Kategoria: huumori

Antti Tuisku · huumori · musiikki · oma elämä · onnellisuus · ystävät

No peto oli irti.

Elina2 kommenttia
Mitäpä siitä syntyy, kun yhdistetään ystävä, valkkari ja katkisrisotto?
Jep. Etkot. Eikä mitkä tahansa etkot, vaan alkulämmittelyt #petoshow -tapaan.
Mä en osannut uusimman Suurin fani -kappaleen sanoja, koska mun sellaiset päivät taitaa olla jo takanapäin. Tai siis. Kun on pikkutyttönä fanittanut ihan mielettömän kovaa, kaikki, mitä näin aikuisena yrittää, tuntuu vähän valjulta. Kyllä mä siellä Hartsun penkkirivistöllä keinuin ja melkein hei hoi heitin paidan pois – taisin iskeä muutaman sata salamaakin. Kaikkein ärhäkimmin sytyin kuitenkin silloin, kun edessä istuvan pikkutytön silmät painuivat kiinni: Tuiskun vanhojen biisien putken alkaessa. Mä olin itse pikkulikka silloin, kun tilasin Tiimarista ennakkoon Tuiskun aivan ensimmäisen sinkun ja hoilasin joka paikassa hei hei mikä sulla on. Silloin veljeni kiusasivat mua siitä ja edelleen eilen Petoshow’ssa poppari muisti kysyä, kuinka moni on joutunut häpeämään sitä, että kuuntelee jotakin sellaista kuin Peto on irti.
Sori veikka, mä nyt sitten voitin sen 2000-luvun aika alkupuolella tehdyn vedon. Mä taidan nimittäin fanittaa edelleen Ana Tudee. Oliks silloin jo eurot ja pitääks meidän diskontata?
Vaikka mun fanikortti onkin ollut hyllyllä kuivumassa jonkin aikaa (mä en oikeastaan edes tiedä miksi), niin kyllä mä melkein eilen liikutuin kyyneliin, kun Vartiaisen Jenni ja Tuisku duetoivat Kahdestaan-kappaleen. Muistan nimittäin elävästi, kun vuonna 2004 (tai jotakin sinnepäin) heilutin kauan ja hartaasti valmistettua plakaattiani Kulttuuritalolla Kahdestaan Deluxe -kiertueella. Siinä luki muuten jotakin sellaista kuin ”Antti on peto” ja kuva oli leikattu jostain Mixistä. 
Ihan älytöntä. Eilistä lähemmäksi mä en kyllä voi enää päästä omaa lapsuuttani. Kaikella tapaa aika liikuttavaa.
ajatuksia · höllää · huumori · oma elämä

Voi turhuusjuttu.

Elina2 kommenttia
Minä kyllä. Sinäkinkö?
No siis. Vaikkapa mitä 
Että joudun seuraavan tunnin sisällä soittamaan.
En nimittäin ole puheluihmisiä.
Että kurssisalin eteen on väkisinkin käveltävä.
Vaikka kaikki tuijottavatkin tenttipapereitaan.
Että imurin pölypussissa on edelleen tunnistamattomia papanoita.
Tekemättömät asiat ovat pahimpia.
Että en aivan tarkalleen muista, paljonko pankkitilillä lojuu.
Kaupassakäynti ja yöt ovat silloin pienesti tuskaa.
Että joku sanoi joskus jotakin ohimennen tarkoittamatta sitä kuitenkaan.
Minä kuulin, tulkitsin ja muistan edelleen. Luulen tajunneeni, oikeasti en.
Että suunnitellun aamulenkin sijaan hölkkään vasta illalla.
Jos olenkin liian väsynyt, liian kiireinen, liian täysimahainen. Jollain tapaa liian estynyt.
Että istun autossa päälläni paita, joka on sitä perhanan rypistyvää kangasta.
Ikiaikainen suosikkini.
Olisihan noita.
Se on sellainen pikkuruinen, inha tunne. Vähän kuin pikkunälkä, mutta asteen vielä ärsyttävämpi. On hankala istua paikoilla ilman sydämentykytyksiä ja hitusen kiristävää pinnaa. Sitä luulee loman auttavan, hermojen lepäävän ja rauhan laskeutuvan. Mutta silloinkin vähän väliä itsensä kyllä yllättää – voi pöhkö – tekemästä sitä.

Ehkä se on vain minun turhuusjuttuni. Piilostressaaminen meinaa.
elämä · höllää · huumori

Yleispätevä ärsytys ja jokatilanteen valitus.

