ajatuksia · elämä · oma elämä · onnellisuus · perhe

Minä ja mun äiti.

Se reissu oikeastaan alkoi retorisella kysymyksellä ai huomenna jo. Sillä olihan miltei itsestäänselvää, että olin valmis lähtemään äidin mukaan. Kuten aina ja minne vain. Sinä lauantaina taisin tosin esittää vielä ihan oikean tarkentavan kysymyksen että mikä pienen kotimaanmatkan agenda perimmiltään olikaan. Kuulin rimpsun suunnitelmia ja vaihtoehtoja, mutta ajattelin oikeastaan vain yhtä asiaa: vihdoin pääsen viettämään aikaa äidin kanssa. 
Yhdessä me olemme välillä vähän koheltajia.
Alkuperäisten suunnitelmienhan mukaan Peukun (auton) piti startata vasta tiistaina kohti Tamperetta, mutta erinäisten seikkojen vuoksi lähdimmekin matkaan jo sunnuntaina. Tästä syystä meillä oli kaksi huonetta varattuna eri hotelleista. Ja minä jo alkumetreillä taisin vähän stressata sitä, että muistan muistuttaa äitiä muistamaan sen toisen varauksen peruutuksen (muistin).

Viivästyi se matkaanlähtö sunnuntaina vähän senkin vuoksi, että kinasimme minun eteisessäni siitä, pärjäänkö yhdellä hameella yhden yön reissun vai en. Loppujen lopuksi äiti päätyi nauramaan sille, kun pakkasin pinkkiin reppuuni mukaan vain hammasharjan eväsrasiassa (folio oli loppu). Saan lähipäivinä kuulemma sponssina ihan oikean hammasharjakotelon. 
Ehdittiin ajaa ehkä juuri ja juuri puolisen tuntia, kun jo pysähdyimme pakolliselle kahvipaussille. Emme kai ihan olleet ehtineet Riihimäelle asti. Nää on näitä meidän omii juttuja, taisimme siinä todeta.
Matkalla pistäydyimme taidenäyttelyssä ja hörötimme taulujen hauvoille. Tuli niin meidän oma mieleen.
Tampereella saatoimme rikkoa useampaa kuin yhtä liikennesääntöä. Kun me oikeastaan tuijotimme vain minun puhelimeni Google Mapsia. Pääsimme kuitenkin perille ja minä ainakin jännitin koko matkan ainoastaan sitä, olisiko huoneessa tyynyjen päällä Marianneja (oli).
Ravintolassa äidin ruokatilaus unohdettiin kertoa kokille. Luulen sekoittaneeni tarjoilijaparan pään niin ja voisko tämän vielä vaihtaa -kysymyksillä. Olen kai äidiltä oppinut olemaan vaativa asiakas.

Illalla lähdimme hortoilemaan autolla veljeni luokse. Sain tietää, että kuulun niihin harvoihin, joilla silmäluomi kääntyy ympäri. Jos siis oikein yrittää taittaa. Veljeni oli kuulemma kokeillut kaksikymmentä vuotta sitten ja kertoi siitä vasta nyt. Että meidän perhe kyllä taitaa kokonaisuudessaan olla aika hassu.
Äiti kävi ostamassa Stockan Herkusta kaksi viipaletta valkohomejuustoa iltapalaksi. Se oli minusta hullunkurista.
Sitten me oikeastaan vain odotimme. Aamua ja hotelliaamupalaa (äiti mustaamakkaraa).
Aamiaisella tirskuimme vähän julkkiksille.

Seuraavat tunnit kulutimme ravaamalla paniikissa edestakaisin Hämeenkatua. Olimme nimittäin jo menossa ostamaan uusia puhelimia. Suureksi onneksi Soneran pisteellä lopulta selvisikin, että toimimattomien luurien ongelmat olivat ennemminkin linjoissa kuin meidän puhelimissamme. Saatamme – etenkin yhdessä – olla hiukan äkkipikaisia.
Koskikeskuksessa joimme smoothiet ja Pyynikillä maistoimme munkkia. Kinastelimme ihan vähän siitä, kun minä en uskaltanut tulla hissiin ja äiti taas ei näköalatornin huipulle.

