ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · tulevaisuus

Omaa soppaani tarjoan.

Ei saapunut huoneeseen seiniä pitkin eikä astunut ovesta takki auki.
Oli vain:

Terve. Tässä minä olen ja tästä minä kaiken ammennan.
En kauho ohi. En kauho toiselta.
Tilanteesta riippumatta omaa soppaani tarjoan.
Pitkällisen pähkäilyn tuloksena
pari pääarvoa ja loput ajatusten lientä.
Maustettu minusta irtoavalla.
Riittää potku, sen minä tiedän.
Kelpaako kaikille, enpä tiedä.
Silti hyräilen hämmentelen.

blogi180.jpg

On vienyt aikaa tajuta, että yksi ihminen ei voi olla sopiva jokaiseen paikkaan. Eikä jatkuva itsestä sopivuuden etsiminen tee ihmisestä sen sopivampaa. Toisaalta on pitänyt oppia ymmärtämään, ettei sopivuus ole yhtä kuin valmis tai täydellinen. Sopivuus laskeutuu ennemminkin elämän perusarvojen ja itse- ja ihmistuntemuksen tasolle.

On ollut haastavaa myöntää, että sopivuus on kai sitä, että oma liemi sellaisenaan riittää. Haastavinta ehkä uskaltaa ymmärtää, että minussa on jo kaikki se, mitä juuri minä tälle elämälle tulen tarjoamaan. Eikä se, mitä minulla on tarjota, ole välttämättä johonkin tai jollekin riittävää, mutta silti samalla se, mitä tarjoan, on aivan täysin riittävää. Täysin turha jatkuvasti maustaa ja maustaa.

Minä tarjoan tällaista, mitä minä olen. Enkä yritäkään tarjota muunlaista.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · syvällistä · vähän runoo

Oman elämän pääroolissa.

Oman elämän sivuosaan,
kun roolitti itsensä verhon taa.
Kai tapahtui aivan alkujaan,
ennen pääroolin kirjoittamista.

Valokeila tarvitsi ääntä ja shokkivärikästä,
ei pienen äänen painoa tai hiljaista tulkintaa.

Kunpa olisi löytänyt piirteensä tehokeinona,
alusta asti varmana alustana näyttämön keskellä.

blogi176.jpg

On ihan hirveän rohkeaa seistä oman elämän valokeilassa, oman elämän pääroolissa. On ihan hirveän rohkeaa kertoa itselleen vain itsensä edessä, millainen elämä tästä on tulossa. Ja millaista elämää tässä ollaan tekemässä. On ihan hirveän rohkeaa kertoa, millaisen pääroolin tässä elämässä on aikeissa vetäistä.

On se ihan hirveän pelottavaa ja ponnistusta vaativaa. Mutta jos ei itsensä eteen pysty astua pääroolissa, sitä taitaa elää koko elämänsä puolittaisena sivuosassa.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu

Tyttö Kelohonka.

Tyttö Kelohonka. Nuorena sydänjuuriltaan pihkautunut. Pursuavan tahmaisella itsensä valellut. Onneksi niin, kertoi kerran muuan kelohonka, sisällä lienee säilynyttä. Ilman elämää jäi jälsikerros sinä vuotena ja seuraavana, kun jätti juuria etsiessään jälkeensä vain neulasia.

Rungosta kenties kevyesti käyristynyt, nuorena piskuisesti ikääntynyt. Silti sisältä ehyt, päältäkin tahmainen ja tarttumaan altis, tyttö Kelohonka.

Hällä väliä ja väljempiä ryteikköjä. Kasva kohti aurinkoa. Oikea kelouma korjaa vasta satojen vuosien saatossa, lahoamaan rupeaa vasta pihkasta irti päästämällä, tiesi kertoa aito kelohonka.

blogi173

ajatuksia · elämä

Samasta pisteestä.

Lähti samasta pisteestä. Eri lähtökohdista kai kuitenkin. Sun tarina ja mun tarina.

Ei sitä niin varhain osaa omaa tarinaa kuljettaa. Paremminkin tarina sua kuljettaa. Ja se kuljettaa vielä vuosienkin jälkeen suuntaan, johon kaikki ulkopuolinen niin varhain alkoi ohjata: millaiseen se silloin sut kiinni kasvatti, mitä valintoja se suhun yletti, minkä kappaleen tarinasta se sussa silloin aloitti.

