aamuajatukset · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suoraan luotijunaan.

Kuka
saattaisi suojaan.
Laittaisin suoraan
luotijunaan.

Ken
kietoisi huopaan.
Jättäisin ilman
vettä ja muonaa.

Hänkö
ottaisi huomaan.
Kaihtaisin kamalasti
hellää ja turvaa.

Ilman minä sopertaisin itselleni loppuelämän rankkaa sanaa.

blogi152.jpg

Myönnän. Olen liian suurella pakolla koettanut opetella viskaamaan itseni päälle lämmikkeeksi vilttiä tai heittämään itselleni ehdotuksia kyhätystä katoksesta. Jotta saisin itseni näyttämään omissa silmissäni vähän enemmän itseäni kohtaan hellemmältä, virheitä sallivalta, teoiltaan täysin inhimilliseltä. Vaikka luontaista itselleni olisikin passittaa kauas paluumatkaan ilman edes evääntynkää.

Muistan. On sitä jopa suoraan sanottu, että ilman sellaisen toiminnan opettelua itseni kohtaan tuskin tulen pärjäämään. Olen sitä sittemmin itsellenikin kertonut. Että virheen jälkeen vilttiä päälle ja inhimillisyyden mantraa. En ole paljoakaan kuullut hyvää vaativaa puoltani kohtaan, arvostanut sitä en ole itse koskaan. Olen aina ajatellut, että on olemassa sitä paljon parempaa. Tositilanteessa lepsumpaa ja lupsakampaa.

Mutta sitten. Olen sitäkin pohtinut, onko tosiaan aina tarkoitus osata itse luodeilta turvaan. Että osaavatko kaikki todella itselleen kertoa, että älä nyt itseäsi rökitä, sinussa on tätä enemmän hyvää. Että isokin juttu voi olla huikkaus ”pikkujuttu”, vaikka itselle pikkujuttukin on sen hetken isoin juttu.

Kyllä toivon, että jokaiselle jokaisessa ympäristössä hoidettaisiin huopaankietoja ja huomaanottaja omista taidoista riippumatta. Sillä muussa tarkoituksessa täällä kai yksin elettäisiin.

aamuajatukset · hetkessä · onnellisuus · syvällistä

Ja maailma ei koskaan auennut.

Ja maailma, joka ei auennut.

Koskaanko, kysyttiin. Koskaan, totesi.

Ei vaikka teki kaiken näin. Koetti löytää ilman etsimistä, saati sattumaa, ja koetti edetä edelleen kiinni hetkessä. Oli mitä söi, söi mitä luuli ainakin olevansa – kevyen kevyttä, huoletonta. Myös oli mitä ajatteli ja oli mitä sanoi. Lisäksi yritti ajatella mitä sanoi, joskus sanoi mitä ajatteli. Herranjumala ei aina kuitenkaan. Koska visusti varoi tavoittelemasta täydellisyyttä kulkiessaan kohti sitä. Näytti paljon epätäydellisyyttään olematta sitä. Oli niin inhimillinen, että viitta oli välillä tipahtaa harteilta. Luoja paratkoon, ei nyt aivan kuitenkaan. Oli kaikki synonyymit hyvälle – hyödyllisestä suotuisan kautta aina mainioon ja neuvokkaaseen kuitenkin magna cum laude approbaturin kirkkaasti ohittamalla. Ei vain lukenut, vaan myös oli ja uudelleenkirjoitti. Ohjeet, neuvot ja jopa kirjoittamattomat säännötkin. Ikuisti carpe diemin dreamillä. Tarrautui mahdollisuuksiin kuin takiainen.

Niin siltikään maailma ei koskaan auennut.

blogi145.jpg

Se oli tarina jostakusta, joka voisi olla joku (moni, minäkin). Ja joka myös olisi elämässään voinut olla joku. Vaikka se, joka kaikilla pyrkimyksillään yritti olla: oman maailmansa onnellisin asukas. Voi olla, että omansa lisäksi koko maailma olisi auennut, jos hetken vain olisi ollut. Yksinkertaisimmillaan ollut.