ElinaYksi kommentti
Mitäkö mä kuulen nykyään päivittäin eniten?
Lintujen lirkutusta. Eips. No miesten sellaista? Hah, no ei. Naurua? Valitettavasti en. Hauskoja juttuja? Aika paljon, mutta en niitäkään kuitenkaan eniten. Ihmisten ajatuksia? Kuulisinkin. 
Tämäkään viikko ei ole tehnyt poikkeusta. Olen kuunnellut pääpiirteittäin jokainen päivä kahdeksasta yhdeksään tuntia miltei yhteensoittoon ihmisten valitusta. Sellaista vähän turhanpäiväistä nurinaa, joka on aika kaukana asiallisesta kritiikistä ja asioiden esilletuonnista. 
Töissä kuulen luonnollisesti eniten. Välillä broilerilootassa on vääränmalliset kulmat tai kaksikymmentä senttiä muovipussista on liikaa. Toisinaan on minun vikani, etten ole asiakkaan puolesta ottanut hänen silmäänsä käteen oikean tarjoustuotteen löytämiseksi tai sitten olen kai muuten vain liian nopea/hidas/iloinen/apea/ärsyttävä/ystävällinen. Joskus koko kauppa parkkihallista pukukoppeihin saa kuulla kunniansa. Viime aikoina olen valehtelematta ottanut vastaan valituksia aivan kokopäiväisesti. Olen ihmetellyt hiljaa mielessäni, mistä kasvava tyytymättömyys kumpuaa?
Se ei nimittäin rajoitu vain ruokakauppaan. Ehkä korvani ovat juuri sopivasti kääntyneet nurinataajuudelle, sillä tunnun nappaavan tahtomattanikin ympäriltäni kaiken mouruamisen tietoisuuteni: vaatekaupoissa, lenkeille, salilla ja kahviloissa. Jo muutama sananen riittää. Aurinko paistaa, kesä näyttää parastaan ja kuulen vain ihmisten nurinan. Minussako se vika on?

”Vois olla huonomminkin!” ja ”Hymyä vaikka väkisin huuleen!” ja mitä kaikkea mä nyt käytänkään.
Ok, monesti voi yrittää ummistaa korvat tai olla yksinkertaisesti vain välittämättä. Tässä asiassa kun pystyisikin! Ei onnistu, helpolla ainakaan. Miksikö? Se leviää. Tarttuu. Varo vain. Valittaminen leviää kuin pernarutto. Ei kun hitsi, se ei tartu suoraan ihmisestä toiseen – joku toinen rokko sitten.
Sain tänään nimittäin kiinni itseni valittamisesta. Jep, taas. Kesäkuussa valitin liiasta kylmyydestä ja eilen helteiden saavuttua huomasin valittavani aivan liian kuumasta säästä. Ihan sama, kun suomalainenhan valittaa. Etenkin vallitsevasta ilmasta. Taitaa kuulua ihan perusluonteeseen (valitettavasti, voi valitus sentään). Eniten tässä kuitenkin inhottaa se, että heti virren suusta päästettyäni havahdun ihmettelemään itseäni: no miksi taas aivan turhaan. Salakavalasti ja huomaamattani sellainen pieni ja yleispätevä ärsytys on yrittänyt majoittua mieleeni: on sama mihin valitus suuntautuu, kunhan saa jupista jostakin. Oi, onhan tämä tuttua jollekin muullekin?
Yleisesti ottaen minusta on mukava tuntea erilaisia tunteita ja hautomisen sijaan päästellä ne pihalle  – oikeasti joskus on ihan kiva ärsyyntyäkin. Silloin kun siihen on kunnollinen syy. Sellainen syy voisi esimerkiksi olla turhanpäiväinen valitus olemattomista. Hah.
Ajattelin tästedes yrittää suojautua paremmin jupinalta.
Terveisin,
nämä-hirmuiset-helteet-ei-ole-myöskään-mun-juttu-kun-mä-vaan-turpoan-viisinkertaiseksi-tällaisissa-lämpötiloissa-enkä-saa-öisin-nukuttua-paria-tuntia-enempää-mutta-ei-oteta-elämää-niin-vakavasti-kuitenkaan
huumori · oma elämä · ruokavinkki

Päähänpistona vesimelonikakku.

