Kategoria: höllää

höllää · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi

Onkimassa, huijaamassa.

ElinaYksi kommentti

Jos mä kovasti huijaisin,
ehkä rauhassa hetken istuisin.

Juksaisin
tekeväni paljonkin.

Vaikka onkivapa kädesssä
vain odottaisin.

Itseni kiertoreittiä rauhaan
siten ohjaisin.

19121608_1141051399333252_1648635677744562176_n(1)

Apua. Kolme päivää ja yksi ilta aikaa rentoutua. Lisäksi ladata akkuja, rauhoittua, puhdistaa mieli ja käydä läpi rästiin jääneet ajatukset. Kuinka ajankäyttö hyödynnetään tehokkaimmin, oli kai ensimmäinen ajatukseni torstai-iltapäivänä kotiin ajellessani. Tarkoitus oli juhannuksena rentoutua reippaasti hölläämällä, vaikka ajan rajallisuuden toistelu olikin ohjaamassa täysin päinvastaiseen suuntaan; olin kai aikeissa lähteä suorittamaan vapaapäiviäni.

Kuluneina vuosina olen tajunnut itsestäni muutamia asioita liittyen siihen, kuinka itseni kanssa täytyy toimia. Suorin tie on aika usein lähes mahdoton, kiertotie taas ehdottoman realistisin. Olen suhteellisen vikkelä liikkeissäni, mutta se, joka tarkertuu jo ohimenneeseen, on mieleni. Esimerkiksi kiire, nopea elämäntahti ja asioiden tehokas hoitaminen seuraavat helposti mukana sellaisiinkin päiviin, jolloin niiden kuuluisi jäädä taka-alalle – tahdista toiseen hyppääminen todellakin haastaa minua.

Siten toisinaan minun on huijattava itseäni. Pienesti vain. Vähän kuin onkivapaa pitelemällä. Olen tekevinäni paljonkin, kovasti onkimassa, vaikka istunkin vain hiljaa, tuijotan kohoa ja odotan.

Kai tällaisissa asioissa on sama, kuinka lopputulokseen päätyy. Että suoraa reittiä vai kiertotietä. Kunhan vain saavuttaa päämäärään. Tämän viikonlopun tapauksessa rauhallisemman tahdin.

ajatuksia · elämänasenne · höllää · itsetutkiskelu · lifestyle · oma elämä

Ihanaa, lähti täysin käsistä.

ElinaKommentoi

Mutta mihin menee sitten pellillinen pannukakkua? Siis muualle kuin mahaan.

Ihan juuri siihen koloon, jota kannustan ainakin itseäni säännöllisesti kaivamaan. Koska jos on ihan täysin okei antaa jonkin asian lähteä kokonaan käsistä, on sille oltava myös oma paikkansa ajatuksissa. Esimerkiksi järjetön määrä pannukakkua kuuluu tuohon koloon. Eikä se ole missään nimessä teon hautaamista, vaan yksinkertaisesti sen sijoittamista; mikään asia ei ole minulle täysin okei, jos en tiedä elämästäni ja ajatuksistani löytyvän sille sopivaa paikkaa.

Kolo kaivetaan kai osin ainakin ajatustyöllä. Tomaatin väri on punainen. Pannukakun syöntimäärä pellillinen. Siltä tarkoitetusti järjettömän tulisi kuopassa tuntua – täysin luonnolliselta asialta.

IMG_20170204_175211.jpg

Taistelen kovasti sitä vastaan, että kaikki narut pitäisi  aina pitää käsissä – että kontrolli pitäisi olla aina ihmisen elämässä läsnä. Koska ensiksikin, eihän kukaan voi jaksaa sellaista vuodesta toiseen jokaisen elämän asian osalta. Ja koska toiseksi, kontrollin jättäminen määrättyjen asioiden suhteen luo myös äärimmäisiä ilonelämyksiä. Toiset asiat suorastaan vaativat mopon käsistä karkaamista, muutoin ne eivät tunnu miltään.

