauletaan ulos niistä itsestään. Kuinka itseä toteutetaan.
Koska elämääni lepatat.
Käsikkäin vain kuljen,
kun poutapäivä antaa odotuttaa,
kun myrskynsilmä meitä tuijottaa.
Utuisen aamukajon valossa
aavalla, aavalla
minua hetken lennätät.
Sinulle hulmuan.
Sillä sinä elämääni niin lepatat.
Poimi kämmenelle.
Kohotti puuskan korkeudelle
saatesanoilla
pakko löytää kanto siipien alle.
Liito alkaa pelolla.
Ilmavirta syntyy lentämällä.
Lintu siivillä,
sinä näillä omilla
ajatuksilla.
Monestiko uskallus on tuntunut turvalliselta ennen onnistumista.
Pienen pieni yritti luolan suojasta.
Polte paksussa turkissa.
Piipun kärki tökkäsi nenään:
ei luotu nallea paahteeseen.
Onks hän oikku.
Kuuma karvapeite
ja sisäinen polte.
Joka korventaa
jollei keväisin karjahtele,
jollei luolasta ulos astele.
Onks hän luonnon hetken mielijohde.
Jos nalle pysyiskin vain loukossansa.
Moni asia maailmassa uskottelee, ettei meitä ole luotu joksikin sen vuoksi, että meidät on luotu jonkinlaisiksi. Että älä ole oikkujen oikku. Tuo kuviteltu ristiriita rajoittaa tekemistä aika merkittävästi. Ja voi olla hankala uhmata sitä kaikkea astumalla ulos luolasta. Vaikka etunenässä itseäni tahtoisin jokainen päivä muistuttaa, että paksu karvapeite ja kuuma polte sopivat yhteen yhtä hyvin kuin esimerkiksi herkkä luonne ja määrätietoinen rohkeus.
Oisinpa monien kilojen riisisäkki enkä heitettävä hernepussi.
Määräisinpä oman paino(arvo)ni väärissä käsissä.
Vuotaisinpa vasta itse itseeni reiän iskettyäni.
Valitsisinpa mätkähtää ohi kopin.
Elämä on yhtä hernepussien heittelyä. Omissa käsissä käy kaikenlaista ja välillä sitä käy itse kaikenlaissa käsissä. Toisinaan mätkähtää ja vuotaa. Elämää, vain sanotaan ja koppailu jatkuu. Tuskin kellekään sattuu loputtomien koppien sarjaa – kivoissa käsissä ainakaan. On hetkiä, kun herneitä on omassa pussissa vähemmän. Toisinaan niitä olisi muillekin jakaa.
Hernepussina oloa, sitä se elämä paljon teettää. Ihmisiltä kohtaa kaikenlaista kohtelua, kuulee kaikenlaisia sanoja ja eteen sattuu kaikenlaisia tapahtumia. Joskus toivoin olevani ennemminkin riisisäkki, jotta sellainen kaikenlainen ei olisi mahdollista. Koska vuosin omia herneitäni hirveän helposti. Sitten oli pussista takkiin kaikki tyhjää.
Iso oppi on ollut jättää asioita matkanvarrelle. Sillä yhtä aikaa kun vuosin herneitä, keräsin itseeni sen kaiken tunteiden ja tapahtumien sekamelskan. Eikä oma taakkani tosiaan enää ollut kaukana riisisäkin painosta.
Nykyisin jos vuotaa niin vuotaa. Herneitä ja tunteita ja tapahtuneita asioita jää reitin varrelle, vaan matkapa jatkuu. On turha kantaa omassa pussissa sen enempää pettymyksiä, hämmennystä, surua tai kaunaa.
Osasiko alkujaan puu
huojua tuulen tahtiin.
Tiesikö keltasirkku
mollin ja duurin
ennen ensilentoa.
Taitaako jäniksistä pienin
heti turkin vaihdon taidon.
Miksi taivaanranta
maalautuu aina vain kauniimmaksi.
Onnistuiko aurinko näin
ensiyrittämällä.
Vaatiiko eläminen keneltä harjoitusta.
