elämä · ihana arki · minun päiväni

Just nyt.

Mulla on mun seeprayöpuku päällä. Se on tosin nurinkurin. En kotona hirveästi katsele miten päin vaatteet on yllä. Saati minkälaisia vaatteita mulla on päällä. Tai onko lainkaan. Makaan just nyt sängyssä sulattelemassa aamupuuroa, jonka söin maapähkivoilla, raejuustolla ja mehukeitolla (sellaisella stevialla makeutetulla). Puuroa lusikoidessa mä mietin sitä kertaa, kun testimielessä ostin sitä banaanin ja mansikan makuista mehukeittoa. Se banaaniesanssi siinä maistui samalta kuin yliopistolla labrassa eräs tekemäni koe haisi. Käytin mehukeiton loppuun ainoastaan siitä syystä, että mä olen niin pihi. Mehukeitot on yllättävän kalliita.
Laskeskelin tässä, että mulla on joku viisitoista minuuttia aikaa vielä köllötellä. Ja juoda tietty toinen kahvikupillinen. Sängyssä. Vaikka se on kyllä huono tapa – edellisen kaatuneen kahvikupin läiskä on edelleen lakanoissa. Onneksi just mun puolella. Peitän sen aina tyynyllä.
Just nyt mä olen kyllä ihan onnellinen. Vaikka työpäivä siintää vielä edessä, vatsaa vähän vääntää ja mun silmätkin on aika turvoksissa. Olen iloinen ainakin siitä, että sain eilen äidiltä mukaan grilli-illalliselta ylijäänyttä tosi värikästä salaattia. En mä normaalisti raaski itse ostaa niin montaa erilaista salaatin komponenttia. Koska, no, opiskelijat tietävät. Lisäksi sain myös maailman herkullisimpia feta-kasvisnyyttejä. On ihan parasta tulla töistä iltapäivällä kotiin ja saada hyvää ruokaa.
Just tässä suunnittelin, että menen illalla vielä kuntopyöräilemään  ja ehkä myös katsomaan Santun fudispeliä. Jos joukkue ei anna luovutusvoittoa. Sekin on kuulemma mahdollista pelaajapulan – ja ylivoimaisen vastustajan – vuoksi. Onneksi höntsäliiga on lähinnä hupia. Tosin mulle on kyllä sama, vaikka häviäisivät tämän vikan pelin sata-nolla: tykkään silti katsella kentän laidalla. 
Tällä hetkellä mulla on enää kolme minuuttia aikaa siihen, kun on aloitettava naaman ehostaminen ja hiusten harjaaminen. Veikkaan, että yön jäljiltä on aika monta takkua tukassa. Olo tuntuu vähän takkuiselta.
Just nyt mä olen edelleen ehkä hiukan väsynyt ja kaipaisin vähän pidempää hiljaista aamua, mutta toisaalta olen iloinen saamastani ylimääräisestä työvuorosta.
Raaskii sitten ostaa muutakin kuin tarjoustomaatteja. 

Mitä muualla tapahtuu just nyt?

elämä · muistoja · opiskelu

6A kokoontuu.

