Mikään kämmen ei minua kannattele.

Se oli päivä sellaisen jälkeen.

Maailma käsivarsilla alkoi painaa.
Ryhtyi painamaan aivan liikaa
maan tahdon suuntaan.

Taakka tahtoi kannatella.
Sanoin kuinka nurinkurista.

Aika opetella olemaan kämmenellä.
Loppuviimein kannattelee maa kahden kuljettajani alla.

Mikään kämmen ei minua kannattele. Älä ymmärrä tätä väärin. Usko on ollut moneen, mutta sekin vaikeimman kautta. Toivo on ollut läsnä, mutta pikkaisen raskas sekin. Koska olen ajatellut, että käsivarteni kannattelevat – kaikkea. Ei elämä, jumala tai arkipäivä. Käsivarteni, jatkuvasti maitohapoilla.

Mutta että voisinkin vain levätä jollakin kämmenellä.