Elina3 kommenttia
Naks. Auts. Diagnoosi? Niin selkeä päähänpisto. Auts.
Ihan pakko saada. Multaa, ruukkuja, istutushanskat. Sellainen käteensopiva pikkulapio! Kai ne jostain siemenistä kasvavat, niinhän. Näin keskikesälläkin vielä. Mä niin haluan kasvattaa parvekkeella basilikaa ja tilliä. Kuinka siistiä se olisikaan. Kyllä nyt jollain ilveellä tomaatit saadaan kasvamaan, vaikka en niiden hoivaamisesta juuri mitään tiedäkään.
Kuinka monesti olenkaan analysoinnut itselleni suoranaisen pinttymän päähän. Näinpä. Riittäähän noita kertoja. Milloin mitäkin. Sellaiset pistokset ovat oikeastaan aika kivoja, jos ne voi hoidella pois päiväjärjestyksestä heti toteutuksella: syntyy mielenrauha, ah. Mutta jostain syystä niiden jäädessä vain vellomaan ajatuksiin, päähänpinttymät aiheuttavat vaivaa – toisinaan vähän enemmänkin. 
Mites tänään se vesimelonikakku? Huomenna? Jooko, tehtäiskö se keskiviikkona? Kuitenkin tällä viikolla? Käviskö hei? Olisiko aikaa? Voisitko suostua? No en, en mä oikeastaan pysty keskittymään mihinkään muuhun ennen kuin olen saanut ripotella vesimelonikakun päälle kookoshiutaleita. Okei. Yritän olla hetken hiljaa, mutta se vesim…

Onneksi sellaiset päähänpistot aika usein vain naurattavat – itseänikin ainakin jälkeenpäin. Onhan hullunkurista temmata tyhjästä jokin sellainen asia, joka hetkessä jostain kumman syystä muuttuu melkein elämää tärkeämmäksi. Ehkä se on joissain tilanteissa luomisen tarvetta tai sitten hyvän olon purkautumista innostuksena, jolloin innostuksen kohteella ei niinkään ole väliä. Toisinaan päähänpistos on kirjamellisesti napattu totaalisesti jostain tyhjästä.
No, koko kesä tässä on kuitenkin etsitty, oletko nyt aivan varma, että sellaista kuvailemaasi paitaa on edes olemassa? Ai et ole? Mistä sen sitten keksit? Omasta päästäsi? Jep. 
Hullunkurisin päähänpistos on kenties sellainen asia, joka on pakko saada tai toteuttaa siitäkin huolimatta, ettei itse asiasta oikeastaan edes välitä. Silloin ollaan todellakin asian ytimessä eli kyse on vain ja ainoastaan pistoksesta päässä. 
Tiedätkö, mistä mä tällä hetkellä haaveilen? Auringon lämmittämästä rantakalliosta, mansikan punasta suupielessä ja hetken kruunaavasta kuohuviinipullosta. Me niin poksauttaisimme pullon auki, kaataisimme yli kuohuvaa juomaa laseihin ja kilistelisimme auringon painuessa järven taa. Vatsassa kuplisi kuin kuohuviini lasissa. Kun sehän kuplii, vai mitä?
Tiedän, en niin. En kyllä yhtään tykkää kuoharista. Mutta silti!
Varmaan sen vuoksi, kun tulisin siitä niin onnelliseksi.
huumori · Yliopiston diversiteetti

Yliopiston diversiteetti osa 1: Paikanvalloittajat

Elina15 kommenttia

 [Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti on suurelta osin mielikuvituksen tuotetta ja yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Sisältää toisinaan myös itseironiaa.]

Ei hemmetti. Oikeesti. Älä edes pilaile istuvas siihen, jos välität yhtään hengestäs. 
Lähivuosina on tieteellisesti kyetty todentamaan, että Paikanvalloittajat on yliopistoympäristössä esiintyvistä ryhmistä yksi harvinaisimmista, ellei jopa se kaikkein harvimmin tavattu. Levinneisyys on hyvin kapea-alainen ja havaintoja tehdään toistuvasti samoissa ympäristöissä: luentosalien toiseksi viimeiseltä riviltä, auditorion ovea lähinnä olevalta penkiltä sekä tiettyjen opiskelijaravintoloiden palautuslinjastojen läheisyydestä. Paikanvalloittajien populaatiota kartoittavissa tutkimuksissa on lisäksi erityisesti kiinnitetty huomiota hyvin pieneen yksilömäärään. Yksilömäärä asettuu haarukkaan 2-4 per kampus. Tämä ja siltikin suhteessa suuret havaintolukumäärät kertovat jotakin lajityypillisestä ominaisuudesta: perinteikkyys istuu tiukasti yksilöissä. Ja yksilöt istuvat tiukasti itselle valtaamillaan penkeillä. Paikanvaltaajien elämänsykli seurailee yliopistovuoden lukujärjestystä: uusi periodi on uusi alku ja siten aina uusi mahdollisuus valtaukselle. 

