ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu

Kelle mä happinaamaria.

Ehdotelma elämän tarkoituksesta:

löytää idea ajatuksesta

ensin happinaamari itselle – vasta sitten vieruskaverille.

Eli.

Pohtia itsensä yli omista haasteista, jotta voi rajoitteitta olla se, joka oikeasti on.

Koska sitten voi olla joku jollekin toiselle. Ja koska sitten on todella annettavaa itsestä jollekin toiselle.

blogi198.jpg

Sattui tämä mieleen, kun mietin silminnähden hukassa olevia ihmisiä. Sattui ihan oikeasti mieleen, kun mietin omia vuosiani hukassa. Rajoitteita ei kai kutsuttaisi rajoitteiksi, jos ne niskassa voisi löytää perille. Edes sinne, missä itse on.

Joku ei osaa elää jalanjälkiensä kanssa, ne seuraavat aina vain. Toinen ei huomaa pysähtyä, vaikka suoritus on suoritettu aikoja, aikoja sitten. Varmasti joku jossakin pitää niin tiukasti kiinni uskomuksesta, että elää elämää kahden sijaan yhdellä vapaalla kädellä. Omat haasteensa kullakin eläjällä.

Mutta jospa selän taakse jäävien jälkien kanssa osaisikin elää. Sopisiko viereen toinen pari jalkoja helpommin? Jospa kilometrivauhti tippuisi kahteenkymppiin itsetutkiskelulla. Pysyisikö useampi kaveri ja unelma menossa mukana? Jospa aina olisi kaksi kättä vapaana. Mitä kaikkea niillä voisikaan pidellä?

aamuajatukset · elämä · itsetutkiskelu

Kippis kakskytkuus.

Kääntyi kakskytviisi saman kymmenluvun kuudeksi. Mikään ei muuttunut paitsi aika kaikki.

Kakskytkuusvuotias tarkastaa rajansa tarkemmin. Että tästä lähtee ja tähän päättyy sietokyky, jos kohtelu on kuin pyöreä nolla. On rajat täyteen mittaan ja täysin omaan elämään. Ja käsikirja kans jaksamisesta aina elämän rajallisuuden pohdintaan.

Kakskytkuusvuotias mielii mielekkyyttä yhä enempi. Tahtoo nuuskia tuulia, sulkea ovia, avata uusia. Kumminkin, useammin ottaa oikeasti askelia kuin jää kiinni valmiiksi sulle kuivattuun tahmaan. Mitä mielekkyyteen tulee; keskinkertaisuus on kirosana eikä kiire-eteneminen ole enää ykkösjuttu.

Luoja, kun kakskytkuusvuotias haluaa luoda. Saada aikaan pesukoneen selkokielisen käsikirjan tai pöytälaatikon sisällöstä nivoksen. Sama se, kunhan ikioman ja mahdollisimman konkreettisen. Jättää jälkiä vasta sataneeseen nietokseen.

48409054_320028925507138_3147401499647148032_n

Kakskytkuusvuotias toteaa kliseet tosiksi kerta toisensa jälkeen. Liian kilttiin osuu turhan moni hitti. Keskusteluyhteys on kuin vaihdekeppi. Jokainen ihmissuhde vaatii työtä. Työ on työtä. Mutta suurinta on rakkausjutut. Arvostusta alkaa nauttia suorat sanat ja suku. Eikä carpe diem ole enää yhtä öklö.

Kakskytkuusvuotias alkaa taistella huokaisuja vastaan. Koska elämässä alkaa toistua samanlaiset jutut. Että tämäkin oli tällainen, hänkin oli heidänlainen. Lepsulla otteella alkaa helposti syntyä virheellisiä syy-yhteyksiä ja tapahtumien selityksiä ja kyynisiä ajatusmalleja.

