ajatuksia · elämä · vähän runoo

Elämä tuli kerran kylään.

Elämäni tuli kerran kylään.
Laitoin tippumaan.
Istutin pöytään.
Käytettiin ihan hopeaa.

Itkin kermakkoon
vieraskoreuttaan.

Elämäni, olisitpa kuin kotonasi
kauhomassa aamiaispöydässäni.

Elämäni, kuinka jaan kahdeksi kotiavaimeni.

57052272_572491953154289_5953385229912637440_n.jpg

Oispa se ihan, ihan, ihan aina täällä eikä pistäytyisi vain. Se niin, niin, niin elämä. Mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Mietin vuosia, vuosia, vuosia takaperin.

ajatuksia · elämä · vähän runoo

Puolittaiseen liian lyhyt aika.

Puolittaiseen liian lyhyt eloaika.
Ripustaudun ajatukseen, kun pettymyksestä ei tule loppua.
Josko tuntisin vain puolet kaikesta.
Enpä tekisi silloin mitään sydämellä. En tätä kaikkea.
Jos ryhdyn, rakastan ja rakastan paneutua. Muutoin jätän lähtemättä.
Puolittainen on väärään suuhun viety kakkulusikallinen.
Melkein maistoin, mutta en kuitenkaan edes metallin makua.
Käyttöön otettu elo ei kamalasti säästele
voimavaroja, tarjottavaa tai kyyneliä.
Itketystä, nauretusta, käytetystä elosta voi kuitenkin säästää
kokemuksia varastoon ehkä eniten.
Mitä järkeä on keksirasiassa, joka ei koskaan hupene,
mietin itseäni kaikessa kaikkea muuta kuin puolittaisessa
retuuttaessani.

blogi201.jpg

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu

Kelle mä happinaamaria.

Ehdotelma elämän tarkoituksesta:

löytää idea ajatuksesta

ensin happinaamari itselle – vasta sitten vieruskaverille.

Eli.

Pohtia itsensä yli omista haasteista, jotta voi rajoitteitta olla se, joka oikeasti on.

Koska sitten voi olla joku jollekin toiselle. Ja koska sitten on todella annettavaa itsestä jollekin toiselle.

blogi198.jpg

Sattui tämä mieleen, kun mietin silminnähden hukassa olevia ihmisiä. Sattui ihan oikeasti mieleen, kun mietin omia vuosiani hukassa. Rajoitteita ei kai kutsuttaisi rajoitteiksi, jos ne niskassa voisi löytää perille. Edes sinne, missä itse on.

Joku ei osaa elää jalanjälkiensä kanssa, ne seuraavat aina vain. Toinen ei huomaa pysähtyä, vaikka suoritus on suoritettu aikoja, aikoja sitten. Varmasti joku jossakin pitää niin tiukasti kiinni uskomuksesta, että elää elämää kahden sijaan yhdellä vapaalla kädellä. Omat haasteensa kullakin eläjällä.

Mutta jospa selän taakse jäävien jälkien kanssa osaisikin elää. Sopisiko viereen toinen pari jalkoja helpommin? Jospa kilometrivauhti tippuisi kahteenkymppiin itsetutkiskelulla. Pysyisikö useampi kaveri ja unelma menossa mukana? Jospa aina olisi kaksi kättä vapaana. Mitä kaikkea niillä voisikaan pidellä?

aamuajatukset · elämä · itsetutkiskelu

Kippis kakskytkuus.

Kääntyi kakskytviisi saman kymmenluvun kuudeksi. Mikään ei muuttunut paitsi aika kaikki.

Kakskytkuusvuotias tarkastaa rajansa tarkemmin. Että tästä lähtee ja tähän päättyy sietokyky, jos kohtelu on kuin pyöreä nolla. On rajat täyteen mittaan ja täysin omaan elämään. Ja käsikirja kans jaksamisesta aina elämän rajallisuuden pohdintaan.

Kakskytkuusvuotias mielii mielekkyyttä yhä enempi. Tahtoo nuuskia tuulia, sulkea ovia, avata uusia. Kumminkin, useammin ottaa oikeasti askelia kuin jää kiinni valmiiksi sulle kuivattuun tahmaan. Mitä mielekkyyteen tulee; keskinkertaisuus on kirosana eikä kiire-eteneminen ole enää ykkösjuttu.

