Hän syntyi hyräillen myrskyn tahtia, kehtolaulua pyörretuulesta. Se oli kahdesta hän, joka tarttui puuskaan, ei lain toisinpäin. Vaikka rajua hänessä oli vain ihonpintaa hivelevä ilma. Hän osasi elää päivinä tuivertavina kun kylliksi jyrähteli. Myrskyn kasvatti, mikäs muukaan, kasvoi rajuilman silmästä.Mutta kysyisin tällaista: millaista on elämä sinulla, poutapäivän lapsi?
Unessakin silmäni ovat auki sinulle. Ummistan vain ajatukset, joissa et esiinny. Pidän ajatuksesta, etten näe ääriviivojasi. Minä tunnen ne koskemattakin. Yöt ovat lyhyitä sinun vierelläsi, kun lasken hiussuortuviasi. Haron sitä kaikkea meidän välillämme. Haukon samaa henkäystä kuin sinä unessasi. Kello on viisaria vaille sinä.Miksi rauha katoaa pään koskettaessa tyynyä?
Mikään kämmen ei minua kannattele.
Se oli päivä sellaisen jälkeen.
Maailma käsivarsilla alkoi painaa.
Ryhtyi painamaan aivan liikaa
maan tahdon suuntaan.
Taakka tahtoi kannatella.
Sanoin kuinka nurinkurista.
Aika opetella olemaan kämmenellä.
Loppuviimein kannattelee maa kahden kuljettajani alla.
Mikään kämmen ei minua kannattele. Älä ymmärrä tätä väärin. Usko on ollut moneen, mutta sekin vaikeimman kautta. Toivo on ollut läsnä, mutta pikkaisen raskas sekin. Koska olen ajatellut, että käsivarteni kannattelevat – kaikkea. Ei elämä, jumala tai arkipäivä. Käsivarteni, jatkuvasti maitohapoilla.
Mutta että voisinkin vain levätä jollakin kämmenellä.
Kuinka tassut toimivat jellonan.
Näinkö raidallinen röyhistelee rintaa.
Selkärankako kasvoi kulmahampaiden kustannuksella.
Karjuu kuuta, ulvoo kaipuuta.
Yhtä kaikki, kaikuu suuruutta.
Vaan saaliseläimen mielenmaisema mulla.
Olisinpa asioiden edessä
yhtä iso kuin näyttäisi olevan varjo jellonan.
Kun asioita kohdatessasi sun tulisi kasvaa täyteen mittaan – mieluiten jopa yli täyden mitan. Mutta entä jos mä kutistun, painun kasaan valtavien asioiden edessä.
Ethän estä, ethän pakene,
eihän edetä tästä hetkestä.
Ethän kannattele kattoa käsillä.
Annathan avaruuden tavallaan laskeutua.
Annathan mun kokea painottomuuden sun sylissä.
Ethän peitä näkyvää.
Ethän kiinnitä mun katsetta.
Annathan mun sokaistua tuikun liekistä.
Ethän vaihda käsivarsia pehmeään.
Annathan kovan olla vasten kovaa
tämän hidastetun hetken.
Annathan kaiken syleilyssä.
Joskus on niitä päiviä, kun kuluva hetki saisi kestää tuon kokonaisen päivän. Kun kaikki voisi pysähtyä – ajatuksista alkaen. Jos vain tämän pitkäksi venytetyn hetken verran näkisin ja tuntisin seuraavaa hetkeä vähemmän.
Murunen, sanottiin rakkaudesta.
Mutta muruinen oli maani pohja
omaa pohjaani vasten.
Rakas murunen
kulki heiveröisellä murumaalla
varoen murskaamasta
muruja askeleidensa alla.
Olisinpa murunen moreenimaalla,
rakas murunen varmalla askeleella.
Tyttö, joka kieltäytyi kulkemasta
elämäänsä loppuun murusilla.
Miltä tuntuu elämänmittainen, liian varovainen askellus? Miten kannustaa omia, epävarmoja askeleita? Kuinka olla pelkäämättä jo ennen askellusta? Millä tavoin pyyhkäistä muruset jalkapohjasta?
Tahtoo törmätä
ennen kuin tulee vastaan.
Taistelee aiemmin kuin
matkaa taittaa.