Kakskytkuusvuotias alkaa ymmärtää, mitä tarkoittaa ’ettei vaan jäis harmittaa’. Harkinta-aika ajatuksen ja toteutuksen välillä supistuu. Hullut haaveet muuttuu haaveiksi ja ehkä seuraavan vuoden kuluessa suunnitelmiksi.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · tulevaisuus

Omaa soppaani tarjoan.

Ei saapunut huoneeseen seiniä pitkin eikä astunut ovesta takki auki.
Oli vain:

Terve. Tässä minä olen ja tästä minä kaiken ammennan.
En kauho ohi. En kauho toiselta.
Tilanteesta riippumatta omaa soppaani tarjoan.
Pitkällisen pähkäilyn tuloksena
pari pääarvoa ja loput ajatusten lientä.
Maustettu minusta irtoavalla.
Riittää potku, sen minä tiedän.
Kelpaako kaikille, enpä tiedä.
Silti hyräilen hämmentelen.

blogi180.jpg

On vienyt aikaa tajuta, että yksi ihminen ei voi olla sopiva jokaiseen paikkaan. Eikä jatkuva itsestä sopivuuden etsiminen tee ihmisestä sen sopivampaa. Toisaalta on pitänyt oppia ymmärtämään, ettei sopivuus ole yhtä kuin valmis tai täydellinen. Sopivuus laskeutuu ennemminkin elämän perusarvojen ja itse- ja ihmistuntemuksen tasolle.

On ollut haastavaa myöntää, että sopivuus on kai sitä, että oma liemi sellaisenaan riittää. Haastavinta ehkä uskaltaa ymmärtää, että minussa on jo kaikki se, mitä juuri minä tälle elämälle tulen tarjoamaan. Eikä se, mitä minulla on tarjota, ole välttämättä johonkin tai jollekin riittävää, mutta silti samalla se, mitä tarjoan, on aivan täysin riittävää. Täysin turha jatkuvasti maustaa ja maustaa.

Minä tarjoan tällaista, mitä minä olen. Enkä yritäkään tarjota muunlaista.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · syvällistä · vähän runoo

Oman elämän pääroolissa.

Oman elämän sivuosaan,
kun roolitti itsensä verhon taa.
Kai tapahtui aivan alkujaan,
ennen pääroolin kirjoittamista.

Valokeila tarvitsi ääntä ja shokkivärikästä,
ei pienen äänen painoa tai hiljaista tulkintaa.

Kunpa olisi löytänyt piirteensä tehokeinona,
alusta asti varmana alustana näyttämön keskellä.

blogi176.jpg

On ihan hirveän rohkeaa seistä oman elämän valokeilassa, oman elämän pääroolissa. On ihan hirveän rohkeaa kertoa itselleen vain itsensä edessä, millainen elämä tästä on tulossa. Ja millaista elämää tässä ollaan tekemässä. On ihan hirveän rohkeaa kertoa, millaisen pääroolin tässä elämässä on aikeissa vetäistä.

On se ihan hirveän pelottavaa ja ponnistusta vaativaa. Mutta jos ei itsensä eteen pysty astua pääroolissa, sitä taitaa elää koko elämänsä puolittaisena sivuosassa.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu

Tyttö Kelohonka.

Tyttö Kelohonka. Nuorena sydänjuuriltaan pihkautunut. Pursuavan tahmaisella itsensä valellut. Onneksi niin, kertoi kerran muuan kelohonka, sisällä lienee säilynyttä. Ilman elämää jäi jälsikerros sinä vuotena ja seuraavana, kun jätti juuria etsiessään jälkeensä vain neulasia.

Rungosta kenties kevyesti käyristynyt, nuorena piskuisesti ikääntynyt. Silti sisältä ehyt, päältäkin tahmainen ja tarttumaan altis, tyttö Kelohonka.

Hällä väliä ja väljempiä ryteikköjä. Kasva kohti aurinkoa. Oikea kelouma korjaa vasta satojen vuosien saatossa, lahoamaan rupeaa vasta pihkasta irti päästämällä, tiesi kertoa aito kelohonka.

blogi173

ajatuksia · elämä

Samasta pisteestä.