Hämeenlinnaan löysimme muutaman mutkan kautta (ilman navigaattoria). Hämeen linnasta etsimme epätoivoisesti vessaa, mutta koko paikka oli täysin autio. Joten luovutimme (ei tapahdu usein).
Kotimatkalla jyrsimme riisikakkuja ja puhuimme syvällisiä. Elämästä ja onnellisuudesta.
Minä pienenä aina mietin, miten sääli on, jos en aikuisena voikaan enää touhuta äidin kanssa kaikenlaista. Olen nimittäin tottunut siihen. Että me kohellamme yhdessä. Mutta onneksi olen huomannut, että voinhan minä. Ihan samaan tapaan nyt kaksikymmentäkaksivuotiaanakin.


Ja nyt äidin kanssa sauvakävelylenkille.
aitous · ajatuksia · elämä · työ

Otan oppia, hippipappa.

”Minulle on niin tärkeää saada toinen ihminen hymyilemään – jopa naurahtamaan.”
Se oli toki kauniisti sanottu. Sanojen lisäksi niiden lausujasta houkuva vilpittömyys todellakin sai hymyn huulille, en voi kiistää. Oikeastaan koko tilanne tuppasi naurattamaan (myös jonon seuraavaa pariskuntaa), kun tämä muuan hippipappa tervehti minua iloisesti ”moikka hoikka”. Tarkemmin ajateltuna äärimmäisen nerokasta – sillä mitäpä muutakaan nainen haluaisi kuulla? Luulen hippipapan olleen hyvinkin karismaattinen nuorimies vuosikymmeniä sitten. Olihan hänessä selvästi särmää edelleen.
Mutta sen kaiken hämmennyksen, naurunpyrskähdyksen ja hymyn keskellä. Niin minä olin hivenen poissa tolaltani. Parin minuutin kohtaamisen aikana – kohtaamisen, jonka piti olla aivan tavallinen kolmekuuskytkiitosmoimoi – ehdin käydä lähes koko laajan tunneskaalani läpi. Tuo nauru ja huvittuneisuus nimittäin vaihtuivat pian myötätunnon ja ymmärryksen kautta väkisin silmäkulmiin puskeviin tippoihin. Miksi?
Se oli niin suoraa, että kirvoitti kyyneleet silmiin. Se oli niin tilanteeseen sopimatonta. Itse asiassa ihan täysin sopivaa, mutta äärimmäisen odottamatonta. Syy, miksi sanat tuntuivat kuin teräviltä piikeiltä, vaikka olivatkin aivan ihania. Ne eivät tulleet  mutkan kautta, niitä ei oltu verhottu kiertoilmauksilla eikä niiden sanominen edellyttänyt minun tuntemista. Niiden sijaan olisi kaikkien kaavojen mukaisesti pitänyt tokaista vain hätäisesti jo kiits mo. Sinä hetkenä ymmärsin taas jotakin elämästä: kuinka helppoa ja vaivatonta onkaan kulkea eteenpäin samalla tavoin kuin aina, samalla tavoin kuin muut, yleisesti totutun tavan mukaan ja kuinka hätkähdyttävältä harvinaisuudelta suoraan lausutut sanat voivatkaan tuntua.
Minä olen itsekin usein sortunut siihen – siis itsestäänselvänä pitämiseen eli eräänlaiseen mutkallisuuteen. Tottakai läheiseni tietävät, että haluan heille vain kaikkea hyvää. Tietysti ystäväni tietävät, että tulen onnelliseksi heidän hymyistään. Aivan varmasti äiti tietää, että tekisin mitä vain hänen puolestaan. Mutta kuinka monta kertaa olen sanonut tuon kaiken kasvokkain suorilla sanoilla? Monessa asiassa olen usein automaattisesti olettanut, että se aina päässäni ollut ajatus on selkeänä tiedossa myös toisen mielessä. Jos en kuitenkaan koskaan ole ääneen sanonut asiaa, voi todellisuudessa sen olemassaoloa loppujen lopuksi toinen vain arvailla. Niinhän se kai on. 
Myöhemmin yrittäessäni kertoa hippipapasta työkaverilleni kohtasin yllättäviä haasteita. Ei ollutkaan aivan helppoa yrittää sanoa niin alastomia sanoja ääneen – ei, vaikka siteerasinkin vain hippipappaa, eivätkä sanat olleet omiani.
Pelästyin jopa hivenen sitä, kuinka vaikealta tuntui käyttää ääneen paljaita sanoja.  
elämä · syvällistä

