itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ja oppisin neuvomaan itseäni.

Rakkaan harrastuksen uudelleen aloittaminen on kutkutellut koko kesän mielessäni. Nyt elokuussa vihdoin ratsaille pääseminen pari kertaa viikossa on kuitenkin nostattanut tunteita, joita en osannut odottaa. Sellaisia tunteita, jotka oikeastaan tekivät tauon jälkeen paluun ja siten olisin kyllä voinut osata odottaa niitä. Tuntemukset ovat taas kotimatkani seuralaisia.
”Ethän sä voikaan osata ensimmäisellä kerralla.”
”Senhän kuuluisi olla vain mukavaa, ei vakavaa.”
”Ei se sun syy ole, näenhän minä näin ulkopuolisena.”
Minä olen hyvä siinä. Osaan neuvoa. Toisia. Kyllä minä osaan vilpittömästi kertoa, kuinka asiat ovat, ehkä lohduttaa ja auttaa näkemään juttuja vähemmän subjektiivisesta vinkkelistä. Ainakin kovasti aina yritän. Hellästi paijaillen. Neuvomisella koetan kai selkeyttää toisen tunteiden sumentamaa oloa. Ulkopuolisena pystyy suhtautumaan joihinkin asioihin yksinkertaisemmin, sellaisina kuin ne ovat. Ehkä myös osoittamaan niiden paisumisen ja turhan pyörittelyn. 
Ystävä, voit luottaa minuun.
Sellaisina hetkinä tuntuu, että tiedän tarkalleen, kuinka maailma pyörii ja elämä rullaa. Että tunnen säännöt ja tajuan juonen. Voin olla varma, etten saata toista hakoteille. Ainakaan enempää mitä hän jo on. 
Jos ystäväni joskus kertoisi minulle, kuinka hän aina harrastuksensa jälkeen torstaisin ryhtyy analysoimaan omaa suoritustaan, saattaisin ehkä hiukan ravistella häntä. Tietäisin nimittäin, että tuon harrastuksen on tarkoitus olla hänelle kiva ajanviete ja huoleton ilonaihe. Jos saisin tietää ystäväni sättivän aina itseään epäonnistumisista harrastuksensa parissa, yrittäisin varmasti sanoa samaa, mitä äitini ruukasi sanoa minulle. Senhän kuuluisi olla vain mukavaa, ei vakavaa. En varmastikaan koettaisi sammuttaa itse ystäväni suorittamisentarvetta, sillä tietäisin sen olevan loppujen lopuksi vain hänen omissa käsissään. Mutta kyllä minä vahvasti myötäeläisin ja samalla parhaani mukaan kertoisin objektiivisesti siitä elämän rullaamisesta. 
Mutta miten toimin, kun jäätävät suorituspaineet iskevät minuun itseeni? Mitä sitten, kun minun olisi osattava neuvoa itseäni? Silloin mikään ei enää päde. Ei juonet, säännöt tai elämän rullailut. Ei auta kertoa, että se on vain hassu harrastus. Että ei haittaa, vaikka mätkähdin alas perjantaina. Vaikka vasta olisinkin osannut selittää toiselle tilannetta, neuvoa asioissa, en kykene laajentamaan samaa ajatusta koskemaan itseäni. 
Minä en vain osaa neuvoa itseäni. Olen täysin tunteiden vietävissä. Tirehtööri puuttuu sirkuksestani.

Sen vuoksi minulla oli pienenä tyttönä äiti.

Nyt aikuisempana tuntuu hivenen yksinäiseltä ajella kotiin tallilta. Kaikki tuntuu mukavan sijaan jälleen niin vakavalta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s