Luokkakokous. Mmm. Se maistuu suussa pikkuriikkisen ristiriitaiselta. Moni sanoo niin.
Olemme järjestämässä ala-asteen luokkakokousta kesälle. On kulunut kutakuinkin kymmenen vuotta siitä, kun kuusaa hajosi ja yläaste kutsui. Muistan erittäin hyvin tuon viimeisen kevätjuhlan: se tuntui pienessä mielessäni merkittävältäkin virstanpylväältä elämässä. Päälläni oli vaaleanpunainen vekkihame, kourassani komeili erinomainen todistus, sain Reilu koululainen -palkinnon ja lauloimme kuorossa on aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Olo oli aikamoinen pienellä tytöllä. Siltikin muistan olleeni hivenen pettynyt, sillä vanhempien kyynelehtivässä rivistössä ei näkynyt minua ylpeästi katsovia kasvoja. Sää oli puolipilvinen ja pienet helmet kengissäni loistivat aina yksittäisen auringonsäteen pilkistäessä. Kymmenen vuotta sitten, ajatella.
Ideana luokkakokous on ihan äärettömän ihana, mutta ajatuksena kai hivenen pelottavakin. En ole oikeastaan tavannut vanhoja luokkalaisia sitten peruskouluaikojen, mutta tiedän toisilla olevan jo lapsia, joku taitaa olla naimisissakin ja monet ovat kai työelämässä. Kaikki eivät suinkaan asu enää Järvenpäässä tai edes pääkaupunkiseudulla – he ovat lähteneet liikeelle.
Erilaisista elämänpoluista kuuleminen nostaa väkisinkin pintaan vanhan tunteen siitä, olenko tarpeeksi ja riittävä. Niin, mitä? Tarpeeksi edennyt elämässä? Riittävän hyvin onnistunut elämässä? On täysin typerää tuntea sellaista epävarmuudentunnetta, sillä tiedän kyllä olevani tyytyväinen omaan elämääni: voin hyvillä mielin sanoa opiskelevani yliopistossa ja asuvani omillani. Tuskin kukaan tämän ikäisenä vielä on saavuttanut suuren suuria meriittejä tai ehtinyt luomaan huikeaa uraa omalla alallaan – kovin moni ainakaan. Toivon tietysti, että olisi. Tyytyväisyydestä huolimatta voin todeta omasta elämästäni myös sen, ettei siihen minkäänmoisia ihmeellisyyksiä kuulu. En ole voittanut euroakaan lotossa tai ponnahtanut yllättäen julkisuuteen sankariteon ansiosta. Hemmetti, ei minulla ole ollut varaa ottaa edes kummilasta Afrikasta, enkä vertakaan ole saanut luovutettua vielä kertaakaan.
Sillä luokkakokous ei luultavastikaan ole tilaisuus, jossa kerrotaan oman minän löytämisestä ja itsetutkiskelun tuloksista. Ne kun ovat minun tähänastisia saavutuksiani. Omistusasunnon tai oman auton sijaan.
Veikkaan kuitenkin vastaavani tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä ”olla onnellinen”. 
Ihan vain tällainen nykyisin.
Kaikesta huolimatta olen ainoastaan utelias ja innoissani tulevasta kokoontumisesta. On hirveän mielenkiintoista saada tietää, kuinka eri tavoin sama aika on kuljettanut meitä. Arvelen, että hyvin ihan jokaista: silloin aikoinaan mehän emme muistaakseni saaneet päätettyä kaikille sopivaa luokkasormusta, joten sellaista ei hankittu lainkaan. Vahvatahtoisia koko luokka täynnä. Eivätkö sellaiset pärjääkin elämässä? Eniten odotan kuitenkin vanhojen muistojen verestämistä. Muistatsä pinaattilettupäivät, sukkulajuoksun ja 5At eli viisaat?  
Luulen, että menen luokkakokoukseen yksinkertaisesti asenteella:
moro täsä mä ny oon.
elämä · rakkaus

Rakkautta kertaa kaks. Plus kolme.

Eilenhän oli äitienpäivä. Se on ollut minulle aina erityisen tärkeä päivä, sillä äiti on elämäni tärkein vuoden jokaisena päivänä. Pienenä poimin valkovuokkoja metsänlaidalta. Tänä vuonna kävin ostamassa sydämenmuotoisen kimpun kukkakaupasta. En ole aivan varma, millaiset kukkaset olisivat kuvastaneet parhaiten kiitollisuuttani äitiä kohtaan. Toisaalta on hassua ajatella sellaista, sillä ovatpa valintani olleet millaisia vain, äiti on aina rakastanut. Olenpa sitten tehnyt mitä vain, äiti on aina rakastanut. Mutta toisaalta taas juuri sen vuoksi mietin kukkakimppua tarkoin. Juuri pyyteettömästä, kokoaikaisesta rakkaudesta äiti ansaitsee kiitosta.
Äiti on turva. Äiti on tuki. Äiti on aina läsnä ja katsoo Emmerdaleakin vain toisella silmällä. Äiti on äidillinen. Äiti on aina lämmin. Äiti neuvoo, mutta antaa minun itsekin huomata asioita. Eikä vain sen vuoksi, etten itsepäisyyksissäni usko. 
”En koskaan raaskinut sanoa, että se kirjoitetaan äidille eikä äitille.” Ei se haittaa, äiti. Opin sen myöhemmin ihan itse.
Rakkaudestani äitiä kohtaan kertoo se, että en koskaan haaveillut prinssistä valkoisella ratsulla. Sillä yksinkertaisesti en uskonut maailmassa ja perheen ulkopuolella olevan yhtä voimakasta tunnetta kuin mitä minä jo koin. Eihän mikään laimeampi olisi tuntunut miltään? Ajattelin usein, että vaikka jotain suurta jossain olisikin, en millään pystyisi sovittamaan kahta sellaista yhteen Elinaan. En ole koskaan ollut kovin taitava venymään. Repeän aika helposti liitoksistani.
Eilen vietin kuitenkin myös toista tärkeää päivää. Tai vietimme. Viisi vuotta sitten löysin elämääni suuren rakkauden. Se oli jotain täysin uudenlaista rakkautta. Kasvavaa rakkautta, vuosi vuodelta vankistuvaa. Se tuli ulkopuolelta ja syntyi kiintymyksestä miltei tuntematonta kohtaan. Onhan se ajoittain haparoivampaa, mutta tietyllä tapaa myös jännempää. Vaikka kaikenlainen rakkaus tulee luonnostaan, löydettyä rakkautta on kai enemmän huollettava. Elämässä aina ollutta rakkautta on ehkä helpompi vain kuljettaa mukana. 
Ja vaikka rakkaudet keskenään ovatkin täysin erilaisia, vertailukelvottomia, määrässä kumpikaan ei häviä toiselle. Olen siltikin löytänyt yhdistävän tekijän: suureen rakkauteen – olisi se sitten millaista vain – on heittäydyttävä täydellisesti. Paljastettava itsensä niin hyvässä kuin huonossa valossa.  
Lähiaikoina minusta on tuntunut, ettei mikään enää maistu miltään. Täytekakku, kanapasta tai suklaahippujäätelö. Legendaarisessa pannukakussakin maistan ainoastaan sen yhden ainesosan.
Maailmani kolmannen lämpimän tunteen. Rakkauden elämää kohtaan.
Olen tyytyväisen kylläinen. Rakkaudesta.
elämä · pienet hetket