Pienet korvat eivät vain kuule.

”Ja tänään ei kyllä laiteta enää yhtään kaloria suuhun.” 
Toivoin hänen puhuneen ainoastaan omasta puolestaan. 
Taisi hän jatkaa juttuaan vielä kertomalla vatsamakkaroista ja Suomenlinnan retkellä kulutetusta energiamäärästä. Että ainakin kuningatartuutin verran tuli käveltyä. Eli ehkä yksi ja puoli Eskimoa. Minä en kuullut enempää, sillä jäin asemalla junasta pois. Onneksi. Tulin nimittäin hirveän surulliseksi. Kuvotti.
Sillä hän oli pienen tytön mummi ja tulossa mitä ilmeisimmin lapsenlapsensa kanssa kesäretkeltä.

Eikä hän puhunut suinkaan minulle – olisikin – vaan pienelle tytölle.
Ja vaikka pieni tyttö pysyi aivan hiljaa, ei edes päätään nyökäyttänyt, uskon mumminsa huokailun kuullessaan myös ymmärtäneen sen. Vähintäänkin oppineen jotakin uutta maailmasta.
Sellaisesta maailmasta, jonka olemassaolosta ei olisi vielä tarvinnut tietää. 
Muistatko, kuinka mukavaa olikaan kesäisin saada reissussa eväslihis ja kioskilta tötterö?

Hiljaa mielessäni toivoin, että tuo mummi olisi valinnut sanansa toisin. Tai vaikka mietiskellyt moisia vain itsekseen. Säästänyt pikkuiset korvat. Olisipa mummi mieluummin opettanut kesäkurpitsoista ja ahomansikoista, puhunut terveellisistä ja värikkäistä kasviksista. Kertonut oman lapsuutensa pihaleikeistä ja hulvattomista juoksukisoista.
Jos on olemassa pikkuruinenkin mahdollisuus, ettei pieni tyttö ole vielä kertaakaan elämässään kuullut liian pulleista masuista. Minä niin mielelläni sen ihan kaikille pienille soisin. Niin. Jos voisin. 
Mutta kun en pysty juosta peittämään toisen korvia tai toisen suuta.
elämä · höllää · huumori

Yleispätevä ärsytys ja jokatilanteen valitus.

Mitäkö mä kuulen nykyään päivittäin eniten?
Lintujen lirkutusta. Eips. No miesten sellaista? Hah, no ei. Naurua? Valitettavasti en. Hauskoja juttuja? Aika paljon, mutta en niitäkään kuitenkaan eniten. Ihmisten ajatuksia? Kuulisinkin. 
Tämäkään viikko ei ole tehnyt poikkeusta. Olen kuunnellut pääpiirteittäin jokainen päivä kahdeksasta yhdeksään tuntia miltei yhteensoittoon ihmisten valitusta. Sellaista vähän turhanpäiväistä nurinaa, joka on aika kaukana asiallisesta kritiikistä ja asioiden esilletuonnista. 
Töissä kuulen luonnollisesti eniten. Välillä broilerilootassa on vääränmalliset kulmat tai kaksikymmentä senttiä muovipussista on liikaa. Toisinaan on minun vikani, etten ole asiakkaan puolesta ottanut hänen silmäänsä käteen oikean tarjoustuotteen löytämiseksi tai sitten olen kai muuten vain liian nopea/hidas/iloinen/apea/ärsyttävä/ystävällinen. Joskus koko kauppa parkkihallista pukukoppeihin saa kuulla kunniansa. Viime aikoina olen valehtelematta ottanut vastaan valituksia aivan kokopäiväisesti. Olen ihmetellyt hiljaa mielessäni, mistä kasvava tyytymättömyys kumpuaa?
Se ei nimittäin rajoitu vain ruokakauppaan. Ehkä korvani ovat juuri sopivasti kääntyneet nurinataajuudelle, sillä tunnun nappaavan tahtomattanikin ympäriltäni kaiken mouruamisen tietoisuuteni: vaatekaupoissa, lenkeille, salilla ja kahviloissa. Jo muutama sananen riittää. Aurinko paistaa, kesä näyttää parastaan ja kuulen vain ihmisten nurinan. Minussako se vika on?