Lähti samasta pisteestä. Eri lähtökohdista kai kuitenkin. Sun tarina ja mun tarina.

Ei sitä niin varhain osaa omaa tarinaa kuljettaa. Paremminkin tarina sua kuljettaa. Ja se kuljettaa vielä vuosienkin jälkeen suuntaan, johon kaikki ulkopuolinen niin varhain alkoi ohjata: millaiseen se silloin sut kiinni kasvatti, mitä valintoja se suhun yletti, minkä kappaleen tarinasta se sussa silloin aloitti.

Kulkee, kulkee, kulkee. Suuntaan, johon niin varhain laitettiin kulkemaan. Niin sä kuin mä, kuitenkin kai lähtökohdat sanelivat silloin jo selät vastakkain. Ehkä sama aloituspiste venyy vain määrättyyn pisteeseen. Sillä lipesi pisteessä meidänkin kätemme toisistaan. Eikä kukaan enää taistele silloin vastaan, kun lähtökohdan vaikutus astuu mukaan tarinaan; kuin sä  tarinasi kanssa olisit sen ajamana siitä pisteestä syöksynyt täysin vastakkaiseen suuntaan. Kahden tarinan eteneminen eri suuntiin, se vain vuosi vuodelta kiihtyy uskomattomaan vauhtiin.

blogi116
Tässä näin. Mun nykyinen piste.

Kun sussa näkyy sun tarina. Kun mussa näkyy mun tarina. Niin ilman tarinoitaankin kaksi ihmistä sellaisen aikakuilun jälkeen tuntuvat toisilleen täysin vierailta.

Nyt sä heilutat pisteestä, jota mä tuskin näen mun omasta. Kaipaisin yhtä aikaa kaukoputkea ja mikroskooppia, jotta näkisin missä sä olet nyt ja missä sussa on se, mistä me yhdessä lähdimme.

ajatuksia · elämä

Kasautuu kun on kasautuakseen.

Parhaimmillaan elämä on tosi ihanaa. Yksinkertaisesti: parasta. Koska ilman sitähän ei olisi mitään – edes sitä, joka jää hilkusti tokaksi parhausjutuissa.

Hyvät asiat ruokkivat hienoja asioita ja edelleen käsittämättömän mahtavia juttuja; elämän rullaamista ei voi ihan oikeasti olla silloin myhäilemättä. Valinnat tuntuvat täysin virheettömiltä, toisille osoitetut sanat just sopivilta. Elämä on helppo mieltää silloin lähestulkoon rajattomaksi ja omaa elämää tulee ehkä toteutettuakin hivenen suuremmalla riskiprosentilla.

Niin se vaan tuppaa kaikki hyvä elämässä kasautumaan yhteen kekoon.

Kuitenkin. Istuessani yksinäni lattialla keskellä huonetta itkemässä maskaroita pois silmistäni väkisinkin tulen ajatelleeksi elämää yhtenä isona paradoksina; elämässä asiat kasautuvat kun ovat kasautuakseen. Kyselläänkö silloin asioiden todellista laitaa? Kuka huomasin kekojen koostuvan vain kaikenlaisesta kivasta, taisi pahemman kerran erehtyä.

Sellaisina hetkinä ihmiselle kerran niin tarkoitettu tuntuu täysin epäinhimilliseltä. Voi tämä elämä.

blogi627

Vaikka vapautuvien kyyneleiden sisältämä murheen määrä ei ole riippuvainen keon koosta, muodostuu hetkellinen kasauma siltikin voimia vieväksi äärimmäisten tunteiden vyyhdiksi.

Romahdusta edeltää ja seuraa usein voimattomuus.

Jokainen kyynel on onneksi kuitenkin aina yksi tippa kerrallaan ulospäin ahdistuksesta. Ja riittävän kauan niiden virrattua – väkisinkin – murhe kaikkoaa.