Elämän hienous?

Tiedän henkilön, joka luultavasti vastaisi Tesla Model S. Varmasti on heitäkin, jotka mainitsisivat jonkin Ted Bakeryn uudesta kevätmallistosta. Haluan uskoa osan vastaavan kysymykseen sen enempää miettimättä että se kahden ihmisen välillä kipinöivä. On kohtuullisen siistiä, että erilaiset asiat tekevät elämästä hienon. Millaisetko? Ei kai ole olemassa nelosen vastauksia – sen paremmin kuin kympinkään arvoisia. Erilaisuus on ihan yhtä hienoa kuin kevätmalliston merkkihamonen.
Osaisinkohan itse vastata kysymykseen.
Minun mielestäni hienoa elämässä on jokin sellainen, joka ei ole ilmiselvää tai katseiden kuluttamaa. En tarkoita piileskelyä ja löytämistä, en suoranaisesti etsimistäkään. Ennemminkin jotakin sellaista, johon ihmisen tarkkaavaisuus harvemmin keskittyy tai katse eksyy. Normaalitilanteessa toiseksi jäävää. Pidän elämän pienistä hienouksista, joka odottavat arvostajaansa. Että niiden näkeminen vaatii muutakin kuin vain katsomista.
Kuin kaupungistuneelle maalaiselle luonto. Jotain sellaista yritän tässä ehkä selittää.
Elämässä hienoa on sen hienouden yhtäkkinen tajuaminen ilman ymmärtämiseen tähtäävää tietoista toimintaa.
Siten minulle kävi kerran. Ja vaikka mielessäni seikkaili silläkin hetkellä kaikenlaista upeata, kuten kivuton jalka, kaunis ilma ja tienposken valkovuokot, olin häkeltynyt ainoastaan yhdestä asiasta.
Se tapahtui eräs aamu juostessani tavallista reittiäni: risteyksessä autotien yli ja vasemmalle, pienelle kadunpätkälle ja hiekkakentän poikki. Hahmo näytti takaapäin jo tutulta. En muista koskaan erityisesti seuranneeni hänen kävelytyyliään. Jostain syystä kuitenkin tunnistin sen oitis. Juoksin rinnalle ja kohtasin katseen: tuntematon, mutta samalla niin tuttu. Olen varmasti alunperin tavannut hänet aikoinaan kaupungin salilla, viettänyt monet aamut samojen käsipainojen äärellä. Myöhemmin palvellut kassalla ja toivotellut lukemattomia kertoja hyviä päivänjatkoja. En tiedä hänen nimeään vieläkään, enkä oikeastaan paljon muutakaan, mutta siltikin kertoilin viime keväänä pääsykoelukemisistani ja kuuntelin puolestani hänen tarinoita pojistaan. Kohtaaminen keskellä katua oli kuin vanhan ystävän halaus. Lämmin ja vilpitön. Yllätyin tilanteen sijaan vain reaktiostani: olisin mielelläni jatkanut kävellen pidemmänkin matkan.