”Vois olla huonomminkin!” ja ”Hymyä vaikka väkisin huuleen!” ja mitä kaikkea mä nyt käytänkään.
Ok, monesti voi yrittää ummistaa korvat tai olla yksinkertaisesti vain välittämättä. Tässä asiassa kun pystyisikin! Ei onnistu, helpolla ainakaan. Miksikö? Se leviää. Tarttuu. Varo vain. Valittaminen leviää kuin pernarutto. Ei kun hitsi, se ei tartu suoraan ihmisestä toiseen – joku toinen rokko sitten.
Sain tänään nimittäin kiinni itseni valittamisesta. Jep, taas. Kesäkuussa valitin liiasta kylmyydestä ja eilen helteiden saavuttua huomasin valittavani aivan liian kuumasta säästä. Ihan sama, kun suomalainenhan valittaa. Etenkin vallitsevasta ilmasta. Taitaa kuulua ihan perusluonteeseen (valitettavasti, voi valitus sentään). Eniten tässä kuitenkin inhottaa se, että heti virren suusta päästettyäni havahdun ihmettelemään itseäni: no miksi taas aivan turhaan. Salakavalasti ja huomaamattani sellainen pieni ja yleispätevä ärsytys on yrittänyt majoittua mieleeni: on sama mihin valitus suuntautuu, kunhan saa jupista jostakin. Oi, onhan tämä tuttua jollekin muullekin?
Yleisesti ottaen minusta on mukava tuntea erilaisia tunteita ja hautomisen sijaan päästellä ne pihalle  – oikeasti joskus on ihan kiva ärsyyntyäkin. Silloin kun siihen on kunnollinen syy. Sellainen syy voisi esimerkiksi olla turhanpäiväinen valitus olemattomista. Hah.
Ajattelin tästedes yrittää suojautua paremmin jupinalta.
Terveisin,
nämä-hirmuiset-helteet-ei-ole-myöskään-mun-juttu-kun-mä-vaan-turpoan-viisinkertaiseksi-tällaisissa-lämpötiloissa-enkä-saa-öisin-nukuttua-paria-tuntia-enempää-mutta-ei-oteta-elämää-niin-vakavasti-kuitenkaan
ajatuksia · elämä · onnellisuus · pienet hetket

Tää kuvaa niinku elämää ja sen löytämistä.

On se kuin istuisi keskellä metsää. Mutta ei vain mitä tahansa metsää, vaan keskellä omaa kotimetsää. Metsän keskellä istuminen on ihmettelemistä: ympärilläsi on meneillään jos jonkinmoista katseltavaa kaikesta tuttuudesta huolimatta. Paljon pientä tapahtuu ohikiitävässäkin hetkessä, jatkuvasti. Koska kerrankin et pysty paeta oleellisinta, tätä hetkeä ja näitä tuntemuksia, näet myös tuon kaiken pienen. Metsä syntyy osin muurahaisista ja havunneulasista, suuremmista männynkävyistä ja sitten siitä kaikesta valtavasta. Katseesi kiertäessä nenäsi haistaa kuusen pihkaa ja kätesi koskettaa sammaloitunutta kiveä – aistit ainoastaan metsää. Ainakin hetken metsä on todellisuutesi ja todellisuutesi ympäröi sinua. Ymmärrät, kuinka lähelle katsotaan ja siitä ammennetaan – kuin puikkelehtivasta purosta kämmenillä hieman juotavaa. Se sammuttaa janon ja täyttää pakolliset tarpeet, mutta halutessasi metsä voi olla jotain paljon enemmänkin. Enää tahmea mahla ei pidä sinua väkisin kiinni puussa, haluat itse olla sitä aivan liki. Älä pelästy, sillä keskellä metsää istumiseen liittyy oleellisesti pöllämystyminen: kuin pieni heitettynä keskelle suurta. Mutta koska kyse on ikioman kotimetsäsi kannosta, jokaista aistimusta, tuntemusta ja uutukaista verhoaa turvallisuus. Syntynyt keveyskään ei saa olo niin abstraktiksi, ettetkö tietäisi täysin ja joka hetki sijaintiasi. Et tarvitse polkua löytääksesi halutessasi perille, vaan ainoastaan varpujen kosketuksen nilkoissasi.