Joku asiantuntija on kuulemma joskus suositellut kovasti 30/70-diettiä. Periaatteena siinä on ollut, että 70 prosenttia kunnolla syömistä ja 30 sitten vähän vähemmän mietittyä syömistä tarkoittaen monelle kai herkuttelua. Eikö jotakin samantapaista voi soveltaa myös kontrolliin? Jos ei uskalla ottaa kehiin aivan kolmekymppistä, niin kahdestakympistäkin on hyvä lähteä; kaksikymmentä prosenttia elämään kuuluvista asioista voivat olla sellaisia, että niiden narunpäiden ei välttämättä tarvitse aina pysyä tiukasti kourassa.

Kahdenkymmmenen kontrollittoman prosentin hyväksyminen on juuri sen kuopan kaivamista esimerkiksi pannukakkupellilliselle.

IMG_20170204_175118.jpg

Sama ajatus on helpottanut suhtautumisessa moneen muuhunkin asiaan, kuten opintoihin ja tuleviin töihin. Uskon tuon kahdenkymmenen prosentin olevan silloin mahdollisuus myös vaikkapa luovuudelle ja innovatiivisuudelle.

ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · treeni

Mun suloinen laiskiainen.

ElinaKommentoi

Hästägi trainingmode on mun mielestä ihan kiva. Samoin kuin hästägi gymtime myös. Menettelee tuo hästägi fitnessmotivationkin. Kaipa sitä omaan halukkuuteen ja innostukseenkin voi kaivaa lisäksi motivaatiota mielensä ulkopuolelta. Toisin sanoen olen kohtalaisen suvaitsevainen kaiken muun ohella myös hästägien suhteen; kliseet ovat kliseitä ja hupsut vähän hupsuja – kai niiden on vähän kuin tarkoituskin. Sitten on kuitenkin se yksi monien kivojen joukossa, jota en vain yksinkertaisesti voi sietää.

#noexcuses

Mulla ei tule siitä ikinä mitään muuta mieleen kuin pakon kautta: tehdään sitten väkisin, jos ei hyvällä. Hästägi ei tunnu antavan vaihtoehtoja. Etenkään sille pikkuruiselle, mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle, joka on käpertyneenä mielessä omassa sopukassaan. Mä tiedän monen huudahtavan hiljaisesti tai ehkä ääneenkin ”haha, hyvä, ei niin, ei se tarvitse vaihtoehtoja”. Mutta uskoisipa joku, että se pikkuinen laiskiainen voi oikeasti olla tosi suloinen. Ei sitä kiltti ihminen halua poistattaa karun käskevillä kliseillä.

IMG_20170109_074929.jpg

Vaikka joku saattaa välillä epäilläkin, kyllä mä olen  – nykyisin etenkin – niin kiltti ihminen, että annan laiskiaisen elellä mielessäni. Itse asiassa jopa kuuntelen sitä silloin, kun siltä tulee suusta juttua. Joskus se kertoilee oikeasti kivoja juttuja tekosyistä. Kyllä mä silloinkin kuuntelen. Nyökkäilenkin. Koska mun mielestä on pelkästään tervettä välillä olla menemättä urheilemaan tekosyyn varjolla.

Kyllä mä itse ainakin mietin, että mikä ihme mulla on, jos jatkuvasti valitan asioista. Että risooko mikä nyt niin pahasti. Silloin mä haluan selvittää, mistä kiikastaa; tahdon tarttua syyhyn enkä vain jatkaa motkottamista. Siten se pikkuinen laiskiainenkaan ei varmasti syyttä kertoile juttuja tekosyistä, jos sellaista tapahtuu ihan jatkuvasti. Onhan silläkin oltava siinä tapauksessa jokin kehnosti. Enkä usko, että se pakottamalla tai hästägi noexcusesilla parantuu piirun vertaa. Tai ainakin mä itse pillahdan sellaisissa tilanteissa vain itkuun ja asiat kääntyvät kahta kauheammin vinkuroiksi.

Että niin. Hästägi yolo. Ja söpöjä laiskiaisia sopivasti elämään.

ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Hiljaisuuden äänet.

