ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · syvällistä · vähän runoo

Oman elämän pääroolissa.

Oman elämän sivuosaan,
kun roolitti itsensä verhon taa.
Kai tapahtui aivan alkujaan,
ennen pääroolin kirjoittamista.

Valokeila tarvitsi ääntä ja shokkivärikästä,
ei pienen äänen painoa tai hiljaista tulkintaa.

Kunpa olisi löytänyt piirteensä tehokeinona,
alusta asti varmana alustana näyttämön keskellä.

blogi176.jpg

On ihan hirveän rohkeaa seistä oman elämän valokeilassa, oman elämän pääroolissa. On ihan hirveän rohkeaa kertoa itselleen vain itsensä edessä, millainen elämä tästä on tulossa. Ja millaista elämää tässä ollaan tekemässä. On ihan hirveän rohkeaa kertoa, millaisen pääroolin tässä elämässä on aikeissa vetäistä.

On se ihan hirveän pelottavaa ja ponnistusta vaativaa. Mutta jos ei itsensä eteen pysty astua pääroolissa, sitä taitaa elää koko elämänsä puolittaisena sivuosassa.

ajatuksia · syvällistä · vähän runoo

Pieni kaipuu pieneksi.

Se saapuu toisinaan vielä
vastaan kytevää kasvua.

Se tunkeutuu kiinni kuroutuneesta
ja tekee hetkeksi menneestä nykyistä.

Se unhoittaa unohduksen,
pyyhkii yli ylipäästyn.

Vie minut täältä sinne päähän matkan,
joka johti tähän.

Taittelen itseni nätisti tulitikkuaskiin.
Ei niin pieni kaipuu pieneksi;
pieni kaipuu niin pieneksi.

blogi167

aamuajatukset · onnellisuus · syvällistä · vähän runoo

Puhu minulle onneasi.

Laula minulle onnesta.
Pidä minusta kiinni etelän pehmeässä tuulessa.
Sillä vedän pois kunnes vedät virtaasi.
Saata minut kallion korkeimpaan näkemään
kuinka peloton näkee enemmän.
Hyräile minulle rauhasta
vielä jälkeen häivähdyksen kasvoillani.

Puhu minulle onneasi.
Kerran kerroin kieltä vielä ymmärtäväni.
Ohjaa tänään perässäsi aukiollesi.
Kasvatan sinne sinulle kauneimpani.

blogi166

aamuajatukset · itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä

Ihminen alkaa.

Kuule, ensiaskeleet ja mennyt.

Ihminen alkaa itsensä kohtaamisesta.
Eri tavoin kuin kaikki lähti syntymästä.
Alkaa, alkaa, alkaa. Ei uudesti, ei alusta, ei parempana.
Ainoastaan alkaa.
Ja niin ihminen elää kuin alkaa. Alkaa elää kuin itsensä kohtaa.

Eikä ihmisen eläminen ole kuin itsensä heijastamista;
ala ei vain yksi ihminen, itsensä kohtaaminen heijastuu.

blogi163.jpg

Määrittelemätön on aina väliin kituutusta. Tahtoisin kertoa – mieluiten sille kymmenen vuoden takaiselle – itselleni, että itsensä kohtaaminen kannattaa, koska siitä alkaa seuraava sivu, alkaa tyhjältä pöydältä, alkaa onnellisuus tai uutukaiset tuulet. Että alkaa vuosien vuodet ja kullatut polut. Mutta kun toisinaan on jätettävä määrittelemättä, tyydyttävä tähän: ainoastaan alkaa. Ja jossakin elämän vaiheessa – olisipa alkupäässä ennemmin – alkaminen johtaa elämiseen siten kuin itsensä on rohjennut kohdata. Ja niinhän ihminen elää, itseään levittämällä – sanoin, katsein, kohtaamisin, tahallisin tai tahattomin. Ja vaikka alkujaan on alkanut tietämättä tarkalleen mihin, useinkaan itsensä kohtaaminen ei voi olla mitään sellaista, etteikö se toisi monen moneen elämään hyvää. Varmaksi voi kuitenkin sanoa, ettei se ole sellaista, jota koko elon voisi vältellä.

ajatuksia · itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä · vähän runoo

Taakkaharhoja, pilvenreunajuttuja.

Läks säkki selästä
kuin Helvetinkolulla.
Hän kaikui solassa:
teit askeliin liian keveän.

Kivi kerralla keveämmäks
taakankantajaa.
Hän reunan verran korkeuksissa:
maankuoren taannoiseen tahtiin.

Susiansassa.
Ulos ylös leijaamalla.
Heitä säkki kerralla,
jätä koko kolu selästä.
Kaikui sinä päivänä solassa.

blogi159

Wow, wow, wow. Mä tahtoisin huudahdella vain kaikelle tavattoman ihanalle. Mutta toisinaan mulla on vielä taakkaharhoja; tunnen taakan, joka on joskus ollut. Silloin musta saattaa myös tuntua, että elämässä mä olen kiinni vain sopivasti raahaamalla. Että liian keveä elämä on vain hyvin ohimenevää, jotain pilvenreunajuttuja. Ja siksi sellaista aika pelättävää. Sellaiselle sitten huudahtelen wow – antakaa kiviä selkään. Ihan vain pysyäkseni täällä.

aamuajatukset · oma elämä · syvällistä · vähän runoo

Suoraan luotijunaan.

Kuka
saattaisi suojaan.
Laittaisin suoraan
luotijunaan.

Ken
kietoisi huopaan.
Jättäisin ilman
vettä ja muonaa.

Hänkö
ottaisi huomaan.
Kaihtaisin kamalasti
hellää ja turvaa.

Ilman minä sopertaisin itselleni loppuelämän rankkaa sanaa.

blogi152.jpg

Myönnän. Olen liian suurella pakolla koettanut opetella viskaamaan itseni päälle lämmikkeeksi vilttiä tai heittämään itselleni ehdotuksia kyhätystä katoksesta. Jotta saisin itseni näyttämään omissa silmissäni vähän enemmän itseäni kohtaan hellemmältä, virheitä sallivalta, teoiltaan täysin inhimilliseltä. Vaikka luontaista itselleni olisikin passittaa kauas paluumatkaan ilman edes evääntynkää.

Muistan. On sitä jopa suoraan sanottu, että ilman sellaisen toiminnan opettelua itseni kohtaan tuskin tulen pärjäämään. Olen sitä sittemmin itsellenikin kertonut. Että virheen jälkeen vilttiä päälle ja inhimillisyyden mantraa. En ole paljoakaan kuullut hyvää vaativaa puoltani kohtaan, arvostanut sitä en ole itse koskaan. Olen aina ajatellut, että on olemassa sitä paljon parempaa. Tositilanteessa lepsumpaa ja lupsakampaa.

Mutta sitten. Olen sitäkin pohtinut, onko tosiaan aina tarkoitus osata itse luodeilta turvaan. Että osaavatko kaikki todella itselleen kertoa, että älä nyt itseäsi rökitä, sinussa on tätä enemmän hyvää. Että isokin juttu voi olla huikkaus ”pikkujuttu”, vaikka itselle pikkujuttukin on sen hetken isoin juttu.

Kyllä toivon, että jokaiselle jokaisessa ympäristössä hoidettaisiin huopaankietoja ja huomaanottaja omista taidoista riippumatta. Sillä muussa tarkoituksessa täällä kai yksin elettäisiin.