Kohtaa ilman
kulkusuuntaa.
Vuotaa varrelle
varmuuden vuoksi.
Jos vain olisi
siihen asti.
Ollaan onnellisia siihen asti. Ei olla kunhan-onnellisia.
Rakastit
minulle siivet.
Puski lapaluusta
rakkaudenpuuskassa.
Sulka tuuppauksesta,
liitoa hellemmästä.
Hengen yritti höyhenkato,
vuosi vieri peitteelläsi.
Sinulle en siivekäs,
sinulle en siipirikko.
Rakastit ehdoitta,
mahdollistit tietämättä.
Jatka, jatka, jatka etsimistä kunnes löydät sellaista.
Minä hankin laudat,
mutta sinä naulasit.
Kasasta
kapuamisen arvoisen tornin pystytit.
Minä alhaalla pelkäsin,
sinä tikkailla kultaa torniin taiteilit.
Niin huolettomasti vetelit,
että hengitykseni salpautui.
Minä kauas en katseella kajonnut.
Sinä puunlatvojen yltä kantamattoman esittelit.
Maiseman eteeni levitit,
sen kaikki mahdollisuudet minulle nappasit.
Leuan alta minua elämässä pitelit.
Pelottaa vähemmän, jos peloltaan pystyy olla edes pikkasen polvet koukussa.
Polvet koukussa tarkoitti Levin mäennyppylöillä samaa kuin menossa mukana. Koska kerran itseni vauhtiin pukattuani oli tehtävä päätöksiä. Siis siitäkin huolimatta, että joka tapauksessa sitä jo mentiin alas mäkeä – olivat päätökset laskussa millaisia vain.
Kuinka monta kertaa kuulinkaan takaani älä jarruta -karjahduksia. Ne oli kai tarkoitettu kannustukseksi, mutta niissä kuului ehkä silti liikaa laskutekniikkani synnyttämä kauhu toisessa. Vaikka tiesin, että kädessä roikkuvien sauvojen virka oli jokin muu kuin niillä eteenpäin tökkiminen jarrutuksen toivossa, en ensimmäisessä mäessä kyennyt kuin olemaan yksi suora tikku suksien päällä. Puolustuksekseni on todettava, että en tasaisella maallakaan koukista polviani kumartuessani sitomaan kengännauhoja tai poimimaan lattialta lusikkaa.
Suksi kuitenkin luisti ja maan vetovoima toimi polvien koukistuskulmasta piittamatta. Kauhultani kolmannessa mäessä tulin kuitenkin hoksanneeksi, että suksien päälläkin pätevät kahdenlaiset asiat: sellaiset, joihin en voi vaikuttaa ja sellaiset, joihin voin vaikuttaa. Itselleni tyypillistä on aina ollut ensin yrittää vaikuttaa asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Näin kerrottuna idiotismia, mutta tosielämässä niin luonnollista. Aivan erityisesti ihmisille, jotka reagoivat asioiden synnyttämiin tunteisiin salamankaltaisilla tunteilla. Eivätkä esimerkiksi loogisella päättelyketjulla tai edes hetken funtsaustauolla.
Siksi vauhdin aiheuttama kauhu ja sauvoilla epätoivoinen tökkiminen iskivät minuun vietin tavoin. Idiotismia tai ei, se tuli suoraan alitajunnasta. Kuitenkin kun molemmat jalat on sidottu kahteen vähän liiankin hyvin luistavaan laudanpätkään eikä latu jätä aurauksen varaa, ymmärsin varsin nopeasti vauhdin olevan tilanteessa yksi niistä asioista, johon en välttämättä voi vaikuttaa haluamallani tavalla. Kauhusta kankeana vauhdin vastustelu oli vaihdettava päätökseen koukistaa polvet ja asettua syöksyasentoon. Vaikutin vauhdin sijaan vauhdintuntuun.
Jos vauhti mäessä tuntuu vähemmältä syöksyasennossa kuin jarruttusyrityksillä, päteekö sama myös mäenjuurella. Ehkä elämän erinäiset pelontunteet syntyvät osin vastustelusta. Onko liian uhkarohkeaa vastata kauhuun syöksyasennolla?
Elina Heidi Rinkeli 