Kulkee, kulkee, kulkee. Suuntaan, johon niin varhain laitettiin kulkemaan. Niin sä kuin mä, kuitenkin kai lähtökohdat sanelivat silloin jo selät vastakkain. Ehkä sama aloituspiste venyy vain määrättyyn pisteeseen. Sillä lipesi pisteessä meidänkin kätemme toisistaan. Eikä kukaan enää taistele silloin vastaan, kun lähtökohdan vaikutus astuu mukaan tarinaan; kuin sä  tarinasi kanssa olisit sen ajamana siitä pisteestä syöksynyt täysin vastakkaiseen suuntaan. Kahden tarinan eteneminen eri suuntiin, se vain vuosi vuodelta kiihtyy uskomattomaan vauhtiin.

blogi116
Tässä näin. Mun nykyinen piste.

Kun sussa näkyy sun tarina. Kun mussa näkyy mun tarina. Niin ilman tarinoitaankin kaksi ihmistä sellaisen aikakuilun jälkeen tuntuvat toisilleen täysin vierailta.

Nyt sä heilutat pisteestä, jota mä tuskin näen mun omasta. Kaipaisin yhtä aikaa kaukoputkea ja mikroskooppia, jotta näkisin missä sä olet nyt ja missä sussa on se, mistä me yhdessä lähdimme.

ajatuksia · elämä

Kasautuu kun on kasautuakseen.

Parhaimmillaan elämä on tosi ihanaa. Yksinkertaisesti: parasta. Koska ilman sitähän ei olisi mitään – edes sitä, joka jää hilkusti tokaksi parhausjutuissa.

Hyvät asiat ruokkivat hienoja asioita ja edelleen käsittämättömän mahtavia juttuja; elämän rullaamista ei voi ihan oikeasti olla silloin myhäilemättä. Valinnat tuntuvat täysin virheettömiltä, toisille osoitetut sanat just sopivilta. Elämä on helppo mieltää silloin lähestulkoon rajattomaksi ja omaa elämää tulee ehkä toteutettuakin hivenen suuremmalla riskiprosentilla.

Niin se vaan tuppaa kaikki hyvä elämässä kasautumaan yhteen kekoon.

Kuitenkin. Istuessani yksinäni lattialla keskellä huonetta itkemässä maskaroita pois silmistäni väkisinkin tulen ajatelleeksi elämää yhtenä isona paradoksina; elämässä asiat kasautuvat kun ovat kasautuakseen. Kyselläänkö silloin asioiden todellista laitaa? Kuka huomasin kekojen koostuvan vain kaikenlaisesta kivasta, taisi pahemman kerran erehtyä.

Sellaisina hetkinä ihmiselle kerran niin tarkoitettu tuntuu täysin epäinhimilliseltä. Voi tämä elämä.

blogi627

Vaikka vapautuvien kyyneleiden sisältämä murheen määrä ei ole riippuvainen keon koosta, muodostuu hetkellinen kasauma siltikin voimia vieväksi äärimmäisten tunteiden vyyhdiksi.

Romahdusta edeltää ja seuraa usein voimattomuus.

Jokainen kyynel on onneksi kuitenkin aina yksi tippa kerrallaan ulospäin ahdistuksesta. Ja riittävän kauan niiden virrattua – väkisinkin – murhe kaikkoaa.

ajatuksia · elämä

Pysähdys.

Käsittämätöntä, että yhä aurinko kulkee kaduilla ja ihmiset säteilevät kilpaa sinisen taivaan alla.
Minä olen tässä hetkessä. Moni muu edelleen omassaan. Tarkoittamatta kaikkia.
Työnteko jatkuu. Arki on edelleen arkea. Juna saapuu asemalle.
Käsittämätöntä, että tässä rutinoituneessa ja eteenpäin kulkevassa maailmassa, voi tapahtua lopullista.
Sellaista, ettei maanantailla ole enää merkitystä tai ajalla käsitettä.
Toisille on jäljellä yksi hetki, josta siitäkin haluaisi vain ottaa hetken taukoa.
Elää ei voi luottamatta, vaikka menetys on väistämätöntä.
Enemmän kuin pennin olisimme ajatuksistasi.
ajatuksia · elämä · oma elämä · onnellisuus · perhe

Minä ja mun äiti.

