aamu · ajatuksia

Mun elämä on suunniteltu kahvikupin äärellä.

Elina hei. Nyt olisi aika tehdä päätöksiä.
Hetki. Anna otan ensin kupposen kahvia.

Aika pitkälti ainakin. Niin pitkälle kuin ylipäätään on mahdollista. Niin juuri niin pitkälle mun elämä on kai suunniteltu kahvikupin äärellä. Aikaisin. Nimenomaan höyryävä kädessä ennen kello aamuyhdeksää. Silloin tiedän pystyväni kaikenlaiseen. Iltaisin en usko, että edes mahdolliseen. Joten muulloin kuin aamuisin olen oppinut odottamaan. Jättämään päätöksenteon ja suuremmat suunnitelmat päivän ensimmäisen kahvikupposen äärelle.

Tietäisitpä vain. Mitä kaikkea sitä on tullut yhden ja saman äärellä päätettyä. Suunniteltua iltaisin uhkarohkeudelta tuntuvia asioita. On tullut kirjoitettua kaikenlaisia virkkeitä. Lisäksi luvattua itselle monenmoista. Sellaista, joka ei pysy täysin kasassa päivänvalossakaan –  illan hämystä puhumattakaan.

IMG_20170903_083121_542.jpg

Ja aina vain on tuntunut tältä: jos mä vain aamun kahvikupin äärelle selviän. Niin silloin ajatellaan asiaa uudemmin. Usein kuppi kädessä ei ole enää lainkaan ratkottavaa. Tai ainakin se on moninverroin tuskattomampaa.

Siksi kai pikakahvimuruja on aika usein paidalla. Suunnittelen niin kiivaasti. Unohtuu osittain tähtäys. Mutta kaikkien niiden tahrojen arvoista. Niin hyväksi tämä elämä on suunniteltu kupposen äärellä.

aamu · ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Murheettomuuden lottopotti.

Kaksikin
sekuntia
miljoonastakin
vielä arvokkaampia.

Sekuntikin
hetkestä murheettomasta
täyttää takataskutkin.

Ei tarvitsekaan huolta kantaa,
oman elämän miljonäärinäkin
voit itseäsi silloin pitää.

blogi72.jpg

Siten lottovoitto on osunut kohdalleni jo useamman kerran. Muistan monet kerrat, kuinka olen hiljaa mielessäni huokaissut uh, ei olekaan mitään murehdittavaa. Kesken päivää tai keskellä kauppaa, vieläkin useammin aamun alkumetreillä. Maailman onnekkaimmalta – miljonääriltä tai lottovoittajalta – tuntuu silloin, kun saa herätä helpotukselta tuntuvaan murheettomuuteen. Elämä tuskin sisältää yhtään arvokkaampaa ajatusta.  Ainakaan sellaista, joka täyttäisi yhden sekunnin sisällölläkin kaiken takataskuista jättimäisiin säkkeihin.

Pienenä tyttönä lottopotin voittaminen oli huomattavasti helpompaa. Sen yleensä sai, kun vain kysyi äiti, onks jotain huolestuttavaa. Myöhemmin aikuisena asetelma vähän kuin muuttui, kun potti piti saamisen sijaan tajuta itse lunastaa. Toisinaan minulla on tapana elää murheesta toiseen ja unohtaa laittaa edes koko kuponkia vetämään. Sellaisina hetkinä ehkä kaipaisin, että joku vielä ruksisi numerot puolestani, vaikka äiti tietysti kehottaa aina välillä vilkaisemaan arvottuja lottopalloja.

Kai jokainen murheettomuuden pääpotti saa pelkäämään jo valmiiksi seuraavaa arvontaa. Tuuriahan – ja toisaalta hetkellistä – sellainen murheettomuus kai on. Kyllähän sitä tulee paljon kyseltyä itseltä, miksi voiton tuomasta ei nauttisi niin kauan kuin siitä riittää. Onhan murheettomiin aamuihin saanut herätä jo tähän asti ruhtinaallisin määrin.

aamu · ajatuksia · itsensä kuuntelu · lifestyle

Jos intuitio olisi ystäväni.

Kaikkivoipaisille tunteille hyvin altis ihminen, joka pyrkii kuitenkin tekemään päätökset aina järjelle uskollisesti, yrittää olla ymmärtämättä pohtimalla.