Elina2 kommenttia
Välillä on hyvä pistäytyä paikassa, jossa ei kuule yhtään mitään muuta kuin hiljaisuuden. Tulin miettineeksi, ettei hiljaisuus välttämättä ole täysin äänetöntä. Ennemminkin se voi olla koivujen lehtien havinaa, vanhojen lattialankkujen natinaa ja ampiaisten surinaa. Lisäksi se on nykyisyyden pyörivistä ajatuksista siirtymistä lempeästi mieleen palautuviin muistoihin. Samalla hiljaisuus irtaannuttaa siitä kaikesta, joka pyörittää sen vastakohtaa, arjen ääntä.
Kun kiirehtii tiistaisin rivakoin askelin kohti päämäärää, ei välttämättä edes muista, miltä tuntuu pyöriä paikoillaan pää pyörryksiin. Mutta hiljaisuudessa tulee mieleen tehdä siten.
Kun sunnuntai-iltaisin yrittää aamua ajatellen nukahtaa mahdollisimman tehokkaasti, ei luultavastikaan pian enää osaa ajatella, miltä tuntuukaan maata liikkumatta lattialla ainoastaan ajatusten kanssa. Mutta hiljaisuudessa sitä tulee taas koettaneeksi.
Hiljaisuudessa kaikki rutiininomaisesti tapahtuva alkaa vaatimaan perusteluita. Sitä tajuaa kyseenalaistaa kaikenlaista. Ihan hassun tavallistakin. Kuten vaikkapa kengät. Miksi nykyisin muistaa kulkea niin harvoin kesäisin paljain jaloin? 
Hiljaisuudessa alan usein ihmettelemään, kuinka monia oman elämän asioita sitä onkaan unohtanut ajatella.
ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi

Lounastauolla.

ElinaKommentoi
Just, olisipa mullakin yhtä hyvä itsekuri.
Sanattomaksihan se veti. Katsoin kyllä, yritin myös aukaista suun. Eihän siitä mitään sitten tullut – sen enempää sanoista kuin suun aukaisustakaan. Niin käy minulle verrattain usein: tunnen, että olisi sanottavaa, se kaikki oikein kutittaa kurkunpäässä, mutta samalla aina tiedän, ettei tähän hätään. Että ei sieltä yhtäkkisesti ja juuri nyt tule tavuakaan. Oikeastaanhan kaikki menee aivan väärään suuntaan, nieleskelen ne onnettomimmatkin inahdukset.
Näin jälkeenpäin pidän kyllä hyviä puheita, kerron tyhjentäviä vastauksia ja reagoin nokkelasti.

Voi. Olisinpa minä yhtä onnekas kuin sinä ja omistaisin vähän löysemmän sisäänpäin suuntautuneen kurin. Kiittäisin ehkä onneani enkä haikailisi itse pirun perään. Tiukka, tiukka, tiukka itsekuri on nimittäin vähintäänkin tuhannen verran vaikeampi hiljentää edes yksittäisiksi hetkiksi kuin opetella vaadituissa tilanteissa harkittua kontrollia itseä kohtaan. Se itsekuri kai näyttäytyy ulkopuoliselle usein hienona saavutuksena ja sen vuoksi sellaista piirrettä tulee helposti haikailleeksi. Tosiasiassa kaikki liian tiukan itsekurin aikaansaama on vain rangaistuksen kaltaista suoritetta, joka pahimmillaan muistuttaa jo pakonomaisuutta. Silloin objektilla, tekemisen kohteella tai tarkoituksella ei ole minkäänlaista painoarvoa.

Uskon, että elämä on jollain tapaa helpompaa ilman synnynäistä, valtavan vahvaa itsekuria. Siltä oma elämäni ainakin tällä hetkellä hitusen enemmän tuntuu, kun en enää yritä olla hyväkroppainen, kaunis, viisas tai menestynyt: helpommalta. Lähestyin ennen elämässäni aivan kaikkea itsekurin kautta ja olin vähän väliä laittavinani ”itseäni ruotuun” eri osa-alueilla. Eivät ne sillä tavoin saavutetut vähäisetkään tavoitteet tuntuneet miltään muulta kuin pahalta. 
Tällä hetkellä en ehkä ole ”mitään”, vaikka samalla olenkin ”niin hirveän paljon enemmän”. 
Tosin. Ei se keksistä kieltäytyminen keskellä viikkoa ole mitään itsekurijuttua. Sen voisin vielä lisätä. Ainoastaan oman terveyden kunnioittamista ja omien valintojen mukaan elämistä.
ajatuksia · höllää · huumori · oma elämä

Voi turhuusjuttu.