Tyypillisesti nämä etuajassa elävät istuvat jo omalla paikallaan luennon vasta lähestyessä alkuaan. Oiva tunnusmerkki onkin hyvin nopea askellus ja määrätietoinen eteneminen – kohti luentosalia ja ennalta määritettyä paikkaa. Saapumisajankohtaa on yritetty monin eri menetelmin selvittää, mikä on ollut suhteellisen haastavaa harvan populaation vuoksi. On kuitenkin selvää, että eräät yksilöt saattavat jopa edellisiltana aloitella paikkansa valtaamista luentosalissa. Aamun ensimmäiset luennot eivät estä istumasta vallatulla paikalla omaa luentoa odotellessa. Oikeastaan toisten luennoilla istuminen on lajin sisäinen varotoimenpide heitä vastaan, jotka eivät ole Paikanvaltaajien reviirikäyttäytymisestä täysin tietoisia.
Puolustusmekanismit tunkeilijoita vastaan ovat vähintäänkin pistäviä ja omasta turvallisuudesta välittävä välttää vallatuille paikoille istumista. Pikainen, pistävä katse on ensimmäinen merkki ulkopuoliselle liian lähellä reviiriä oleilemisesta. Toisaalta harvemmin nämä oman-paikkansa-tuntevat ovat erityisen oman arvonsa tuntevia: luovutusvoittoja paikanvalloittajilta on todistettavasti nähty. Paikanvalloittajat panostavat ennemminkin ajoissa saapumiseen kuin vihamieliseen reviiritaistoon, mikä on osoitus lajityypillisestä luonteen lauhkeudesta.

Paikanvalloittajista käytetään usein tieteellisessä tekstissä latinalaista nimeä Perä-Perä
(mikä ilmeisesti juontaa juurensa käyttäytymistä kuvaavasta sanonnasta perä peräpenkissä as always)

Haastava aspekti on, etteivät Paikanvalloittajat juurikaan kommunikoi. Edes lajitovereidensa kanssa kemiallisin kaavoin tai aminohapposekvenssejä morsettaen. Koska reviiri käsittää oman penkin lisäksi vähintäänkin viereisten penkkien puolikkaat, ovat Paikanvalloittajat suhteellisen erakoituneita ulkopuolisen silmin: opiskelutovereita ei päästetä kovinkaan lähelle omaa elämää, ei etenkään luentomuistiinpanoja. Reviireitä ei myöskään rajata näkyvillä merkeillä, joten lajiin perehtymättömän on hankala yrittää välttää ristiriitatilanteita.
Huhu kertoo, että tiettyjen metapopulaatioiden jälkeläiset jatkavat suvun penkinvaltausperinnettä. Toisin sanoen luentosalin tietty penkki ikään kuin peritään vanhemmilta. Tätä ei ole kuitenkaan vielä pystytty lukuisista yrityksistä huolimatta todistamaan luotettavin keinoin.
huumori · selviytymisvinkit

Hei sinä flunssainen ja yksinäinen.

Elina9 kommenttia
En mä. En mä ole oikeastaan ollut väsähtänyt tästä flunssasta. Vaikka silmätulehduksen vuoksi silmäluomet vähän painavatkin.

Siis kun. Ei mua oikeastaan ole väsyttänyt sekään, että toissapäivänä heräsin puoli neljä, eilen viideltä ja tänään puoli kuudelta. Päivät vaan ovat tuntuneet hiukan pitkiltä sohvalla lojutessani.

Ei oikeastaan. Ei kahvittomuuskaan ole ollut syy väsymykseen. On vain ollut tekemisenpuutetta, kun tavallisesti aamun kahvikupillisiin menee helposti puolitoistatuntiakin.

Ei, ei. Ei pimeyskään oikeastaan ole väsyttävää. Sitä kun ei juurikaan huomaa peiton alta.
Väsähtänyt olen silti ollut. Ai, miksikö? Olen vahvasti sitä mieltä, että minua ei ole luotu makoilemaan. Viikko sohvalla tuntuu parin kuukauden vaellukselta vuorilla. Olen lojunut sohvalla, välillä vaihtanut paikkaa sängylle, testannut molemmat säkkituolit, maannut putkirullan päällä ja eilen viimeksi ihan vain paljaalla lattialla. En keksi enää uusia lojumispaikkoja. Ja vaikka nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, liika on aina liikaa. Olen väsynyt omiin ajatuksiini. Päivät pitkät yksin kotona. Sitä on ehtinyt pähkäillä maailman menoa vähän joka kantilta – vähän liiankin monelta kantilta. Jatkuva monologi päässä on uuvuttavaa; hiljaisuus ja tekemättömyyshän sen on synnyttänyt. Omiin ajatuksiinkin voi näemmä aivan hyvin kyllästyä. Haluan jo salille, eli lomalle omista ajatuksista.