Kuitenkin aika harvoin eteeni sattuu ihmisiä, joiden kanssa haluaisin polttavasti istahtaa kahvikupin äärelle rupattelemaan. Vielä harvemmin halajan lähes tuntemattoman seuraan. Olen ujonpuoleinen ja aluksi varautunutkin. Hassua. Edes reilu neljänkymmenen vuoden ikäero ei tuntunut yhtään miltään. Sama aallonpituus ei kai katso ikää, paikkaa, aikaa tai muutakaan täysin merkityksetöntä. 

Tuona aamuna olisin tietysti voinut juosta silmät ummessa vain ohi. Parisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa tavatessamme olisin voinut suhtautua häneen kuin höperöön eläkeläismummoon. Olisin voinut viitata kintaalla ja unohtaa. 
Matkaa jatkettuani ja yhtäkkisesti tajuttuani tämän kaiken tuo kohtaaminen tuntui entistäkin kauniimmalta. Yhdeltä elämän hienoudelta.
elämä · onnellisuus

The series of unfortunate events.

Olihan se kuin tekaistusta tarinasta. Niistä Lemony Snicketin kirjoista, joista pienempänä pidin kovasti. Surkeiden sattumusten sarjasta.
Sinä aamuna nyt oli kaikenlaista.
Kyljen kääntäminen ei enää onnistunut. Havahduin aamulla huonoon olon. Mitä tämä nyt oli? Sunnuntaihan oli jo ollut niin hyvä kuin riittävän rankan oksutaudin jälkeinen päivä vaan voi olla. Eli kahden mehulasillisen veroinen. Suututti. Lisäksi vielä se, että ajatuskin aamupuurosta kuvotti. Olin elänyt viime päivät sokerijugurtilla ja vaaleilla karjalanpiirakoilla. Eivät ne höttöiset varsinaisesti mielialaa kohota – suurina annoksina ainakaan. Jalkaa vihloi edelleen ja tulostin oli jättänyt sylkemättä monistenipun viimeiset sivut. Hermoja kiristi jo valmiiksi parin viikon totaalinen liikkumattomuus ja säären kohtalo. Ajatukset velloivat kaikessa mahdollisessa ikävässä. Turha niitä oli yrittää ohjailla kirkkaammille vesille. Luovuttaja, sama vaikka olisinkin. Heiveröinen olo purkautui  ajatuksena lopettaa koko blogi – pieneen, pimeään vaatehuoneeseen hautautuminen houkutteli myös. Aamu huipentui avaimien unohtamiseen ja rappukäytävässä kykkimiseen. Että kotiin pääsemisestäkin piti maksaa. Oma laho pää ärsytti. Mustikkajugurttia tippui valkealle paidalle ja elämä tuntui äärimmäisen surkealta. Kun aurinkokaan ei paistanut.
Toisinaan elämän pienimmät huolenaiheet tuntuvat kaikkein suurimmilta. Se on kovin hassua. No hei hupaisaa! Etenkin kun ajattelen, mistä kaikesta ihminen voi selvitä ja on jo selvinnyt. Ongelmia on välillä hyvä suhteuttaa, mutta turha vähätellä. Siten yritän välillä itselleni selventää. Vaikka en olekaan menettänyt toista jalkaani, toimimaton koipi saa harmittaa. Kai?
Äiti on aina sanonut minulle, että otan kaiken niin äärettömän raskaasti – sama tiputanko lusikan lattialle vai kuulenko toisen olevan surullinen. Tuona maanantaiaamuna minulla oli meneillään varmastikin tuhannes maailmanloppu. Kunpa voisinkin säätää mieleni mittareita siten, että kokisin tunneskaalastani ainoastaan onnen ja ilon moninkertaisena! Epäilen tosin niiden maistuvan silloin enää yhtä makealta. Tapahtuu kuin mansikkajugurtille viikonlopun aikana: latistuu. Ehdin tottua makeaan makuun.
Yliopistolle vihdoin päästyäni minua kuitenkin odotti labrassa valkotakkinen itse iloisuus lusikka kourassa valmiina punnaamaan kuparisulfaattia. Niin, mihin sitä kevätaurinkoa tarvitsinkaan? Se sama määrä energiaa säteilee ihanista ihmisistä ympärilläni. Pilvisinäkin päivinä.
Mitä siis kuuluu? Ei mitään normaalia kummempaa. Tai surkeampaa. Siis erittäin hyvää. Kyllä, nyt jo naurattaa.

elämä

Tunne mut vähän paremmin.