Elina2 kommenttia
Minä kyllä. Sinäkinkö?
No siis. Vaikkapa mitä 
Että joudun seuraavan tunnin sisällä soittamaan.
En nimittäin ole puheluihmisiä.
Että kurssisalin eteen on väkisinkin käveltävä.
Vaikka kaikki tuijottavatkin tenttipapereitaan.
Että imurin pölypussissa on edelleen tunnistamattomia papanoita.
Tekemättömät asiat ovat pahimpia.
Että en aivan tarkalleen muista, paljonko pankkitilillä lojuu.
Kaupassakäynti ja yöt ovat silloin pienesti tuskaa.
Että joku sanoi joskus jotakin ohimennen tarkoittamatta sitä kuitenkaan.
Minä kuulin, tulkitsin ja muistan edelleen. Luulen tajunneeni, oikeasti en.
Että suunnitellun aamulenkin sijaan hölkkään vasta illalla.
Jos olenkin liian väsynyt, liian kiireinen, liian täysimahainen. Jollain tapaa liian estynyt.
Että istun autossa päälläni paita, joka on sitä perhanan rypistyvää kangasta.
Ikiaikainen suosikkini.
Olisihan noita.
Se on sellainen pikkuruinen, inha tunne. Vähän kuin pikkunälkä, mutta asteen vielä ärsyttävämpi. On hankala istua paikoilla ilman sydämentykytyksiä ja hitusen kiristävää pinnaa. Sitä luulee loman auttavan, hermojen lepäävän ja rauhan laskeutuvan. Mutta silloinkin vähän väliä itsensä kyllä yllättää – voi pöhkö – tekemästä sitä.

Ehkä se on vain minun turhuusjuttuni. Piilostressaaminen meinaa.
ajatuksia · höllää · ihana arki · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Kuinka osoitat arvostusta itseäsi kohtaan?

ElinaKommentoi
Älyttömän vapauttavaa.
En minä vielä jokunen vuosi sitten ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää voin itselleni tehdä. Omilla valinnoillani. Tai ehkä tiesin, mutta en vain osannut. Usein sellaisen päätöksen tekeminen vaatii suurtakin kunnioitusta itseä kohtaan. Päätöksiä toki voi tehdä vaikka minkälaisin perustein: on järkevämpää, on tehokkaampaa tai on nopeampaa. Mutta jos ”on minun itseni kannalta parempi” unohtuu, päätöksen luonne muuttuu: tunne sen jälkeen ei välttämättä ole enää älyttömän vapauttava.
Voin tehdä hyvää itselleni jo pelkällä suhtautumistavalla tai sen muutoksella. Tajuttoman vapauttavaa voi olla se, etten mielessäni tituleeraa itseäni enää altavastaajana tai epäonnistujana. Myöskään niin kauan kuin pidän itseäni perfektionistina, en voi jättää jälkeeni opiskeluiden synnyttämää stressiä tai paniikkia ehtiä tekemään kaikki, mikä – muka – täytyy. Mieluummin haluaisin ajatella itseäni noiden piirteiden hillitsijänä, en välttämättä kokonaan niistä pois pyrkivänä.
Eilen saavuin kotiin yliopistolta pitkä lista takataskussa. Siinä oli lueteltu siististi allekkain illan tehtävät: analytiikasta funktionaalisten elintarvikkeiden kautta tilastotieteeseen. Ovesta sisään päästyäni nappasin hauvan kainaloon ja painelin takaisin ulos. Järven rannalla en vain kokeillut tehdä vaan tein päätöksen – itseäni ajatellen. Tänään en enää avaa yhtäkään tiedostoa tietokoneella tai tartu kertaakaan yliviivaustussiin. Hauva juoksenteli nurmella tyytyväisenä lempparikilppari suussaan. Myös minä aloin tuntea tyytyväisyyttä. Enkä vain tekemääni päätöstä kohtaan, vaan ylipäätään itseäni kohtaan. Kuvitella, vaikka en ollutkaan saanut aikaan muuta kuin päämäärätöntä tallustelua ulkosalla.