Kun kukaan ei ole ollut juttelemassa minulle ja siten auttamassa ajatusvirtani tyrehdyttämisessä, olen ratkaissut pulman toisella tapaa; olen tutustunut vlogimaailmaan eli videoblogeihin. Kaikkihan nyt Soikun tietävät, mutta on olemassa monia muitakin suomalaisia vlogaajia, kuten mmiisas, eedspeaks ja, öö, oliko se tume. Oikeasti on aika kätevää laittaa joku heistä jaarittelemaan taustalle; jaksaa varmasti hölöttää aamusta iltaan, ei vaadi minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja toisinaan jutut ovat aika hauskojakin. Ei ole tuntunut yhtään yksinäiseltä. 

Tänään sain onneksi hauvan taas hoitoon. Sekin jaksaa jutella yleensä aika pitkään. Ei tosin ääneen, mutta ei se haittaa. 
Toinen – unohdettu – viihdyttäjä on kirjat. Tarkoitan muut kuin kemian opukset. Aina hyvään kirjaan tarttuessani sisälläni herää nuori Rinkeli, joka eli aika vahvasti kirjojen maailmoissa. Tarinan viedessä mukanaan omat ajatukset unohtuvat. Kirja on loistava tylsän päivän pakopaikka. Sen valinnassa voi tosin tehdä virheitäkin. Minä olen lähipäivinä keskittynyt faktapohjaisiin teoksiin, kuten Petos lautasella ja Tunne elintarvikkeet. Ne eivät varsinaisesti imaise omaan maailmaansa, vaan päinvastoin antavat aika paljon ajattelemisenaihetta ja synnyttävät uusia ajatuksia. Kuluvat päivät tietysti ajatussolmujakin availlessa. 
Kolmas tylsyyden tappaja on sekin peruja jo lapsuudestani. Etenkin iltaisin minulla oli tapana viihdyttää itseäni kuvittelemalla. Maalailemalla mielessäni ihania asioita. Mitä epärealistisempi, sitä makeammalta se usein maistui. Lempiajatukseni oli Rinkeli Tuhkimon juhlamekossa tanssahtelemassa; mekon muhkeus teki minuun jollain tapaa lähtemättömän vaikutuksen. Tällä viikolla en ole aivan samankaltaisia asioita päässäni pyöritellyt, mutta samalla idealla kuitenkin. Kai sitä haaveiluksikin voisi kutsua. Ennemminkin se on siltikin ehkä itseni viihdyttämistä; luon tarkoituksella kivoja kohtauksia päässäni.

Alakoululaisena kuumepäivän kohokohta oli usein se, kun kaveri tuli tuomaan päivän läksyt, äikän ja yltin kirjat pulpetista. Olisihan se yhäkin kivaa, että joku toisi. Läkejen sijaan vaikka pussillisen mandariineja. Tai pistäytyisi käymään. Ihan harmittaa, että spontaanit piipahdukset ovat jääneet unholaan. Ehkä ajankulukseni suunnittelen terveille päiville piipahduksen – tai käyn hakemassa ystävän kotiovelta kahville.

Ja juu. Kannattaa myös käyttää hyväksi flunssaisia ystäviä. Pommittaa viesteillä ja lähetellä kuvia. Kuitenkin pienellä varauksella; myötätuntoflunssa voi tarttua Whatsappinkin välityksellä.  Sitten voi tietysti myös keskittyä syömiseen. Mustikoita, appelsiinia, mandariineja. Kuulemma myös valkosipulia ja limeä. Uskon joulukalenterin suklaankin olevan aika kova juttu matkalla kohti terveitä päiviä – sen vuoksi olen varmuuden vuoksi syönyt omani lisäksi tuosta toisestakin…
Toivon, ettei kovin montaa sairaspäivää ole enää edessä. Ideat kun alkavat pikkuhiljaa käydä vähiin.
ajatuksia · höllää · huumori · juhla · oma elämä · ystävät

Tipsit illanviettoon.