Saatan irvistää tai väännellä naamaani, jos yhtäkkiä muistan jonkin nolon tilanteen. Niin, siis vaikka olen aivan yksin kotona eikä kukaan ole näkemässä tai muistuttamassa asiasta. 
Syön aina leivistä pohjapuolen viimeisenä. Pienenä söin sen aina ensimmäisenä, koska äitikin teki siten. Muistan pikkutyttönä päivitelleeni ”kuinka kukaan voikaan syödä kannen ensimmäisenä”. Nykyisin kuljen kuitenkin omia reittejäni, vaikka äiti kai yhäkin pitää enemmän kansipuolesta.
Aikaansaamattomuuteni lisääntyy iltaa kohden. Iltapalan jälkeen en enää touhua ihmeempiä, vaan syötyäni painun pehkuihin pikimmiten. Mielestäni iltapala on lopetus päivälle ja en voisi kuvitellakaan alkavani esimerkiksi siivoamaan vielä sen jälkeen – pakon edessä laitan ehkä pyykit kuivumaan. Sitä paitsi kylläisenä on kiva mennä nukkumaan.

Jalassani on lähes aina eriparisukat. Enkä oikeastaan kiinnitä niin huomiota siihenkään, ovatko sukat oikein päin vai eivät. Sukat kuuluvat elämässäni ihan sama -osioon. Olen oikeasti aina ollut huono käyttämään minkäänmoisia varpaidenlämmittäjiä. Paitsi varvassukista aikoinani kyllä taisin innostua. 
Toisinaan koen tuntevani itseni jo liian perinpohjaisesti ja pohtivani liikaakin syvällisiä asioita, sillä tuppaan unohtelemaan pintapuolisia faktoja itsestäni. Kuten että minulla on tatuointi ja olen 22 vuotta. Joudun hetken tuumaamaan kysyttäessä.

Oikeasti olen hyvä ja luotettava kuski. Järkevä ratin takana. Ihmettelenkin aina, kun moni tuntuu pelkäävän kyydissäni. Viimeviikoinen oli ihan poikkeus, kun olin ajaa ojaan – unohduin katselemaan söpöä heppaa vähän liian pitkäksi aikaa. Tai sitten mutka tuli eteen vain liian nopeasti.

Tuttavia tai sukulaisia kohdatessani minulla on aina ollut suuria vaikeuksia keksiä, mitä ihmettä vastaan usein ensimmäisenä esitettyyn kysymykseen mitäs kuuluu.  Etenkin, jos edelliskerrasta on vierähtänyt jo hyvä tovi. Koska paljon kaikenlaista ei useinkaan ole riittävän eksakti vastaus, minulla on nykyisin aina sama ennalta mietitty rimpsu. Vaihdan sitä vuosittain. Tällä hetkellä jotakin tämän tapaista: noooo, hyyyyvää, kuulitkohan jo, että mä pääsin syksyllä yliopistoon, se on Viikissä, Järvenpäässä asun edelleen ja kulkee sieltä hyvin junia Helsinkiin. Ja joskus mainitsen jotain koirakuumeesta. 

Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta yrittää näyttää mahdollisimman aikuismaiselta. Harvoin edes sellaiselta suhteellisen kypsältä. On ihan kiva hihitellä ja pukeutua hamosiin. Sen vuoksi kauhistuin, kun kuulin kerran pukukopissa kahden varhaisteinin keskutelevan asiasta – noh, aika ronskiin sävyyn.

Vielä ollessani töissä kaupassa olin eräs kerta niin surullinen, etten yrityksistä huolimatta kyennyt olemaan kassalla itkemättä. Työnteko oli mahdotonta. Pelkäsin tuolloin ihan hulluna saavani potkut, vaikka esimieheni oli mitä ihanin ja ymmärtäväisin. Ajattelin muutenkin pienien mokailujen johtavan automaattisesti irtisanomiseen. 
On sama mietiskelenkö vai hermoilenko – räplään aina korvakorujani. Perittyä, joten hei, en voi syyttää itseäni ärsyttävästä tavasta. 

Hesaria ei tule ja netistä olen tosi huono lukemaan uutisia. Lukaisenkin aina Salkkareiden mainostauoilla tekstiteeveestä kotimaanuutiset: sivu 102. 
Kesti kaksi päivää, että sain kerättyä keittiössä Vilin lattialle levittämät munankuoren murut roskiin.
Kun saimme täysin asiattoman ja perättömän syytöslapun yläkerran ukolta, kirjoitin kuulemma niin asiattoman – siis omasta mielestäni ehkä pikkuisen kärkkään – vastineen, etten saanut viedä sitä postiluukkuun. Enkä jatkossakaan saa hoitaa moisia asioita. Heh.
Pesen lähes kaikki muut kuin rytkyvaatteeni pesukoneessa hellävaraisella ohjelmalla – ja aika usein yksitellen, jos epäilen yhtään värjäytymisvaaraa. Kauheata tuhlausta, tiedän. Tulen vain niin vihaiseksi, jos kiva vaate kutistuu tai kuluu kelvottomaksi ennen aikojaan.
Silloin harvoin kun nautin Pepsi maxia, pyrin juomaan sen pahvimukista.
elämä · muistoja · onnellisuus

Miten ihminen kaipaakaan.