Minä arvostin eilen itseäni.

Vihdoin olen kai sitten hiffannut, kuinka voin konkreettisesti osoittaa arvostusta itseäni kohtaan. 
ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi

Vätykset vähentää liikuntaa?

Elina14 kommenttia

Mun mielestä on ihanaa, että jugurttipurkki ei tunnu enää yhdeltä olemattomalta hörppäisyltä.

On suorastaan fantastista, että nälkä ei ole enää kyltymätön.

Vatsalla on pohja, se on miellyttävää.


Mun mielestä on ihanaa, että elämä ei tunnu enää niin aikataulutetulta. 

On liioittelematta uskomatonta, kun elämässä on enemmän vaihtoehtoja ja vaihtelevuutta.

Päivät eivät rakennu enää yhden asian ympärille, se tuntuu kivalta.


Mun mielestä on ihanaa, että mun omaa energiaa leviää nyt myös ympärilleni.

On aika hienoa, että en ajattele enää päivittäisten voimavarojen keskittämistä yhteen asiaan.

Keho on keveämpi, kahdella tapaa.


Mun mielestä on ihanaa, että mun alitajunta on saanut vapautuksen jatkuvasta yrittämisestä olla jotain parempaa eli vahvempaa tai timmimpää.

On valehtelematta ihan käsittämätöntä elää vaihteeksi aivan tavallista makaronilaatikontuoksuista elämää.

Arki ja tulevaisuus, yhtäkkiä haaveilu onnistuukin. 



Kun mä olen omista elämänpaineistani vapaa. Ja se näkyy mussa monella tapaa.

Että mitä se ei-mitenkään-tavoitteellisen, mutta silti-niin-tosissaan treenaamisen tauolle laittaminen saa aikaan. Liikunta tekee ihan hirveän hyvää ihmiselle ja on ainakin minulle miltei elinehto – sen vuoksi urheilenkin säännöllisesti edelleen. Harvemmin kuitenkaan kukaan tulee ajatelleeksi, mitä liikunnan vähentäminen tai treenaamisen tehojen laskeminen tekee. Muuta kuin huonompaa kuntoa, liikakiloja, väsymystä ja luuserioloa. Tai ainakaan minä en uskaltanut aiemmin edes pikaisesti pohtia aihetta. Tottakai pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tehokkaasti! Etenkin kun järki  tuntui koko ajan olevan kuitenkin messissä.
Sen vuoksi onkin aivan ihmeellistä, kuinka kaikesta huolimatta koen niin monia positiivisia asioita ja tunteita elettyäni nyt jo pidemmän aikaa pienemmällä vaihteella liikunnan saralla. Mieleni lisäksi kehonikin on jo kiittänyt minua. Olen äheltänyt salilla kunnolla viimeksi maaliskuussa ja nyt harkitsen vakavasti kuntosalijäsenyyden jäädyttämistä. Eikö minun pitäisi kaikkien lehtiartikkeleiden mukaisesti olla onnettomampi ja vetelämpi vätys?
Varmasti olen pehmeämpi, mutta myös monin verroin letkeämpi.
Ennen kaikkea olen alkanut näkemään elämäni laajemmin. Olen käsittänyt haluavani elämänkulkuni olevan muuta kuin kodin ja salin välillä juoksemista. Olen löytänyt uusia puolia itsestäni, esimerkiksi luomisenhalua. Sellaisia intohimoja, jotka ovat hieman kauempana minusta itsestäni, peilikuvastani tai persoonastani. 
Ehkä jokin kerta vielä palaan taas kolistelemaan tosissani käsipainoilla, mutta tällä hetkellä vallitsevat olosuhteet vastaavat parhaiten ajatusta tartu elämään kaksin käsin kiinni, älä päästä irti, nauti.
Mun mielestä on ihanaa, kun mä koen olevani nyt aikalailla tasapainossa.
elämä · höllää · huumori

Yleispätevä ärsytys ja jokatilanteen valitus.