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · syvällistä

Herkkä, kysy mitä muuta.

Suorinta, mitä mä tämänpäiväisen jälkeen voin sanoa:

kello kuusitoista mä päätin alkaa elää tämän kanssa, mitä mä olen koko elämäni ajan yrittänyt itsestäni matkan varrelle hukata.

Kymmenvuotiaana itseäni lohdutin, että kymmenen vuoden jälkeen on jo varmasti helpottanut. Kaksikymppisenä mä vielä mietin, että viiden vuoden sisään asia on luultavimmin korjautunut – aikuisiällä kun vuodet ovat sellaisessa niin valtavan merkitseviä. Tänään mä totesin, että olen taitanut tulla tien päähän. Vaikka en olekaan saavuttanut sitä, mitä jo alta kymmenvuotiaana niin tavoittelin.

Mä olen näinä vuosina vähän liian innokkaasti nyökkäillyt tokaisuille ’kuule se tulee iän mittaa’. Sitten mä olen aina kotona vuosi toisensa jälkeen miettinyt, miksi iän mitta on niin pitkä. Mä olen koettanut kovettaa betonilla ja toisenkaltaisten ihmisten ohjenuorilla. Olen mä tarttunut kaikenlaisiin vippaskonsteihin ja ajatusleikkeihin vielä koittavasta. Välillä mä olen jopa hallitsemattomissa ja läpinäkyvissä tilanteissa sitä häpeillyt. Kirosanaksi se on melkein jo mielessäni muodostunut – ja sellaisena sitä on joskus mua vastaan käytetty.

blogi139.jpg

Ehkä mä ensi kertaa elämässäni totaalisesti luovutin, kun kaikkien poskille valuneiden jälkeen totesin: ei onnistunut olla vähemmän tämänkaltainen tänäänkään. Mä olen koko elämäni ollut kulkemassa poispäin tästä tämänkaltaisuudesta kohti kaikkea sitä, missä mä olen vähemmän sitä nähnyt. Mutta toisin tänään ja tästä lähtien. Irtipäästämisen myötä mulla taitaa olla uusi, elämäni selkein suunta: eläminen tällaisena. Ja tämän lisätäkseni: pois siitä pyristelemättä. 

Sillä kyllä, mä voin mennä elämässä kaikkiin tilanteisiin tämä yllä. 

aamuajatukset · itsetutkiskelu · oivallukset · syvällistä

Hui (h)aave.

Harvemmin mä uskallan sanoa mä haaveilen. Kai vain koska olen aina ollut huono haavemaalari. Ehkä mä olen joskus huomannut haaveilun voivan satuttaa, ehkä hyvinkin maltillinen haaveilu on vaikuttanut jossakin elämän vaiheessa täysin utopistiselta tai ehkä höpöhöpö ratkaisevalla hetkellä on tehnyt tehtävänsä. Kun mä eilen istuin pöydän ääressä illallisella dippaamassa haarukallista ketsuppiin, mulle kuitenkin sanottiin kutakuinkin näin: haaveilun ei tarvitse olla tavoitteiden asettamista – haaveilu voi olla hellää.

Voiko ihminen olla liian realistinen? Jos voi, niin mua voisi tutkia ensimmäisten joukossa. Toisinaan kun mä olen yrittänyt opetella haaveilua, ne sellaiset yritykset ovat olleet hyvinkin arkisia haaveita – mikä sinänsä on vain kiva. Siis käyskennellä kaukana suuruudenhulluudesta. Haavekyhäelmiini on aina vain liittynyt niin valtavan voimakas tunnelataus, että itse haave on lähinnä ollut ulkoasultaan jo liian tavoitteellinen. Hellä haaveilu, harmiton ajatustenvaihto omien halujen kanssa on silloin jätetty jo monia askelia sitten taakse.