Luoja, kun kakskytkuusvuotias haluaa luoda. Saada aikaan pesukoneen selkokielisen käsikirjan tai pöytälaatikon sisällöstä nivoksen. Sama se, kunhan ikioman ja mahdollisimman konkreettisen. Jättää jälkiä vasta sataneeseen nietokseen.

48409054_320028925507138_3147401499647148032_n

Kakskytkuusvuotias toteaa kliseet tosiksi kerta toisensa jälkeen. Liian kilttiin osuu turhan moni hitti. Keskusteluyhteys on kuin vaihdekeppi. Jokainen ihmissuhde vaatii työtä. Työ on työtä. Mutta suurinta on rakkausjutut. Arvostusta alkaa nauttia suorat sanat ja suku. Eikä carpe diem ole enää yhtä öklö.

Kakskytkuusvuotias alkaa taistella huokaisuja vastaan. Koska elämässä alkaa toistua samanlaiset jutut. Että tämäkin oli tällainen, hänkin oli heidänlainen. Lepsulla otteella alkaa helposti syntyä virheellisiä syy-yhteyksiä ja tapahtumien selityksiä ja kyynisiä ajatusmalleja.

Kakskytkuusvuotias alkaa ymmärtää, mitä tarkoittaa ’ettei vaan jäis harmittaa’. Harkinta-aika ajatuksen ja toteutuksen välillä supistuu. Hullut haaveet muuttuu haaveiksi ja ehkä seuraavan vuoden kuluessa suunnitelmiksi.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · tulevaisuus

Omaa soppaani tarjoan.

Ei saapunut huoneeseen seiniä pitkin eikä astunut ovesta takki auki.
Oli vain:

Terve. Tässä minä olen ja tästä minä kaiken ammennan.
En kauho ohi. En kauho toiselta.
Tilanteesta riippumatta omaa soppaani tarjoan.
Pitkällisen pähkäilyn tuloksena
pari pääarvoa ja loput ajatusten lientä.
Maustettu minusta irtoavalla.
Riittää potku, sen minä tiedän.
Kelpaako kaikille, enpä tiedä.
Silti hyräilen hämmentelen.

blogi180.jpg

On vienyt aikaa tajuta, että yksi ihminen ei voi olla sopiva jokaiseen paikkaan. Eikä jatkuva itsestä sopivuuden etsiminen tee ihmisestä sen sopivampaa. Toisaalta on pitänyt oppia ymmärtämään, ettei sopivuus ole yhtä kuin valmis tai täydellinen. Sopivuus laskeutuu ennemminkin elämän perusarvojen ja itse- ja ihmistuntemuksen tasolle.

On ollut haastavaa myöntää, että sopivuus on kai sitä, että oma liemi sellaisenaan riittää. Haastavinta ehkä uskaltaa ymmärtää, että minussa on jo kaikki se, mitä juuri minä tälle elämälle tulen tarjoamaan. Eikä se, mitä minulla on tarjota, ole välttämättä johonkin tai jollekin riittävää, mutta silti samalla se, mitä tarjoan, on aivan täysin riittävää. Täysin turha jatkuvasti maustaa ja maustaa.

Minä tarjoan tällaista, mitä minä olen. Enkä yritäkään tarjota muunlaista.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · syvällistä · vähän runoo

Oman elämän pääroolissa.

Oman elämän sivuosaan,
kun roolitti itsensä verhon taa.
Kai tapahtui aivan alkujaan,
ennen pääroolin kirjoittamista.

Valokeila tarvitsi ääntä ja shokkivärikästä,
ei pienen äänen painoa tai hiljaista tulkintaa.

Kunpa olisi löytänyt piirteensä tehokeinona,
alusta asti varmana alustana näyttämön keskellä.

blogi176.jpg

On ihan hirveän rohkeaa seistä oman elämän valokeilassa, oman elämän pääroolissa. On ihan hirveän rohkeaa kertoa itselleen vain itsensä edessä, millainen elämä tästä on tulossa. Ja millaista elämää tässä ollaan tekemässä. On ihan hirveän rohkeaa kertoa, millaisen pääroolin tässä elämässä on aikeissa vetäistä.

On se ihan hirveän pelottavaa ja ponnistusta vaativaa. Mutta jos ei itsensä eteen pysty astua pääroolissa, sitä taitaa elää koko elämänsä puolittaisena sivuosassa.