elämä · höllää · itsetutkiskelu

Elämän pisteyttäminen.

Tota noin. Mä annan seiskan – tai kuus puolikkaan oikeastaan – tästä viimeisimmästä sosiaalisesta kanssakäymisestä tuttavani kanssa. Edellinen taisi olla kasin paremmalla puolella: nyt ei hei mennyt siis ihan putkeen tämä juttu. 
Yksinkertaistettuna vähän tähän tapaan toimii oman elämän arvioiminen. Arvioida voi koko elämää tai vaihtoehtoisesti vain määriteltyä osa-aluetta: että miten sitä selviytyy ihmisen kohtaamisista (a. tuttujen tai b. tuntemattomien), kuinka monta sanaa saa sanottua kahden tunnin aikana ja miten onnistuneesti pystyy kesken luennon vastaamaan vieruskaverin kysymykseen häiritsemättä kuitenkaan omaa tai toisten keskittymistä. Arvioida voi myös omia ilmeitä, eleitä: annanhan itsestäni varmasti nyt sen aidon ja oikean kuvan? Tai tietysti tunteitakin, mikä tapahtuu usein suhteellisen sättivällä sävyllä: no nyt tunsit kyllä täysin väärin. Arvioiminen eroaa elämän analysoinnista siten, että punnitsemisen sijaan vain pamautetaan. Neljä ja puol.

Kiss me, life.
Olen tietoisesti yrittänyt päästä jatkuvasta ja turhasta analysoinnista eroon. Jo tapahtuneiden asioiden hinkkaaminen ei auta juurikaan – aiheuttaa ainoastaan kitkaa nykyisyyden ja menneen välille. En tosin ole koskaan ollut kovin taitava jättämään jo koettuja asioita rauhaan. Mikä tietysti on myös aika kiva piirre ihanien ja tärkeiden muistojen kohdalla: onnellisia hetkiä on helppo elää ajatuksissa uudestaan. On se kuitenkin myös raskasta, kun pettymyksiä tai epäonnistumisen tunteita on miltei mahdotonta vain hylätä matkanvarrelle. Niitä kun mieluusti kanniskelisi mukana, kääntelisi ja vääntelisi käsissä. 
Gimme five, life.

Kovan työn tuloksena en enää niin aktiivisesti analysoi jokaista tilannetta tai tapahtumaa. Sen sijaan olen huomaamattani alkanut arvioida suoriutumistani – useimmiten haastavammaksi kokemissani asioissa. En varsinaisesti latele arvosanoja, mutta tiedostamattomasti kuitenkin päätän, olenko suoritukseeni tyytyväinen, kohtuu tyytyväinen vai kovin pettynyt. Vikaanhan taidetaan mennä jo siinä, että mielletään rupatteluhetki tuttavan kanssa jonkinlaiseksi suoritukseksi. Miksi on niin kovin haastavaa mennä tilanteeseen, kohdata se ja irrottautua siitä sopivan hetken koittaessa – that’s it. Osin kai tunnen, että ilman minkäänlaista analysointia, arviointia tai tilanteisiin takertumista elämä ikään kuin valuu sormien läpi liian koskemattomana. 

Siltikin aina totean: oman elämän pisteyttäminen on hirveätä.

Viis miinus tälle tunteelle, että oon tyytyväinen pelkästä tentin läpäisemisestä.

No, viis plus just ja just vaatevalinnoille.

Kutonen tälle tekstille.

Mutta ysi puolikas toissapäiväiselle. Sain ihmisen jutullani nauramaan.

Ja täys kymppi jokaiselle tulevalle päivälle.

6 thoughts on “Elämän pisteyttäminen.

  1. Mä oon aika paljon tehnyt myös elämässni noita arviointeja ja analysointeja omasta toiminnastani tilanteissa jälkikäteen, mutta nyt kun luin sun tekstin tajusin, että nykyään huomattavasti vähemmän kuin ennen jos yhtään… No vähän 😉 töissä sitten enemmän 🙂

    Tykkää

  2. Täys kymppi jokaisesta tilanteesta. On Elinan tapa toimia ja se joka kerta aivan oikea. Tälle tekstille myös se kymppi, sanojen laatua ei numeroin voi määritellä ❤

    Tykkää

  3. Miten hieno juttu, että vähemmän nykyään – sellaista turhaa arviointia! 🙂 Mä jotenkin uskon, että koko ajan vanhetessani itsekin teen sitä yhä vähemmän ja vähemmän.

    Tykkää

  4. ”Arvioida voi koko elämää tai vaihtoehtoisesti vain määriteltyä osa-aluetta: että miten sitä selviytyy ihmisen kohtaamisista (a. tuttujen tai b. tuntemattomien), kuinka monta sanaa saa sanottua kahden tunnin aikana ja miten onnistuneesti pystyy kesken luennon vastaamaan vieruskaverin kysymykseen häiritsemättä kuitenkaan omaa tai toisten keskittymistä. Arvioida voi myös omia ilmeitä, eleitä: annanhan itsestäni varmasti nyt sen aidon ja oikean kuvan?”

    Tää on taas niin munkin ajatuksia! Uskomatonta, että mäkin oon ihan oikeesti ajatellut tota ihan samaa luennolla vieruskaverin kysymykseen vastaamista 😀 Ja sitten luennon jälkeen sitä aina arvioi itsensä, että tuliko nyt kuunneltua ja keskityttyä tarpeeksi. Tän takia en pysty ymmärtämään niitä, jotka päivästä toiseen tulee luennolle selailemaan blogeja ja höpöttämään. Mutta niillä ei kai olekaan luennon jälkeistä kuulustelutilaisuutta itsensä kanssa. 😀

    Tää sama arviointi pätee kyllä just noin! Elämä jakautuu osa-alueisiin: poikaystävä, ystävät ja perhe, koulu, liikunta ja henkinen hyvinvointi. Huomaamattaan sitä aina tarkkailee, miten on mistäkin ”suoriutunut” (!) ja miettii, että no nyt pitääkin panostaa tohon osa-alueeseen enemmän. Kuulostaa ihan sairaalta tälleen ulos kirjotettuna, mutta musta tuntuu että sä ymmärrät! 🙂

    Tykkää

  5. Todellakin ymmärrän! Onhan se ihan järjetöntä, mutta omassa mielessä siltikin ihan järkeenkäypää. Miten pöhköä. 😀
    Mulla on myös noita osa-alueita ja olen huomannut, että johonkin panostaminen syö aina jotakin toista. Ainakin, jos miettii sen arvioimisen kautta, hah. Kai sitä pitäisi vaan yrittää olla pohtimatta omaa suoriutumista. Eihän elämä kuitenkaan mitään suorittamista ole. 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s