ElinaKommentoi
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille. Mun sielunsiskoille, supernaisille.
Kun kerta Kaija Koo käski, niin pitihän sitä vähän. Ehkä senkin vuoksi, että syntymäpäiväni lähestyvät ja halusin ehdottomasti juhlistaa niitä näin hiukan etukäteen mun sielunsiskojen kanssa. Olimme syömässä Helsingissä ja myöhemmin myös oikomassa kangistuneita jäseniä tanssilattialla. Tällaisten onnistuneiden ja unohtumattomien iltojen jälkeen mietin aina, että oikeassa seurassa minulla olisi varmasti hauskaa vaikka napajäätiköllä. Kyllä tällainen Rinkelikin tykkää juhlia aika ajoin, kun ihmiset ympärillä ovat turvalliset ja rakkaat.
Kohta 22-vuotiaan hennosti kotihiiriytyneen tipsit illanviettoon:
1. Älä mieti valmiiksi. Ainakaan kaikkea. Tai tee vastoin suunnitelmia. Joko täysin tarkoituksella tai yhtäkkiä fiilispohjalta. Lennosta napatut ideat tuottavat yllättäen useimmiten parhaimman illan.
2. Laittaudu, mutta älä tälläydy. Itselläni ovat onnistuneimmat illat olleet silloin, kun en ole potenut ennen lähtöä vaatekriisiä, vaan vain napannut nopeasti jotakin päälleni. Hassua, mitä vähemmän panostan ulkonäkööni, sitä hauskempaa minulla on. 
3. Jotain mukavaa päälle. Joustavaa vyötäröä, venyvää kangasta, sopivan väljähköä… Olen yksi niistä harvoista, joka ei pysty kuvitella pukeutuvansa yön pikkutunneilla tiukahkoon ja vartalonmyötäiseen.
4. Ole vähän kummallinen, naurata baarimikkoa ja tilaa etkoillessa viinapaukun sijaan maitokahvi. Me joimme pikkupaikan termarin tyhjäksi – ja ilo oli irti. Ei väsyttänyt, eikä ehtinyt nuupahtaa ennen tanssilattiaa.
5. Kuuntele intuitiota. Suuren kaupungin muotimesta ei ehkä joka kerta olekaan se ykköspaikka. Uskallan väittää, että meillä oli eilen hirveän paljon hauskempaa oman kotikaupungin tanssilattialla kuin olisi ollut Namussa. Kannatti tulla ennen yhtätoista maitojunalla takaisin kotikulmille joraamaan.
6. Älä ajattele seuraavaa päivää. Tai siis. Ainakaan jos olet vähänkään tunnollista sorttia. Seuraavan päivän velvollisuuksia pohtimalla pilaat helposti illan ja seuraavan päivän. Illalla murehdit seuraavaa päivää ja seuraavana päivänä murehdittua iltaa. 
7. Älä anna periksi. Itselleni on aika yleistä, että mieli vaihtelee pitkin iltaa; alkuillasta tekee mieli lähteä valloittamaan kaupungin kaikki tanssilattiat, kymmenen aikoihin oma peti alkaa helposti houkuttaa, mutta toisaalta taas tekisi mieli ehkä kuitenkin pistäytyä jossain. Aina pääsee pois. Helppo ajatuskikka ainaiseen arpomiseen.
8. Ja juu sellainen vielä. Älä käy liian usein. Tuntuu huisisti kivemmalta sitten, kun kerrankin lähdet.
aamiainen · aamu · huumori · Ruoka · ruokavinkki · yliopisto

Tutkivaa journalismia: maista luomu.

Elina12 kommenttia
Niin kumpaa tämä oli? Okei. Siis nam. Kyllä vaan huomaa eron. Selkeästi. Maun lisäksi tässä suutuntumassa. Oikeastaan koostumuksessakin. Mmmmh. Jotenkin, jotenkin. Joo just, puhtaamman makuista! Ei yhtään tunkkaista, eikä – no tuon toisen kaltaista. Tulee mieleen iloisesti kasvavat korret. Ja sellainen huivipäinen tyttö keräilemässä niitä hymyillen.
Se oli mielipide. Makuelämyksen kuvailu. Kai. Johon vastaus voi olla jotain seuraavanlaista.

Ai, ihanko sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen tyttö poimimassa kaurankorsia pellolta? Olisikohan nimi vielä Elovena. Hah. Nyt kyllä kuvittelet kaiken. Ihan samaa tavaraa maultaan. Joo ja siltä suutuntumaltaan. Ei näitä pysty erottamaan edes koostumukselta. Liisteri, mikä liisteri –  mikrotettuna meinaan. Mielipiteesi perustuu puhtaaseen tietoon, ei aistittuun makueroon. Oikeasti. Pöhkö. 

Joo paitsi. Nimi ei voinut olla Elovena. Kaurahiutaleeni ovat aina merkkiä Rainbow.
No katsotaan! Varmana tiedän, mitä maistan. Että niih. Tehdään sokkotesti.

Aikamoinen dilemma. Eroaako luomu ratkaisevasti maultaan? Voiko luonnonmukaisesti kasvatettua maistaa? Jos voi, onko se tietoon vai todellakin makuaistimukseen perustuva havainto? Kun äiti jo aikoinaan opetti, ettei makumieltymyksistä tai mielipideasioista voi kiistellä. Silti meillä kiistellään vähän. Ja sen vuoksi oli pakko yrittää ottaa selvää. Onko luomukaurahiutaleiden tunnistus tai tunnistamattomuus edes mielipideasia, makukysymys? 