ElinaYksi kommentti
Mitäkö mä kuulen nykyään päivittäin eniten?
Lintujen lirkutusta. Eips. No miesten sellaista? Hah, no ei. Naurua? Valitettavasti en. Hauskoja juttuja? Aika paljon, mutta en niitäkään kuitenkaan eniten. Ihmisten ajatuksia? Kuulisinkin. 
Tämäkään viikko ei ole tehnyt poikkeusta. Olen kuunnellut pääpiirteittäin jokainen päivä kahdeksasta yhdeksään tuntia miltei yhteensoittoon ihmisten valitusta. Sellaista vähän turhanpäiväistä nurinaa, joka on aika kaukana asiallisesta kritiikistä ja asioiden esilletuonnista. 
Töissä kuulen luonnollisesti eniten. Välillä broilerilootassa on vääränmalliset kulmat tai kaksikymmentä senttiä muovipussista on liikaa. Toisinaan on minun vikani, etten ole asiakkaan puolesta ottanut hänen silmäänsä käteen oikean tarjoustuotteen löytämiseksi tai sitten olen kai muuten vain liian nopea/hidas/iloinen/apea/ärsyttävä/ystävällinen. Joskus koko kauppa parkkihallista pukukoppeihin saa kuulla kunniansa. Viime aikoina olen valehtelematta ottanut vastaan valituksia aivan kokopäiväisesti. Olen ihmetellyt hiljaa mielessäni, mistä kasvava tyytymättömyys kumpuaa?
Se ei nimittäin rajoitu vain ruokakauppaan. Ehkä korvani ovat juuri sopivasti kääntyneet nurinataajuudelle, sillä tunnun nappaavan tahtomattanikin ympäriltäni kaiken mouruamisen tietoisuuteni: vaatekaupoissa, lenkeille, salilla ja kahviloissa. Jo muutama sananen riittää. Aurinko paistaa, kesä näyttää parastaan ja kuulen vain ihmisten nurinan. Minussako se vika on?

”Vois olla huonomminkin!” ja ”Hymyä vaikka väkisin huuleen!” ja mitä kaikkea mä nyt käytänkään.
Ok, monesti voi yrittää ummistaa korvat tai olla yksinkertaisesti vain välittämättä. Tässä asiassa kun pystyisikin! Ei onnistu, helpolla ainakaan. Miksikö? Se leviää. Tarttuu. Varo vain. Valittaminen leviää kuin pernarutto. Ei kun hitsi, se ei tartu suoraan ihmisestä toiseen – joku toinen rokko sitten.
Sain tänään nimittäin kiinni itseni valittamisesta. Jep, taas. Kesäkuussa valitin liiasta kylmyydestä ja eilen helteiden saavuttua huomasin valittavani aivan liian kuumasta säästä. Ihan sama, kun suomalainenhan valittaa. Etenkin vallitsevasta ilmasta. Taitaa kuulua ihan perusluonteeseen (valitettavasti, voi valitus sentään). Eniten tässä kuitenkin inhottaa se, että heti virren suusta päästettyäni havahdun ihmettelemään itseäni: no miksi taas aivan turhaan. Salakavalasti ja huomaamattani sellainen pieni ja yleispätevä ärsytys on yrittänyt majoittua mieleeni: on sama mihin valitus suuntautuu, kunhan saa jupista jostakin. Oi, onhan tämä tuttua jollekin muullekin?
Yleisesti ottaen minusta on mukava tuntea erilaisia tunteita ja hautomisen sijaan päästellä ne pihalle  – oikeasti joskus on ihan kiva ärsyyntyäkin. Silloin kun siihen on kunnollinen syy. Sellainen syy voisi esimerkiksi olla turhanpäiväinen valitus olemattomista. Hah.
Ajattelin tästedes yrittää suojautua paremmin jupinalta.
Terveisin,
nämä-hirmuiset-helteet-ei-ole-myöskään-mun-juttu-kun-mä-vaan-turpoan-viisinkertaiseksi-tällaisissa-lämpötiloissa-enkä-saa-öisin-nukuttua-paria-tuntia-enempää-mutta-ei-oteta-elämää-niin-vakavasti-kuitenkaan
elämä · höllää · itsetutkiskelu

Elämän pisteyttäminen.