Siinä tiivistettynä tämän aamun ajatus.

Toisin sanoen? Tarkoittaen mitä?

Mä haluaisin opetella ymmärtämään asioita intuition kautta, vaikka intuitio ei tarjoakaan kuin yhden yksinkertaisen vastauksen kerrallaan: tee tai älä, valitse tai älä, mene tai älä. Mutta joskus ymmärtämistä kai on ymmärtää jättää jokin asia ajatuksissa vähän kuin puolitiehen – tarkoituksen ytimeen ei ole aina tarkoituksellista päästä.

blogi622

Mä en tiedä, onko viisasta ankkuroida intuition kuuntelu ehtoon selkeämmästä tulevasta: jos nyt uskallat kulkea intuition suuntaisesti, tarkoitus selviää kyllä myöhemmin. Mun mielestä se on hitusen epäreilua. Kai periaatteessa nykyhetkessä oikealta tuntuva voi tulevaisuuden hetkessä olla täysin epäsopiva. Voiko intuitio tosiaan epäonnistua?

Vaikka voisi, niin en mä siltikään näe syytä, miksi pitäisi jättää valitsematta oikealta tuntuva ainoastaan sen vuoksi, että järki ei pysty argumentoimaan valintaa uskottavasti. Enhän mä aina löydä sanojakaan ja silloin mä sitten nyökkään – eikä tulisi mieleenkään kyseenalaistaa pelkkää nyökäytystä.

Mulla ei ole elämästäni liiemmin esimerkkejä intuition ihmeellisistä tarinoista. Mä kun olen valjastanut pienestä asti itseni järkeilijäksi, jonka perustelut rikkaasta tunnemaailmasta huolimatta ovat aika tavoin puhdasta järjenkäyttöä. Mielelläni mä aina kuitenkin kuulisin kertomuksia intuitioon luottamisesta. Kai sellaisia kuitenkin on?

aamu · ajatuksia · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi

Joka-aamuinen terapia.

Minulla on nyt parin viikon ajan ollut joka aamu pienimuotoinen psykologinen istunto. Tai paremminkin henkinen matka taitettavana. Kello 6.15-6.40. Suurinpiirtein ja riippuen ihan omasta etenemisvauhdistani ja -halustani. Heti aamutuimaan kaikenmoisten asioiden läpikäyminen on itse asiassa äärimmäisen hyödyllistä. Tulee jokseenkin tyyni olo. Kai olen niillä kellonlyömillä vielä osin unen ja valveen rajamailla, jonkinlaisessa transsissa jopa. Itsekritiikki, epäröinti ja kaikki sellaiset ajatuksia monimutkaistavat tekijät ovat aamukuudelta vielä hyvän aikaa koisaamassa.
On tehnyt hyvää.
Meinaa polkea töihin ja tunnustella omia fiiliksiä.
Työmatkapyöräily on sellainen juttu, jota jokaisen pitäisi ehdottomasti kokeilla elämänsä aikana edes sen pari viikkoa. Suorastaan terapeuttista puuhaa.

Olen uhkarohkeuksissani uskaltautunut miettimään jopa haaveitani. Niihin hitusen helpompiin haaveiluihin lukeutuu sellaisia asioita kuin toisen puolimaratonin juokseminen ja vuoden päästä kandin paperien kouraan saaminen. Sitten on niitä haastavampia haaveita, joiden sanominen ääneen onnistuu lievästi kakistellen. Toivon esimerkiksi kehittyväni kirjoittajana ja saavani joskus vielä rustailla jossakin muodossa yhä useammalle silmäparille. Haaveilen, että pystyisin joku päivä leikittelemään sanojen kanssa ihan oikeasti taidolla. Sitten se ihan täyspitkä maraton.
Pyörän satulassa ja silmät puolitangossa olen hiffannut myös kaikenlaista satunnaista elämästä. Yksi sellainen juttu se, että on ihan okei yrittää nauraa asioille, jotka eivät aiemmin ole syystä tai toisesta hihityttäneet hitustakaan. Ihan jopa kannattavaa. Joku viisas veikko on takuulla tokaissut joskus, ettei naurunaiheita voi elämässä olla liikaa. Allekirjoittanen. Sitä paitsi moni asia muuttuu suorastaan hervottomaksi, kun sille antaa vain mahdollisuuden. Kuta kuinkin sama pätee myös ihmisiin. Oikeastaan elämässä voi mennä pahastikin metsään, jos hakee ympärilleen joka tilanteessa ainoastaan hyvin paljon samantyyppisiä ihmisiä kuin itse on.

