aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · syvällistä

Hui (h)aave.

Harvemmin mä uskallan sanoa mä haaveilen. Kai vain koska olen aina ollut huono haavemaalari. Ehkä mä olen joskus huomannut haaveilun voivan satuttaa, ehkä hyvinkin maltillinen haaveilu on vaikuttanut jossakin elämän vaiheessa täysin utopistiselta tai ehkä höpöhöpö ratkaisevalla hetkellä on tehnyt tehtävänsä. Kun mä eilen istuin pöydän ääressä illallisella dippaamassa haarukallista ketsuppiin, mulle kuitenkin sanottiin kutakuinkin näin: haaveilun ei tarvitse olla tavoitteiden asettamista – haaveilu voi olla hellää.

Voiko ihminen olla liian realistinen? Jos voi, niin mua voisi tutkia ensimmäisten joukossa. Toisinaan kun mä olen yrittänyt opetella haaveilua, ne sellaiset yritykset ovat olleet hyvinkin arkisia haaveita – mikä sinänsä on vain kiva. Siis käyskennellä kaukana suuruudenhulluudesta. Haavekyhäelmiini on aina vain liittynyt niin valtavan voimakas tunnelataus, että itse haave on lähinnä ollut ulkoasultaan jo liian tavoitteellinen. Hellä haaveilu, harmiton ajatustenvaihto omien halujen kanssa on silloin jätetty jo monia askelia sitten taakse.

Ehkä mä olen vain herkempi imemään itseeni realismia. Kuullut puheet siitä, että no jaa aina on sellaisia ja tällaisia, aina on sitä ja tätä, ovat jyskyttäneet tasaisesti takaraivossani esimerkiksi silloin, kun olen koettanut haaveilla mielekkäästä duunista, jonne tuntuu hyvältä jokainen aamu ajaa ja jossa yhteisön ilmapiiri on innostava ja arvostava ja lisäksi tilanteesta riippumatta terve. Tai silloin, kun olen koettanut kyhätä haaveilutyyppisesti lähivuosien suunnitelmaa oman elämäni etenemisestä.

Ja lopulta haaveiksi asti ne sellaiset ovat rohjenneet vasta, kun olen vierestä todistanut todeksi.

blogi136

Kai hellä haaveilu on mielelle kuin suklaan syöttämistä itselle: ei niin hirvittävän ravitsevaa, mutta sitäkin suuremmin rikastavaa.

ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Vahvahko.

Kun mä olin hauras, hauraus oli mussa. Ei kuivatuissa ruusunterälehdissä, ei ehtoollisleipäsessä. Kuinka hauras ihminen voi olla, tärisevin ajatuksin silloin kysyin. Niin hauras, ettei elämää tunne hauraammaksi, tänään taidan vastata. Hauraimmillani en osannut pelätä edes elämän heiveröisyyttä; oloni lamauttama, pelottomampi en muista koskaan olleeni.

Ei kai täällä hauraampaa kuin elämä, hauraudesta kaukana vahvana tänään mietin. Olisiko niin hauras, ettei odottamista kestä, varmana vastauksesta kyselen. Suurista suunnitelmista sirpaleita, mutta voivatko suuret suunnitelmat sitä sirpaloittaa. Suuresti kun tahtoisin elämää suunnitelmillani silloittaa. Vankassa otteessa heiveröisyys korostuu – kai sen vuoksi näin vahvahkona elämän hauraus tajuntaan iskostuu.

blogi125.jpg

Mä rakastan jokaista hyvältä tuntuvaa askelta ja poninhännän heilahdusta. Jostakin syystä lenkillä edetessäni mä palaan ajatuksissani usein taaksepäin.

ajatuksia · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.

Säästelemättä sanoja.
Säätämättä ajatuksia
ennen ulostuloa.

Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.

Kitkuttelematta
kaiken kuvaamalla.
Kuinka olenkaan

suuresti sun ainutlaatuisuutta katsellut.

Ohimenevän hetken. Sekunnin tuokioisen.

IMG_20171103_155227_583.jpg

”Kappas kaulahuivia, hieno huivi. Kertoi muuan rouva mulle tavaratalon liukuportaissa. Kiirehdin autoon itkemään. Ensimmäistä mieleen iskenyttä ajatustani: onks tää joku piilokamera. Pettymystänikin omiin ajatuksiini. Sillä kai ne kertoivat riittävän paljon säästelleeni itse aivan liikaa sellaisia sanoja.”

aamuajatukset · syvällistä · vähän runoo

Mä miksi tänne.