Ota minut takaisin, aika. Tai mikä hyvä jumala oletkaan.
Luoksesi niihin hetkiin.
En tarvitse siipiesi suojaa, en kullalla töhrittyjä muistoja.
Hyi olkoon, huippukohtiako haikailen. En tosiaan.
Ihan silloista elämää vain. 
Sitä aikaa, sinua aika.
Arvostaisin nyt.
Ota minut takaisin. 
Edes puolittain.
Minä olen ihminen, joka kaipaa asioita ja joka ei aina kykene käsittelemään kaipaustaan. Kaipuu synnyttää alleen musertavaa voimaa. Sen vuoksi olen useimmiten ajattelematta: suljen kaipuun kohteen totaalisesti tietoisuudestani. Teljettynä se ei satuta. Helpotustakaan se ei kuitenkaan tuo. Sillä iltaisin – ja varsinkin öisin – istun lukitun oven edessä anelemassa takaisinpääsyä.
Eilen olin monen vuoden jälkeen satulassa. Vaikka en osannutkaan enää mitään, niin siltikin. Kuin kotiin olisin palannut. Pompottava harjoitusravi ja heiluvat korvat silmieni edessä. Pehmoinen karva ja tallin huumaava tuoksu. Itku tuli, mutta vasta nyt. Eilen vielä hymyilin. Miten ihminen voi kaivata jotain näin hirvittävästi?

  Liitäisin taas, jos pystyisin. Esteiden yli laikukkaalla ja kenkulla. 

elämä · höllää · itsetutkiskelu

Elämän pisteyttäminen.

Tota noin. Mä annan seiskan – tai kuus puolikkaan oikeastaan – tästä viimeisimmästä sosiaalisesta kanssakäymisestä tuttavani kanssa. Edellinen taisi olla kasin paremmalla puolella: nyt ei hei mennyt siis ihan putkeen tämä juttu. 
Yksinkertaistettuna vähän tähän tapaan toimii oman elämän arvioiminen. Arvioida voi koko elämää tai vaihtoehtoisesti vain määriteltyä osa-aluetta: että miten sitä selviytyy ihmisen kohtaamisista (a. tuttujen tai b. tuntemattomien), kuinka monta sanaa saa sanottua kahden tunnin aikana ja miten onnistuneesti pystyy kesken luennon vastaamaan vieruskaverin kysymykseen häiritsemättä kuitenkaan omaa tai toisten keskittymistä. Arvioida voi myös omia ilmeitä, eleitä: annanhan itsestäni varmasti nyt sen aidon ja oikean kuvan? Tai tietysti tunteitakin, mikä tapahtuu usein suhteellisen sättivällä sävyllä: no nyt tunsit kyllä täysin väärin. Arvioiminen eroaa elämän analysoinnista siten, että punnitsemisen sijaan vain pamautetaan. Neljä ja puol.

Kiss me, life.
Olen tietoisesti yrittänyt päästä jatkuvasta ja turhasta analysoinnista eroon. Jo tapahtuneiden asioiden hinkkaaminen ei auta juurikaan – aiheuttaa ainoastaan kitkaa nykyisyyden ja menneen välille. En tosin ole koskaan ollut kovin taitava jättämään jo koettuja asioita rauhaan. Mikä tietysti on myös aika kiva piirre ihanien ja tärkeiden muistojen kohdalla: onnellisia hetkiä on helppo elää ajatuksissa uudestaan. On se kuitenkin myös raskasta, kun pettymyksiä tai epäonnistumisen tunteita on miltei mahdotonta vain hylätä matkanvarrelle. Niitä kun mieluusti kanniskelisi mukana, kääntelisi ja vääntelisi käsissä. 
Gimme five, life.

Kovan työn tuloksena en enää niin aktiivisesti analysoi jokaista tilannetta tai tapahtumaa. Sen sijaan olen huomaamattani alkanut arvioida suoriutumistani – useimmiten haastavammaksi kokemissani asioissa. En varsinaisesti latele arvosanoja, mutta tiedostamattomasti kuitenkin päätän, olenko suoritukseeni tyytyväinen, kohtuu tyytyväinen vai kovin pettynyt. Vikaanhan taidetaan mennä jo siinä, että mielletään rupatteluhetki tuttavan kanssa jonkinlaiseksi suoritukseksi. Miksi on niin kovin haastavaa mennä tilanteeseen, kohdata se ja irrottautua siitä sopivan hetken koittaessa – that’s it. Osin kai tunnen, että ilman minkäänlaista analysointia, arviointia tai tilanteisiin takertumista elämä ikään kuin valuu sormien läpi liian koskemattomana. 