Huh. Onneksi kypärä on ollut päässä ja perjantai on tänään. Joka-aamuinen psykologinen pään kaivaminen on aikamoisen rankkaa.

aamu · ajatuksia · ihana arki · oma kanta · pienet hetket · syvällistä

Mahdollinen näkökulma.

Kun aamulla tiedän, että minulla on pikkuinen hetki käytössä ennen lähtöä.
Todellakin käytän hetken hyväksi. Aivan joka solullani. Siis loikoilen sohvalla. Kaadan santsikupin kahvia. Mieluiten Niiskuneiti-mukiini. Hörpin sitä kuin rauhassa. Otan jokaisen minuutin. Eivät ne kyllä ole kiireisiä kaiken kiireen keskellä. Hirveän uhkarohkeaa. Sellaiselta se tuntuu, kun on läsnä. Erityisesti hetkenä, kun moni muu tapaa ryntäillä. Saatan lueskella jotakin mukavaa. Useimmiten kuitenkin vain ajattelen. En yhtään mitään enempää kuin mukavaa oloa. Voisin vaihtoehtoisesti olla tehokas, viimeistellä kaikenlaista. Mutta kun tiedän, että nuo minuutit ovat vain lainassa. Sillä pian jo menetän ne.
En tiedä, miksi siten ei voisi ajatella koko elämästä. 
Houkutteleva vaihtoehto, että ajattelisi niin läpi elämän ja muulloinkin kuin vain aamun viimeisten minuuttien ajan. Taidan aika usein pitää ainoana vaihtoehtona sitä, että elämässä on rakennettava ja rakennettava, luotava ja saatava aikaan. Että sellainen tekee elämästä mielekästä ja jollain mittarilla myös hyvää. Vaikka omalla tavallaan elämä on vain ohimenevä hetki ja kaikki sen hetken ajan oma on lainassa. Miksi siis tuhlata hetki jatkuvaan tavoitteluun, jos kaiken kuitenkin menettää? Vastausta voi miettiä muunkin kuin pessimistisyyden vinkkelistä. 
Silloin hyvän elämän voisi aloittaa milloin vain, mikä päivä vain. Ei tarvittaisi vuosien pohjustustöitä ja suureen päämäärään tähtäävää rakentamista. Voisi vain päättää, että omistaa riittävästi pääomaa: tahtoa ja läsnäoloa. Sortuminen ei merkitsisi kaiken alusta aloittamista eli toisissa tilanteissa mahdottomuutta. Se merkitsisi ainoastaan parempaa huomista. 
Kunpa omaa elämää osaisi käsitellä kuin kirjaston kirjaa: selaisi äärimmäisen intensiivisesti jokaisena annettuna päivänä laina-aika mielessä.
aamu · ajatuksia · oma elämä · pienet hetket · Ruoka · ruokavinkki

Myöhäisrakastunut.

No nyt sitten hoksasin.

Kun mä haluan aamulla suun täyteen mahdollisimman kylmää. Ainoastaan kahvin ryystän semilämpimänä.

Kun mä arvostan aamuisin nopeutta, sellaista suhteellisen napakkaa menoa (kuten oikeastaan aina). Siitäkin huolimatta, että varaan joka aamuun aikaa ihan päättömästi.

Kun mä aika usein oletan, että asiat tapahtuu parilla surautuksella. Mä turhaudun nimittäin todella helposti tehottomuudesta.

Kun mä tykkään lusikoida aamuisin ja mieluiten valtavia määriä.  Mua miltei itkettää ajatus pikkukarhun puurokulhosta.

Kun mä tahdon kävellä suoraan sängystä vessan kautta aamiaiselle. Ärsyttää ajatuskin päivän aloittamisesta odottelulla.

Kun mä en sitten millään jaksa olla turhan tarkka. Etenkään aamuisin. Mä en todellakaan halua mittailla, mä haluan vain viskellä.