Elina6 kommenttia
Tota noin. Mä annan seiskan – tai kuus puolikkaan oikeastaan – tästä viimeisimmästä sosiaalisesta kanssakäymisestä tuttavani kanssa. Edellinen taisi olla kasin paremmalla puolella: nyt ei hei mennyt siis ihan putkeen tämä juttu. 
Yksinkertaistettuna vähän tähän tapaan toimii oman elämän arvioiminen. Arvioida voi koko elämää tai vaihtoehtoisesti vain määriteltyä osa-aluetta: että miten sitä selviytyy ihmisen kohtaamisista (a. tuttujen tai b. tuntemattomien), kuinka monta sanaa saa sanottua kahden tunnin aikana ja miten onnistuneesti pystyy kesken luennon vastaamaan vieruskaverin kysymykseen häiritsemättä kuitenkaan omaa tai toisten keskittymistä. Arvioida voi myös omia ilmeitä, eleitä: annanhan itsestäni varmasti nyt sen aidon ja oikean kuvan? Tai tietysti tunteitakin, mikä tapahtuu usein suhteellisen sättivällä sävyllä: no nyt tunsit kyllä täysin väärin. Arvioiminen eroaa elämän analysoinnista siten, että punnitsemisen sijaan vain pamautetaan. Neljä ja puol.

Kiss me, life.
Olen tietoisesti yrittänyt päästä jatkuvasta ja turhasta analysoinnista eroon. Jo tapahtuneiden asioiden hinkkaaminen ei auta juurikaan – aiheuttaa ainoastaan kitkaa nykyisyyden ja menneen välille. En tosin ole koskaan ollut kovin taitava jättämään jo koettuja asioita rauhaan. Mikä tietysti on myös aika kiva piirre ihanien ja tärkeiden muistojen kohdalla: onnellisia hetkiä on helppo elää ajatuksissa uudestaan. On se kuitenkin myös raskasta, kun pettymyksiä tai epäonnistumisen tunteita on miltei mahdotonta vain hylätä matkanvarrelle. Niitä kun mieluusti kanniskelisi mukana, kääntelisi ja vääntelisi käsissä. 
Gimme five, life.

Kovan työn tuloksena en enää niin aktiivisesti analysoi jokaista tilannetta tai tapahtumaa. Sen sijaan olen huomaamattani alkanut arvioida suoriutumistani – useimmiten haastavammaksi kokemissani asioissa. En varsinaisesti latele arvosanoja, mutta tiedostamattomasti kuitenkin päätän, olenko suoritukseeni tyytyväinen, kohtuu tyytyväinen vai kovin pettynyt. Vikaanhan taidetaan mennä jo siinä, että mielletään rupatteluhetki tuttavan kanssa jonkinlaiseksi suoritukseksi. Miksi on niin kovin haastavaa mennä tilanteeseen, kohdata se ja irrottautua siitä sopivan hetken koittaessa – that’s it. Osin kai tunnen, että ilman minkäänlaista analysointia, arviointia tai tilanteisiin takertumista elämä ikään kuin valuu sormien läpi liian koskemattomana. 

Siltikin aina totean: oman elämän pisteyttäminen on hirveätä.

Viis miinus tälle tunteelle, että oon tyytyväinen pelkästä tentin läpäisemisestä.

No, viis plus just ja just vaatevalinnoille.

Kutonen tälle tekstille.

Mutta ysi puolikas toissapäiväiselle. Sain ihmisen jutullani nauramaan.

Ja täys kymppi jokaiselle tulevalle päivälle.