”Tuntui hassulta, että aamun ensimmäinen askare oli farkkujen jalkaan kiskominen. Tuntui täysin väärältä aloittaa päivä muuten kuin kaurahiutaleiden kaatamisella kippoon. Se, että yritin sipaista vastaheränneisiin silmiin ripsaria, tuntui lähinnä hassulta. Yleensä kun koko kroppa saa heräillä rauhassa uuteen päivään kahvikupin äärellä. Siitä se tykkää, siihen se on tottunut. Pehmeä lasku päivään olikin viistoista minuuttia lähtöön.
Vielä oudommaksi aamu muuttui. Ohoi, missä olette! Aamurutiineja ei nimittäin näkynyt missään. Koko keho protestoi tyhjällä mahalla ovesta ulos lähtemistä. Se olisi varmasti huutanut hirvittävän kovaa, jos olisi osannut. Aika rumastikin, himskatti. Tyytyi se lopulta sitten vain murisemaan. Ja mitä nurinaa se olikaan! Aivan koko junamatkan kesti. Lyön vetoa, että herätti koko uinuvan vaunun.
Tavallisesti pyrin syömään hyvin ennen kuin lähden matkaan. Tai minnekään. Just sen nurisevan murinan vuoksi. Olen kyllä monesti nälkäinen tullessani Helsingistä kotiin: uuvuttava, pitkä, kiireinen päivä painaa ja sitä rataa. Mutta Helsinkiin päin kiitävässä junassa istuminen tuntuikin ihan uudelta jutulta parin seikan vuoksi: oli nälkä ja oli aamu. Ennenkokematonta! Minulle. Kuin asiat olisivat olleet pahastikin nurinkurin. En nimittäin liikahda aamuisin ennen puuronkylläistä oloa. Siis ikinä paitsi just tuolloin. Katselin ohivilahtavaa Heurekaa tyhjin vatsoin, mutta uusin silmin.
On tasan kaksi vaihtoehtoa – kaikki muu on ollut mahdotonta. Kesäaamuisin puoli kahdeksalta olen ollut joko kahvikuppi kourassa peiton alla tai töissä pesemässä kassahihnoja. Senpä vuoksi se, että löysin itseni heti päivän alkumetreillä seisomasta Kalevankadulla, tuntui jo muutoinkin erikoisesti alkaneen aamun päätteeksi vähän absurdilta.
Ja johti ainoastaan yhteen päätelmään. Mä olen kesän aikana päässyt pahasti urautumaan meneillään olevaan elämäntilanteeseen.”
Kuvasta ja seurasta kiitos Petralle ja Marissalle.
Se, että pääsin eilen aloittamaan päivän Helsingissä aamupalalla kahden ystäväni kanssa sai oikeastaan päällimmäisenä aikaan olon miksi mä en tee tätä useammin.
Istu valmiiseen aamiaispöytään. Naura sen äärellä. Niin ja kiusaa vähän verkkaisia aamuja. Sillä siltä se aina aluksi tuntuu ennen kuin taas tottuu. Pieneltä kiusimiselta ja pikkaisen vaikealta.
Suosittelen!
Terveisin,
Sis. Deli oli kiva mesta ja Alexander Stubbin kanssa oli kiva nautiskella soijajugurttia.
Elina Heidi Rinkeli 
Voi miten ihanalta aamunaloitukselta tuo kuullostaakaan! <3
Helposti sitä jämähtää niihin samoihin rutiineihin. Minä ainakin… Suurinpiirtein silmät ummessakin osaisi kaikki reitit vessan kautta lautakaapille ja sieltä puurohiutaleiden pariin 😀
TykkääTykkää
Onhan se aika ihanaa tosiaan. <3
Haha just näin. Varsinkin kun työpäivät toistavat vaan koko ajan samaa, niin kaikki ajatukset ja muu elämä alkavat tehdä vähän samaa. 😀
TykkääTykkää
Krhmmm, mitäköhän oon tarkoittanut lautakaapilla? En muista sen kuuluvan aamuihini 😀 damn you autocorrect!
TykkääTykkää
Voi että, jo heti otsikko kolahti! Kuinka monta kertaa sitä on itsekin miettinyt erinäisten asioiden äärellä, että miksi en tee tätä useammin?! Vaikka rutiineistani tykkäänkin, niin voin kyllä myöntää että niiden tuoksinassa tulee välillä ihan unohdettua miten tykkään välillä myös niistä poiketa! Ihana muistutus ihanalta Elinalta ja muilta aamiaisen osanottajilta 🙂 ❤
TykkääTykkää
Haha!
TykkääTykkää
Eipä ihme, että olet mietiskellyt samoja juttuja. <3 Mutta just näinhän se menee. On se hassua, miten tuohon kysymykseen aina havahtuu vasta sitten, kun on tekemässä sitä jotakin. Rutiinit on mukavia ja sopii hyvin tällaiselle mukavuudenhaluiselle, mutta niistä poikkeavalla toiminnalla voi kyllä saada melkein suuremman onnentunteen päälle.
TykkääTykkää
Heh, Stubb huudettu! 😀 😀 Tän aamiaisen muistaa kyllä – muistakin syistä kuin herra Stubbin takia 😉 Ihana sinä, toivottavasti syödään aamupalaa pian yhdessä uudestaan, ehkä ens kerralla sen brunssin muodossa niin säkin oot vähemmän nälkäinen 😉 ❤
TykkääTykkää
Oli ihana aamiainen, kiitos. ❤ Otetaan ehdottomasti uudestaan pian!
TykkääTykkää