Niin että hoksasin, mikä tekee mun aamuista ihan täydellisiä.

Uusi blenderi ja smoothiet. Kylmää, tehokasta, nopeaa, riittoisaa eikä turhan tarkkaa.

Purkki rahkaa
Sopivasti mustikoita
Reilusti mansikoita
Pari lorausta kookosjuomaa
Kaurahiutaleita

Miksi sitä joskus tajuaa rakastua vasta monen vuoden jälkeen?

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Satunnaisia ajatuksia banaanipannukakusta.

Banaanipannukakkua kello viisi aamulla. Ihan tavallista Rinkelille. Erityisesti vapaapäivänä
Siinä dippaillessani pannukakun palasta vuoroin mansikkamössöön ja vuoroin maapähkinävoihin mietin niin kutsuttuja elämän isoja juttuja, jotka kyllä tuntuvat pienessä päässä suorastaan jättimäisiltä. Mutta jotka loppujen lopuksi ovatkin kai luonnollisuuden multihuipentumia eli elämää siinä missä kaikki muukin. Lukaistuani pienehkö virne naamallani kommentin ”olet sä kyllä höpsö” – jolla mitä ilmeisimmin viitattiin kello viiden pannariini – taas kerran totesin, kuinka siistiä elämässä on tehdä asioita omalla tavalla. Kuinka sykähdyttävää on ylipäätään tehdä päätöksiä (huolimatta siitä, kuinka vaikeaa moinen välillä on). Päätökset kun eivät koskaan petä: ne vaikuttavat aina tavalla tai toisella elämän kulkuun. Ja eteneminen se vasta jännittävää onkin.

Kaksikymmentäkolme vuotta otti aikaa ymmärtää yksilön hienous.
Totesin, että pannukakku olisi jäänyt hivenen mehukkaammaksi kahdella pienellä muutoksella: kypsemmillä banaaneilla ja lyhyemmällä paistoajalla. Tänä aamuna kuitenkin sattui tulemaan tällaista. Ei täydellistä, mutta erityisen herkullista. Pohdin, kuinka koskaan olenkaan voinut ajatella elämää muotitettuna. Toisin sanoen pitänyt tokaisua pitää mahtua voimalauseenani. Nykyisin ymmärrän, että erilainen voi olla yhtä kuin erityisen ihana. Hirveän usein onkin. Minulle on tilaa tällaisena.

Sanonpahan vain, että ysiviisi prosenttia ihmisistä on oikein mukavia.
Minulla on tapana tehdä pannariohje kaksinkertaisena ja puolittaa se sitten kahdeksi aamiaisannokseksi. Kaksi banaania ja neljä munaa. Toisen puolen syötän vapaaehtoiselle tai säästän itselleni seuraavaksi aamuksi. En arkielämässä oikeasti laskeskele erilaisia lukemia kovinkaan tarkoin – ainakin pyrin olemaan ynnäilemättä turhanpäiväisyyksiä. Numerot ovat kivoja pyöritellä, mutta hirveän määrääviä. Niissä ei ole tinkimisvaraa, ykköstä ei voi kovinkaan suurella luottamuksella tulkita kakkoseksi. On kuitenkin olemassa muutamia lukuja, jotka yritän tietoisesti pitää edes joten kuten mielessäni – niin pannukakkuohjeen munien lukumäärän lisäksi. Aina uusia ihmisiä tavatessani ja heidän tapaamistaan paljon jännittäessäni koetan muistaa saamani elämänohjeen 95% ihmisistä on tosi kivoja.  Enkä usko sen perustuvan mihinkään muuhun kuin empiiriseen tutkimukseen. Tuo ohje vaikuttaa huomattavasti omaan suhtautumiseeni, mutta myös siihen, kuinka minut otetaan ihmisenä vastaan. Kaikkein merkittävintä on kuitenkin kai sen sanoma siitä, ettei elämässä kannata takertua (millään osa-alueella) viiteen prosenttiin. Kaikki huono jää helposti päällimmäiseksi mieleen, vaikka enemmistö olisikin vain ja ainoastaan hyvää.    
Viimeiseen palaan keskittyessäni hörähdin samalla itsekseni. Kuinka paljon sitä saikaan taas irti yhdestä aamiaispannukakusta.