Ehkä mä olen vain herkempi imemään itseeni realismia. Kuullut puheet siitä, että no jaa aina on sellaisia ja tällaisia, aina on sitä ja tätä, ovat jyskyttäneet tasaisesti takaraivossani esimerkiksi silloin, kun olen koettanut haaveilla mielekkäästä duunista, jonne tuntuu hyvältä jokainen aamu ajaa ja jossa yhteisön ilmapiiri on innostava ja arvostava ja lisäksi tilanteesta riippumatta terve. Tai silloin, kun olen koettanut kyhätä haaveilutyyppisesti lähivuosien suunnitelmaa oman elämäni etenemisestä.

Ja lopulta haaveiksi asti ne sellaiset ovat rohjenneet vasta, kun olen vierestä todistanut todeksi.

blogi136

Kai hellä haaveilu on mielelle kuin suklaan syöttämistä itselle: ei niin hirvittävän ravitsevaa, mutta sitäkin suuremmin rikastavaa.

ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Vahvahko.

Kun mä olin hauras, hauraus oli mussa. Ei kuivatuissa ruusunterälehdissä, ei ehtoollisleipäsessä. Kuinka hauras ihminen voi olla, tärisevin ajatuksin silloin kysyin. Niin hauras, ettei elämää tunne hauraammaksi, tänään taidan vastata. Hauraimmillani en osannut pelätä edes elämän heiveröisyyttä; oloni lamauttama, pelottomampi en muista koskaan olleeni.

Ei kai täällä hauraampaa kuin elämä, hauraudesta kaukana vahvana tänään mietin. Olisiko niin hauras, ettei odottamista kestä, varmana vastauksesta kyselen. Suurista suunnitelmista sirpaleita, mutta voivatko suuret suunnitelmat sitä sirpaloittaa. Suuresti kun tahtoisin elämää suunnitelmillani silloittaa. Vankassa otteessa heiveröisyys korostuu – kai sen vuoksi näin vahvahkona elämän hauraus tajuntaan iskostuu.

blogi125.jpg

Mä rakastan jokaista hyvältä tuntuvaa askelta ja poninhännän heilahdusta. Jostakin syystä lenkillä edetessäni mä palaan ajatuksissani usein taaksepäin.

ajatuksia · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.

Säästelemättä sanoja.
Säätämättä ajatuksia
ennen ulostuloa.

Suuremmin sun ihanaa sensuroimatta.

Kitkuttelematta
kaiken kuvaamalla.
Kuinka olenkaan

suuresti sun ainutlaatuisuutta katsellut.

Ohimenevän hetken. Sekunnin tuokioisen.

IMG_20171103_155227_583.jpg

”Kappas kaulahuivia, hieno huivi. Kertoi muuan rouva mulle tavaratalon liukuportaissa. Kiirehdin autoon itkemään. Ensimmäistä mieleen iskenyttä ajatustani: onks tää joku piilokamera. Pettymystänikin omiin ajatuksiini. Sillä kai ne kertoivat riittävän paljon säästelleeni itse aivan liikaa sellaisia sanoja.”

aamuajatukset · syvällistä · vähän runoo

Mä miksi tänne.

Mä synnyinkö
todentamaan itseäni.
Suhteessa todellisuuteen
tosiasialliseksi jään.

Mä synnyinkö
määrittelemään minääni.
Mahdan maailmasta olla
teoillani pitkälle mitätöity.

Mä synnyinkö
etenemään intohimotta.
Askel ja toinen
onnistunee siten suoriutumalla.

Mä synnyin
kuin toiset.
Jäikö tarve päälle:
pumppaamalla ympätty
kaikki toisista yhteen ihmiseen.

Mä kysyn:
synnyinkö
metsän keskelle vain rämpiäkseni.
Hengittämättä.

IMG_20171026_080510_539.jpg

”Kuule hei. Mä kysyn sulta yhden jutun. Synnyitkö sä tänne vain maksaaksesi laskuja?”