Siltikin aina totean: oman elämän pisteyttäminen on hirveätä.

Viis miinus tälle tunteelle, että oon tyytyväinen pelkästä tentin läpäisemisestä.

No, viis plus just ja just vaatevalinnoille.

Kutonen tälle tekstille.

Mutta ysi puolikas toissapäiväiselle. Sain ihmisen jutullani nauramaan.

Ja täys kymppi jokaiselle tulevalle päivälle.
elämä · itsetutkiskelu · syvällistä

Silkkihansikkain.

Kuulin lauantaina tarinoita. Kertomuksia erilaisten ihmisten hyvin erilaisista maailmoista. Elämistä, jotka eivät ole menneet suunnitelmien mukaan – hyvästä alustakaan huolimatta. Niistä nanosekunnin mittaisista hetkistä, kun kaikki on kääntynyt päälaelleen. Minulle kerrottiin elämän pirstaloitumisesta, haavoittuvaisuudesta ja yllätyksellisyydestä. Tuon kaiken tuomasta taakasta. Minulle ihmeteltiin ääneen, kuinka muutama sana voi saada aikuisen miehen jalat pettämään alta. Tai kuinka poikkeavuus itsessä on ongelma vain toiselle – ja siten itsearvostuksen maanrajaan laskeva tekijä. Kuulin puheissa häpeää ja pettymystä, erotin niissä elämän aikaansaamat edelleen umpeutumattomat nirhaumat. Näin ehkä jotakin sellaista toisen elämästä, mitä en olisi halunnut. Hetkittäin jopa pelkäsin suurien patojen pettämistä. Tunsin paniikkia, sillä halusin päästä pois sen valtavan massan tieltä. 
Ja vaikka tuo kaikki oli kohdistettu useammalle korvaparille, ei ainoastaan minulle, kosketti kuulemani minua hyvin syvältä. Se viilteli sisältä hellävaraisesti: teki kipeää, mutta tuntui siltikin tarkoituksenmukaiselta. Jälkeenpäin voin pahoin ja kärsin päänsärystä, mutta silloinkin tunsin ainoastaan kasvaneeni ihmisenä taas hitusen. 
Elämää tulisi käsitellä silkkihansikkain. Kotimatkalla en osannut ajatella mitään muuta.
Lauantain jälkeen olen tasapainoillut ja keikkunut. Olen miettinyt sitä, kuinka itsekeskeinen saan olla. Kuinka kapeat lasit saan päähäni asettaa? Kuinka keskittynyt omaan elämääni saan olla? Eniten mieltäni on painanut ristiriita sisälläni: haluan auttaa, mutta toisaalta haluan keskittyä omaan elämääni. Haluaisin helpottaa toisten oloa, mutta samalla haluaisin elää itse helppoa elämää. Nyt kun on mahdollisuus ja vihdoin pystyn siihen. Pitkän ajan jälkeen. Onko itsekästä asettaa oma elämä tuntemattomien, apua tarvitsevien ihmisten elämien edelle? 
Hän oli keski-ikäinen nainen. Hänelle oli tehty elinsiirto. Hän sai minut ajattelemaan. Olet niin nuori, jos vain jatkaisitkin omaa elämääsi. Jos en minä, niin kuka muu minun elämääni keskittyisi. Jos en minä, niin kuka muu elämääni eläisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni iloitsisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni olisi kiitollinen. Ainakaan siinä määrin kuin itse voisin.  
Itkin viime yönä unissani. Toisinaan täysin tuntemattoman ja ulkopuolisen sanat ovat kultaakin kalliimpia. Kyllähän minä halutessani voin elämässäni myöhemmin alkaa todelliseksi auttajaksi. 
elämä · Oman elämän inventaario · perhe · rakkaus

No ne miehet.