Okei. Asia todellakin on tässä taloudessa hivenen kiistelty ja kiistanalainen. Mutta sitäkin enemmän se on mielestäni hyvinkin mielenkiintoinen. Yliopistolla opintopolkuani miettiessäni ole pohtinut erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja; yksi kiinnostavista on juurikin aistinvarainen tutkimus. Puhtaasti aistittavan laadun tutkimisen lisäksi minua kiehtoo kovasti ruokamieltymykset ja niiden muutokset sekä geneettinen tausta.
Katsotaan vain.

Kulho vesikaurapuuroa. Toinen kulho luomukaurapuuroa, veteen tehty sekin. Ei mausteita, lisukkeita, ei mitään ylimääräistä. Kummassakaan. Kaksi koehenkilöä. Minä ja hän. Ennakko-oletuksia kaksi myös; pystyn-erottamaan-piste ja en-pysty-erottamaan-piste. Testikertoja kolme eli kuusi lusikallista puuroa. Kummallakin. Mitähän sitä veikkaisi tulokseksi?

Koehenkilö yksi, joka ei uskonut tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hänen arvauksensa osui nappiin. Silkkaa tuuria.
Toisella kierroksella hän tiesi myös aivan oikein. Oho, mikä munkki.
Kolmannella yritykselläkin luomupuuro tunnistettiin hienosti. Hups.
Koehenkilö kaksi, joka uskoi tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hän todellakin tunnisti oikean puuron. Hahaa.
Toisella kierroksella hän tiesi myös epäröimättä. Juuri näin.
Kolmannella yrityksellä tuli kuitenkin virhearvio. Ainoastaan keskittymisenpuutetta.

Oli, miten oli. Maistui, miltä maistui. Koskaan ei kannata tokaista lopuksi mitä mä sanoin.
 

Virheprosentti; 2%. Tutkimus toteutettu aamupöpperössä. 

huumori · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki

Kovan luokan Cottage Cheese.

Elina10 kommenttia
Siis syötkö sä koko purkin kerralla.
Täh.
Että koko purkin?
Siis täh – täähän on vain pieni purkki. 
Olen vahvasti sitä mieltä, että mahdollisesti tulevan maitoteknologin tai tuotekehittelijän on syytäkin tuntea suurta intohimoa maitotuotteita kohtaan. Rahka syödään rahkana, raakana purkista ja uudet innovaatiot joutuvat ankaran tarkastelun alle – vastikään vilvoitusjuoma Yuju. Kuitenkin sitäkin suurempi intohimonkohde löytyy muualta kuin jugurttihyllyiltä – läheltä juustoja. Kovan luokan kesoilija. Raejuustojen rakastaja, ehdoton Keso-hullu. Minä meinaa. 
Aika monta tarinaa löytyisi Kesosta. Kuinka se yllätti lomamatkalla espanjalaisella versiollaan, pelasti ne monet 12 minuutin evästauot töissä sukkelalla syötävyydellään ja saa veden herahtamaan kielelle edelleen aina uuden purkin korkatessani. Monta vuotta on yhdessä jaettu arkipäivät ja koostumus on vain parantunut ajan saatossa; harvoin vanhan purkin pohjalla näkee enää kesomaitiaista eli suhteellisen tasakoosteisesta kahteen eri faasiin erottautunutta komponenttia, heh. Oli rakkaus tässä taannoin niinkin syvää, että oli aivan pakko jo hivenen jarrutella – ja rajata päivittäinen Keso-annos yhteen, aamupuuron päälle. 
Ai? Hullua huuhaapuhetta? Ei takuulla. Kokeile vaikka. 
Aste yksi: helppo eli Marja-Keso. 
Marjasekoitusta, pakasteesta. Kesä-Keso tuoreilla marjoilla on asia erikseen.
-Huomioitavaa: Riittävä sulatus, jotta saadaan mehukas kokonaisuus. Ei kuitenkaan kuumaksi tai edes kovin lämpimäksi asti. Tarvittaessa marjojen jäähdyttäminen. Keso syödään aina kylmänä. 
Aste kaksi: raikas eli Ananas-Kookos-Keso
Ananasta pilkottuna ja vapaavalintaista kookosjuomaa tai -maitoa. Erityisen täyteläistä tapausta tavoiteltaessa voi kokeilla jopa pienen lorauksen kookoskermaa.
-Huomioitavaa: Tuore ananas hedelmäosastolta. Ehdottomasti.
Aste kolme: jouluinen eli Riisipuuro-Keso
Kanelia sopivan suuri tujaus ja manteli tietysti sekaan. Usein ja suuria annoksia syödessä kannattaa käyttää ceyloninkanelia kumariinin vuoksi. Aattona sitten tavallisella joulukanelilla, heh.
-Huomioitavaa: kylmän riisipuuroefektin aikaansaamiseksi on tärkeää käyttää vasta-avattua Kesoa, jolloin täyteläisyys- ja tönkköyskerroin on suurin. 
Aste neljä: herkutteluun eli Hillo-Keso
Tiedättekö tunteen, kun on pakko saada suklaata? Minulle iskee toisinaan tunne, että on pakko saada mansikkahillolla terästettyä Kesoa. Herkkua.
-Huomioitavaa: tarkoitus on syödä Kesoa hillolla, ei hilloa Kesolla. Maltillinen hillolisäys, jotta Keso pääsee oikeuksiinsa. Riittävästi, mutta kohtuudella siis.
Aste viisi: Pro-kesoilijalle eli Banaanilettu-Keso
Edistynyt kesoilija näkee vaivaa makuelämyksen eteen. Parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi on hyvä varata Banaanilettu-Keson valmistukseen muutama päivä.
-Huomioitavaa: Letut on hyvä paistaa jo edellispäivänä ja antaa niiden muhia jääkaapissa vähintään yön yli. Ja ihan sika kypsiä banskuja lettutaikinaan. 
Suolaisen nälkäinen pyöräyttää Pesto-Kesoa ja yksinkertaisesta pitävä lappaa Plain-Kesoa. Yllytyshullu vetäisee ison purkin kolmella ruokalusikallisella. Vain mielikuvitus on rajana.
Tänään ruokalistalla. Kesoa.