Siis se keskellä elämää istuminen.

Minä tajusin keskellä elävää elämää istumisen olevan kuin keskellä metsää istuminen istuessani keskellä hevosen selkää. 
elämä · ihana arki · minun päiväni

Just nyt.

Mulla on mun seeprayöpuku päällä. Se on tosin nurinkurin. En kotona hirveästi katsele miten päin vaatteet on yllä. Saati minkälaisia vaatteita mulla on päällä. Tai onko lainkaan. Makaan just nyt sängyssä sulattelemassa aamupuuroa, jonka söin maapähkivoilla, raejuustolla ja mehukeitolla (sellaisella stevialla makeutetulla). Puuroa lusikoidessa mä mietin sitä kertaa, kun testimielessä ostin sitä banaanin ja mansikan makuista mehukeittoa. Se banaaniesanssi siinä maistui samalta kuin yliopistolla labrassa eräs tekemäni koe haisi. Käytin mehukeiton loppuun ainoastaan siitä syystä, että mä olen niin pihi. Mehukeitot on yllättävän kalliita.
Laskeskelin tässä, että mulla on joku viisitoista minuuttia aikaa vielä köllötellä. Ja juoda tietty toinen kahvikupillinen. Sängyssä. Vaikka se on kyllä huono tapa – edellisen kaatuneen kahvikupin läiskä on edelleen lakanoissa. Onneksi just mun puolella. Peitän sen aina tyynyllä.
Just nyt mä olen kyllä ihan onnellinen. Vaikka työpäivä siintää vielä edessä, vatsaa vähän vääntää ja mun silmätkin on aika turvoksissa. Olen iloinen ainakin siitä, että sain eilen äidiltä mukaan grilli-illalliselta ylijäänyttä tosi värikästä salaattia. En mä normaalisti raaski itse ostaa niin montaa erilaista salaatin komponenttia. Koska, no, opiskelijat tietävät. Lisäksi sain myös maailman herkullisimpia feta-kasvisnyyttejä. On ihan parasta tulla töistä iltapäivällä kotiin ja saada hyvää ruokaa.
Just tässä suunnittelin, että menen illalla vielä kuntopyöräilemään  ja ehkä myös katsomaan Santun fudispeliä. Jos joukkue ei anna luovutusvoittoa. Sekin on kuulemma mahdollista pelaajapulan – ja ylivoimaisen vastustajan – vuoksi. Onneksi höntsäliiga on lähinnä hupia. Tosin mulle on kyllä sama, vaikka häviäisivät tämän vikan pelin sata-nolla: tykkään silti katsella kentän laidalla. 
Tällä hetkellä mulla on enää kolme minuuttia aikaa siihen, kun on aloitettava naaman ehostaminen ja hiusten harjaaminen. Veikkaan, että yön jäljiltä on aika monta takkua tukassa. Olo tuntuu vähän takkuiselta.
Just nyt mä olen edelleen ehkä hiukan väsynyt ja kaipaisin vähän pidempää hiljaista aamua, mutta toisaalta olen iloinen saamastani ylimääräisestä työvuorosta.
Raaskii sitten ostaa muutakin kuin tarjoustomaatteja. 

