Minä kyllä. Sinäkinkö?

No siis. Vaikkapa mitä 

Että joudun seuraavan tunnin sisällä soittamaan.

En nimittäin ole puheluihmisiä.

Että kurssisalin eteen on väkisinkin käveltävä.

Vaikka kaikki tuijottavatkin tenttipapereitaan.

Että imurin pölypussissa on edelleen tunnistamattomia papanoita.

Tekemättömät asiat ovat pahimpia.

Että en aivan tarkalleen muista, paljonko pankkitilillä lojuu.

Kaupassakäynti ja yöt ovat silloin pienesti tuskaa.

Että joku sanoi joskus jotakin ohimennen tarkoittamatta sitä kuitenkaan.

Minä kuulin, tulkitsin ja muistan edelleen. Luulen tajunneeni, oikeasti en.

Että suunnitellun aamulenkin sijaan hölkkään vasta illalla.

Jos olenkin liian väsynyt, liian kiireinen, liian täysimahainen. Jollain tapaa liian estynyt.

Että istun autossa päälläni paita, joka on sitä perhanan rypistyvää kangasta.

Ikiaikainen suosikkini.

Olisihan noita.

Se on sellainen pikkuruinen, inha tunne. Vähän kuin pikkunälkä, mutta asteen vielä ärsyttävämpi. On hankala istua paikoilla ilman sydämentykytyksiä ja hitusen kiristävää pinnaa. Sitä luulee loman auttavan, hermojen lepäävän ja rauhan laskeutuvan. Mutta silloinkin vähän väliä itsensä kyllä yllättää – voi pöhkö – tekemästä sitä.

Ehkä se on vain minun turhuusjuttuni. Piilostressaaminen meinaa.