höllää · huumori · ihana arki · ystävät

Arjen Cheek-hetket.

ElinaKommentoi
Oliko kiva päivä?
Mmmh.
Ehdit siis hyvin junaan?
Angh.
Tiedätkö, itse meinasin myöhästyä!
Aah.
Hei, tykkäsitkö siitä koulun makaronilootasta?
Öööh.
No, entä perunavellistä?
Hhhm.
X-tran hiutaletonnikalasta?
Ah.
Surströmming oli varmasti makuelämys?
Oooh.

Älä viitsi, et sä mitään hapansilakkaa ole päivällä syönyt.  Jos vaikka kuuntelisit!
Tuttua? Hienoa, onneksi olkoon! Arjen Cheek-hetket kuuluvat siis teidänkin talouteen.
Mutta. Totuuden nimissä. Tässä vaiheessa on ihan aikuisten oikeasti aika heittää kehiin viimeinen Cheekin angh ja keskittyä kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa. Tai kysyttävää. Todettavaa ja jäkätettävää, kuten joku saattaisi muotoilla

Olen onnellinen, ettei tietoisuuteni rajoitu vain omaan maailmaani,
vaan saan käydä ihan oikeasti kuuntelemassa myös ystävieni ajatuksia.   
Tänään on perjantai. Jo. Vastahan oli kaiken alku, maanantai. Joskus sitä on vain tohotettava eteenpäin turhia jarruttelematta; täytettävä päivät äärimmilleen ja toivottava, että pysyy vauhdissa mukana. Pidemmän päälle pysäkitön painelu ei kuitenkaan johda kuin moniin kiristyneisiin hermoihin – sekä omiin että toisen. Tai, niin. Itse ainakaan omassa viikkoflowssa liitäessäni en välttämättä aina kuuntele kovin tarkoin ympäristöäni. Silloin syntyy niitä Cheek-hetkiä. Luulen kuulevani, mutta tosiasiassa olen mielessäni jo seuraavassa hoidettavassa hommassa; tällä viikolla aika paljon esimerkiksi fysiikan (täysin) käsittämättömissä mittauksissa ja pian saapuvissa tenteissä. Eli täysin omissa maailmoissani.

Joskus jopa toivon, että eteeni hyppäisi yllättäen joku ja ravistelisi vähän olkapäistä omilla jutuillaan. 

Onneksi on olemassa kuitenkin tämä toinenkin maailma, joka sisältää valtavasti vuorovaikutusta, paljon muutakin kuin vain päänsisäisen ja ikioman. Ei se varmaankaan enempää – tai vähempää – todellinen ole, mutta erilainen kyllä. Kahden maailman välillä voi kätevästi sukkuloida ja kannattaakin. Ehdottomasti myös keskellä viikkoa. Joskus siirtyminen oman maailman ulkopuolelle vaatii ehkä toisen apua, ystävän avitusta tai pienoista houkuttelua. Kun harvoin sitä itselleen myöntää tai edes huomaa, että on jopa liian syvällä omissa puhteissaan. Huhuu, taidat olla vähän liiankin kotonasi.
Toisinaan on enemmän kuin hyvä örähtää angh omille ajatuksille ja sen sijaan keskittyä toisen omiin.