Mitä muualla tapahtuu just nyt?

elämä · muistoja · opiskelu

6A kokoontuu.

Luokkakokous. Mmm. Se maistuu suussa pikkuriikkisen ristiriitaiselta. Moni sanoo niin.
Olemme järjestämässä ala-asteen luokkakokousta kesälle. On kulunut kutakuinkin kymmenen vuotta siitä, kun kuusaa hajosi ja yläaste kutsui. Muistan erittäin hyvin tuon viimeisen kevätjuhlan: se tuntui pienessä mielessäni merkittävältäkin virstanpylväältä elämässä. Päälläni oli vaaleanpunainen vekkihame, kourassani komeili erinomainen todistus, sain Reilu koululainen -palkinnon ja lauloimme kuorossa on aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Olo oli aikamoinen pienellä tytöllä. Siltikin muistan olleeni hivenen pettynyt, sillä vanhempien kyynelehtivässä rivistössä ei näkynyt minua ylpeästi katsovia kasvoja. Sää oli puolipilvinen ja pienet helmet kengissäni loistivat aina yksittäisen auringonsäteen pilkistäessä. Kymmenen vuotta sitten, ajatella.
Ideana luokkakokous on ihan äärettömän ihana, mutta ajatuksena kai hivenen pelottavakin. En ole oikeastaan tavannut vanhoja luokkalaisia sitten peruskouluaikojen, mutta tiedän toisilla olevan jo lapsia, joku taitaa olla naimisissakin ja monet ovat kai työelämässä. Kaikki eivät suinkaan asu enää Järvenpäässä tai edes pääkaupunkiseudulla – he ovat lähteneet liikeelle.
Erilaisista elämänpoluista kuuleminen nostaa väkisinkin pintaan vanhan tunteen siitä, olenko tarpeeksi ja riittävä. Niin, mitä? Tarpeeksi edennyt elämässä? Riittävän hyvin onnistunut elämässä? On täysin typerää tuntea sellaista epävarmuudentunnetta, sillä tiedän kyllä olevani tyytyväinen omaan elämääni: voin hyvillä mielin sanoa opiskelevani yliopistossa ja asuvani omillani. Tuskin kukaan tämän ikäisenä vielä on saavuttanut suuren suuria meriittejä tai ehtinyt luomaan huikeaa uraa omalla alallaan – kovin moni ainakaan. Toivon tietysti, että olisi. Tyytyväisyydestä huolimatta voin todeta omasta elämästäni myös sen, ettei siihen minkäänmoisia ihmeellisyyksiä kuulu. En ole voittanut euroakaan lotossa tai ponnahtanut yllättäen julkisuuteen sankariteon ansiosta. Hemmetti, ei minulla ole ollut varaa ottaa edes kummilasta Afrikasta, enkä vertakaan ole saanut luovutettua vielä kertaakaan.
Sillä luokkakokous ei luultavastikaan ole tilaisuus, jossa kerrotaan oman minän löytämisestä ja itsetutkiskelun tuloksista. Ne kun ovat minun tähänastisia saavutuksiani. Omistusasunnon tai oman auton sijaan.
Veikkaan kuitenkin vastaavani tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä ”olla onnellinen”. 
Ihan vain tällainen nykyisin.
Kaikesta huolimatta olen ainoastaan utelias ja innoissani tulevasta kokoontumisesta. On hirveän mielenkiintoista saada tietää, kuinka eri tavoin sama aika on kuljettanut meitä. Arvelen, että hyvin ihan jokaista: silloin aikoinaan mehän emme muistaakseni saaneet päätettyä kaikille sopivaa luokkasormusta, joten sellaista ei hankittu lainkaan. Vahvatahtoisia koko luokka täynnä. Eivätkö sellaiset pärjääkin elämässä? Eniten odotan kuitenkin vanhojen muistojen verestämistä. Muistatsä pinaattilettupäivät, sukkulajuoksun ja 5At eli viisaat?  
Luulen, että menen luokkakokoukseen yksinkertaisesti asenteella:
moro täsä mä ny oon.