Perusta ja kaiken pohjahan on yksinkertaisuus. Yksinkertaisen tuntuessa liian rajulta ilmaisulta voidaan vaihtoehtoisesti käyttää myös määritelmää ”kaukana naisellisesta monimutkaisuudesta”. Miehet ajattelevat yksinkertaisemmin. Se ei tosiaan ole vain myytti. Olen oppinut miesten lineaarisen ajatuksenkulun. Romanttisen illallisen järjestäminen on ruoanlaittoa kynttilänvalossa, ei suinkaan kynttilöillä tunnelmallisen illan luomista.
Muistan äidin joskus kauan aikaa sitten ohimennen sanoneen minulle mutta kun ei miehet ajattele samalla tavalla. Mielsin sen silloin vain kliseiseksi heitoksi. Pöh. Myöhemmin olen ymmärtänyt sen olleen ehkä sittenkin varovainen ohjeistus elämän varalle: kun ei ne miehet todellakaan ajattele samalla tavoin. Samoja asioita kyllä, mutta lähestyminen ja suhtautuminen ovat aika erilaista.
Tein eräs ilta Oman elämän inventaariota ja mies selkäni takana vähän kuin sivusilmällä vastaili itsekin kysymyksiin. Etkö sä muka ole koskaan tuntenut toisaalta näin? Kysymys toistui monesti. Tai siis. Minä ihmetellen esitin kysymyksen aika montakin kertaa. Oli kuin miehellä olisi ollut yksi ainoa viiva ja minulla sotkukasa miljoonasta vänkyrästä. Saatoin hermostuakin ihan vähän: voitko sä hei tuoda tähän nyt vähän moniulotteisuutta. Mutta jos omaan elämään ja itseen suhtautuminen on vaivatonta ja oikeasti aika yksinkertaista, miksi tehdä väkisin vänkyräkasoja? Kiistän, että kaikki miehet olisivat mutkattomia tai kukaan täysin mutkaton. Kyse onkin mutkattomuudesta naisiin verratuna. Olen huomannut saman ilmiön illanvietoissakin. Miesten keskellä sana on sana ja lause tarkoittaa just sitä, mitä se paperillekin kirjoitettuna meinaa. On ajanhaaskausta lähteä analysoimaan muualla kuin naisten seurassa.
Minä en ole koskaan tuntenut miestä, joka stressaisi yleisesti ottaen elämää. Ainakaan samalla tapaa kuin monet naiset tuppaavat tekemään; kiehnäävät jatkuvasti pientenkin asioiden kimpussa. Yksittäiset jutut toki tuottavat harmaita hiuksia kaikille. Ehkä omaan elämääni ei yksinkertaisesti mahdu enempää stressiä – miestenkään muodossa – ja sen vuoksi olen tiedostamattani kiertänyt kaukaa kaikenmoiset stressi-Erkit. Meidän perheen sisarusten välillä minulle on ryöpsähtänyt kaikki stressihormoneita ylitehokkaasti stimuloivat geenit ja veljeni ovat siten välttyneet niiltä. Voi tietysti olla, että syy kaikkeen löytyy siltikin naiseudesta. Viikolla tapasin taas uuden miehen varustettuna lehmänhermoilla. Ei voi kuin kadehtia.
Ei äkkipikainen, liian hötkyileväinen. On vähän hassuakin, että minä olen tottunut katteellaan, kattellaan -miehiin. Ja samalla siinä sivussa joutunut opettelemaan samaa mentaliteettia itsekin. Vaikka äkkipikaisena ihmisenä välillä harmittaakin verkkaus, en osaa ajatella sitä muuna kuin itseäni täydentävänä piirteenä: voin aina oppia sen, mitä minulta puuttuu. Isäni kuulemma saattoi miettiä kysymykseen vastausta joskus pitkänkin aikaa – niin kauan, että toinen ehti jo luulla hänen unohtaneen koko kysymyksen. Toinen veljistäni on ehkä vähän samanlainen: ehdin aina hänen pohdintojensa aikana päästää – riittävän – monta no, no, no -tuhahdusta.

Miespuolisen henkilön tekemää ruokaa ja aikaansaama hymy. 

On miehissä tietysti asioita, joita en edelleenkään ymmärrä. Sellaisia juttuja, joiden ymmärtämiseen en välttämättä jaksa haaskata aikaa sen suuremmin – en kuitenkaan tajuaisi. Olen aina ajatellut, että tärkeän asian kyllä muistaa. Miehetkin, aika usein. Mutta muistamisen lisäksi asiaa usein kyllä miettiikin. Toisin sanoen suunnittelee etukäteen ja hyvissä ajoin. Muutamaa päivää aikaisemmin toteaminen juu voisihan sitä tehdä jotakin ei vain toimi naisten maailmassa. Ideaalitilanteessa kun sitä jotakin on suunniteltu jo viikkoja tai jopa kuukausia.

Ai niin. Ihmettelen myös, miksi pöytiä pitää pyyhkiä ryttyisellä rätillä ja kalsarikasaa on kasvatettava huoneen nurkassa?