Mä synnyinkö
todentamaan itseäni.
Suhteessa todellisuuteen
tosiasialliseksi jään.

Mä synnyinkö
määrittelemään minääni.
Mahdan maailmasta olla
teoillani pitkälle mitätöity.

Mä synnyinkö
etenemään intohimotta.
Askel ja toinen
onnistunee siten suoriutumalla.

Mä synnyin
kuin toiset.
Jäikö tarve päälle:
pumppaamalla ympätty
kaikki toisista yhteen ihmiseen.

Mä kysyn:
synnyinkö
metsän keskelle vain rämpiäkseni.
Hengittämättä.

IMG_20171026_080510_539.jpg

”Kuule hei. Mä kysyn sulta yhden jutun. Synnyitkö sä tänne vain maksaaksesi laskuja?”

aamuajatukset · ajatuksia · syvällistä · vähän runoo

Aiemmin kuin arvasin jo näin.

Ennen kuin kerroit.
Aiemmin kuin arvasin.
Et tällä yllätä.
Minä jo näin.

Sitä oli
tavassasi avata ovi,
kohdata huomen,
katsoa muka ohi.

Sitä samaa oli
sanavalinnoissa,
valinnoille jättää sanomatta
et niin tarjonnut suojaa.

Opin sinua
huomaamalla
huomaamattomimman
liikehdinnän.

Näin
aiemmin kuin arvasin.
Minäkin
tietämättäni
liikehdin silmissäsi syvempänä?

Hurja tunne oppia toista ihmistä tavasta astua porras alas tai ojentaa toiselle esine. On hurjaa nähdä kaikessa sellaisessa toisen ihmisen sanomatta jättämät asiat; nähdä nuo asiat esimerkiksi lämpönä tavassa toimia. Koska silloin kuulemattakin tietää toisen elämään kuuluvan lämmön lähde. Ja silloin sitä jo tuntee oleellisimman, kuuleminen ei enää yllätä.

IMG_20170928_063243.jpg

Vaikka siltikään en ole vakuuttunut, kuinka pitkään voi selviytyä ilman suoria sanoja.

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · syvällistä

Samankaltaisuus, eikä enempää.

Mä muistan muutamia kertoja tunteneeni sellaista.

Samankaltaisuutta, josta mä en tunnistanut samankaltaisuutta enempää. En mä pystynyt selittämään sen johtuvan pitkälti yhtä monesta eletystä vuodesta tai identtisestä elämäntilanteesta; vuosia välissä oli reilu kolme kourallista, elämätkin kulkivat vastakkaisissa tilanteissa. Ehkä luonteissa oli ripaus samaa vikaa ja tyylissä elää toinen, mutta ei siinä määrin kuitenkaan, että ripaukset olisivat selittäneet niin vahvaa vastaavuutta.

Samankaltaisuus merkitsi aiemmin mulle samankaltaisia kehyksiä. Nuori nainen, kuitenkin aikuinen, suurehkot päätökset edessä, paljon siltkin jo takana. Osin kyse kai oli samaistuttavuudesta, joka eroaa jollain tapaa samankaltaisuudesta. Samankaltaisuus on ehkä enemmän ihmisessä ja voi esiintyä ilman yhteneviä kehyksiä. Samankaltaisia ihmisiä elämääni toivoessani olen joskus saattanut haeskella samaistuttavia, nyt ymmärrän.

IMG_20170713_204255_947.jpg

Mutta samankaltaisuus, josta ei tunnista samankaltaisuutta enempää, on kuitenkin hämmentänyt muutamia kertoja mun ajatuksiani. Nimenomaan sekoittamalla sekoittanut siten, että olen tuntenut, mutta en ole pystynyt selittämään. Mä olen aina välttänyt sielusta puhumista, se kun tuntuu omaan suuhuni turhan henkimaailmalliselta. Mutta koska ikä-, elämäntilanne- tai sukupuoliriippuvaisuuskaan ei ole selittänyt edes osin samankaltaisuudeksi kutsumaani, mä olen joutunut päätymään jonkinlaiseen sielujuttuun. Ehkä joku jossain syvällä sisällä on noina hetkinä kohdannut.

Kuitenkaan samankaltaisuutta enempää mä en ole tunnistanut. Enkä sen vuoksi kai kerro tässä ystävyydestä, edes kaveruuden alkumetreistä. On siltikin pökerryttävä ajatus tämä tällainen: samasta puusta veistetty, vaikka eri vuosirenkaista ja täysin erilaiseen muotoon.