Se reissu oikeastaan alkoi retorisella kysymyksellä ai huomenna jo. Sillä olihan miltei itsestäänselvää, että olin valmis lähtemään äidin mukaan. Kuten aina ja minne vain. Sinä lauantaina taisin tosin esittää vielä ihan oikean tarkentavan kysymyksen että mikä pienen kotimaanmatkan agenda perimmiltään olikaan. Kuulin rimpsun suunnitelmia ja vaihtoehtoja, mutta ajattelin oikeastaan vain yhtä asiaa: vihdoin pääsen viettämään aikaa äidin kanssa. 
Yhdessä me olemme välillä vähän koheltajia.
Alkuperäisten suunnitelmienhan mukaan Peukun (auton) piti startata vasta tiistaina kohti Tamperetta, mutta erinäisten seikkojen vuoksi lähdimmekin matkaan jo sunnuntaina. Tästä syystä meillä oli kaksi huonetta varattuna eri hotelleista. Ja minä jo alkumetreillä taisin vähän stressata sitä, että muistan muistuttaa äitiä muistamaan sen toisen varauksen peruutuksen (muistin).

Viivästyi se matkaanlähtö sunnuntaina vähän senkin vuoksi, että kinasimme minun eteisessäni siitä, pärjäänkö yhdellä hameella yhden yön reissun vai en. Loppujen lopuksi äiti päätyi nauramaan sille, kun pakkasin pinkkiin reppuuni mukaan vain hammasharjan eväsrasiassa (folio oli loppu). Saan lähipäivinä kuulemma sponssina ihan oikean hammasharjakotelon. 
Ehdittiin ajaa ehkä juuri ja juuri puolisen tuntia, kun jo pysähdyimme pakolliselle kahvipaussille. Emme kai ihan olleet ehtineet Riihimäelle asti. Nää on näitä meidän omii juttuja, taisimme siinä todeta.
Matkalla pistäydyimme taidenäyttelyssä ja hörötimme taulujen hauvoille. Tuli niin meidän oma mieleen.
Tampereella saatoimme rikkoa useampaa kuin yhtä liikennesääntöä. Kun me oikeastaan tuijotimme vain minun puhelimeni Google Mapsia. Pääsimme kuitenkin perille ja minä ainakin jännitin koko matkan ainoastaan sitä, olisiko huoneessa tyynyjen päällä Marianneja (oli).
Ravintolassa äidin ruokatilaus unohdettiin kertoa kokille. Luulen sekoittaneeni tarjoilijaparan pään niin ja voisko tämän vielä vaihtaa -kysymyksillä. Olen kai äidiltä oppinut olemaan vaativa asiakas.

Illalla lähdimme hortoilemaan autolla veljeni luokse. Sain tietää, että kuulun niihin harvoihin, joilla silmäluomi kääntyy ympäri. Jos siis oikein yrittää taittaa. Veljeni oli kuulemma kokeillut kaksikymmentä vuotta sitten ja kertoi siitä vasta nyt. Että meidän perhe kyllä taitaa kokonaisuudessaan olla aika hassu.
Äiti kävi ostamassa Stockan Herkusta kaksi viipaletta valkohomejuustoa iltapalaksi. Se oli minusta hullunkurista.
Sitten me oikeastaan vain odotimme. Aamua ja hotelliaamupalaa (äiti mustaamakkaraa).
Aamiaisella tirskuimme vähän julkkiksille.

Seuraavat tunnit kulutimme ravaamalla paniikissa edestakaisin Hämeenkatua. Olimme nimittäin jo menossa ostamaan uusia puhelimia. Suureksi onneksi Soneran pisteellä lopulta selvisikin, että toimimattomien luurien ongelmat olivat ennemminkin linjoissa kuin meidän puhelimissamme. Saatamme – etenkin yhdessä – olla hiukan äkkipikaisia.
Koskikeskuksessa joimme smoothiet ja Pyynikillä maistoimme munkkia. Kinastelimme ihan vähän siitä, kun minä en uskaltanut tulla hissiin ja äiti taas ei näköalatornin huipulle.

Hämeenlinnaan löysimme muutaman mutkan kautta (ilman navigaattoria). Hämeen linnasta etsimme epätoivoisesti vessaa, mutta koko paikka oli täysin autio. Joten luovutimme (ei tapahdu usein).
Kotimatkalla jyrsimme riisikakkuja ja puhuimme syvällisiä. Elämästä ja onnellisuudesta.
Minä pienenä aina mietin, miten sääli on, jos en aikuisena voikaan enää touhuta äidin kanssa kaikenlaista. Olen nimittäin tottunut siihen. Että me kohellamme yhdessä. Mutta onneksi olen huomannut, että voinhan minä. Ihan samaan tapaan nyt kaksikymmentäkaksivuotiaanakin.


Ja nyt äidin kanssa sauvakävelylenkille.