Ainakin Elinalta. Vaatii harjoitusta. Mikä niin. Eläminen. Että osaa ottaa termospullon mukaan. Kutsua kylään. Leipoa omaan kotiin laskiaisen ja pystyttää pääsiäisen.
Kuinka tärkeää on käväistä välillä varpailla, aloitin iltasadun itselleni. Kahmaista mukaan tähtiainesta; juuri sitä hienojakoisinta. Heittää sitä ilmaan ja hetken verran ehtiä tanssahdella sen alla. Koska niin tehdään haaveista aikeita, jatkoin tarinaa, kosketetaan ekakertaa konkretiaa. Hetkeä myöhemmin hetki tanssiaskelille on kuitenkin liian myöhäinen. Tällä iltasadulla ei totisesti kannusteta odottamaan, itsekseni myhäilin.
Kerran käväisy on vielä tuokio ja tuokio pian askel, iltasatua eteenpäin kuljetin. Varpailla otetusta askeleesta on jokainen haaveperäinen matka alkanut. Ei epäilystä, etteikö se olisi sekoitus tasapainoilua, rohkaistumista ja hallitsemattomuuden rajamailla häilyvää huojuntaa. Sitähän se on, itsekin totesin. Jokainen maailmaan mahtuva varmuus on koottu lukuisista epäröinneistä ja erävoitoista.
Ja voittoja varpailla, iltasadulla itseäni muistutin. Saavutetaan niitä helpommin toinen käsi korkealla unelmissa kuin kantapäät varmasti maankamaralla. Siksi tutinan tulisi olla puolivoittoa eikä merkki liian vaativasta. Tuskin kukaan on aikaansaanut pelkällä järjellä ja varmuudella – silmiä sellaisella saanut ainakaan tuikkimaan.
Tällä iltasadulla silmät täyteen tähtiainesta, sitä kaikkein hienojakoisinta.
Kääntyi kakskytviisi saman kymmenluvun kuudeksi. Mikään ei muuttunut paitsi aika kaikki.
Kakskytkuusvuotias tarkastaa rajansa tarkemmin. Että tästä lähtee ja tähän päättyy sietokyky, jos kohtelu on kuin pyöreä nolla. On rajat täyteen mittaan ja täysin omaan elämään. Ja käsikirja kans jaksamisesta aina elämän rajallisuuden pohdintaan.
Kakskytkuusvuotias mielii mielekkyyttä yhä enempi. Tahtoo nuuskia tuulia, sulkea ovia, avata uusia. Kumminkin, useammin ottaa oikeasti askelia kuin jää kiinni valmiiksi sulle kuivattuun tahmaan. Mitä mielekkyyteen tulee; keskinkertaisuus on kirosana eikä kiire-eteneminen ole enää ykkösjuttu.
Luoja, kun kakskytkuusvuotias haluaa luoda. Saada aikaan pesukoneen selkokielisen käsikirjan tai pöytälaatikon sisällöstä nivoksen. Sama se, kunhan ikioman ja mahdollisimman konkreettisen. Jättää jälkiä vasta sataneeseen nietokseen.
Kakskytkuusvuotias toteaa kliseet tosiksi kerta toisensa jälkeen. Liian kilttiin osuu turhan moni hitti. Keskusteluyhteys on kuin vaihdekeppi. Jokainen ihmissuhde vaatii työtä. Työ on työtä. Mutta suurinta on rakkausjutut. Arvostusta alkaa nauttia suorat sanat ja suku. Eikä carpe diem ole enää yhtä öklö.
Kakskytkuusvuotias alkaa taistella huokaisuja vastaan. Koska elämässä alkaa toistua samanlaiset jutut. Että tämäkin oli tällainen, hänkin oli heidänlainen. Lepsulla otteella alkaa helposti syntyä virheellisiä syy-yhteyksiä ja tapahtumien selityksiä ja kyynisiä ajatusmalleja.
Kakskytkuusvuotias alkaa ymmärtää, mitä tarkoittaa ’ettei vaan jäis harmittaa’. Harkinta-aika ajatuksen ja toteutuksen välillä supistuu. Hullut haaveet muuttuu haaveiksi ja ehkä seuraavan vuoden kuluessa suunnitelmiksi.
Elina Heidi Rinkeli 