ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Voin hyvin.

Mä muistan, kun multa kysyttiin näetkö sä mitään
En muista ihan tarkalleen, mitä vastasin. Varmaankin jotakin sentapaista kuin no joo-o ’muutamalla’ huutomerkillä. Hyvin kiukkuisesti tietenkin. Todellisuudessahan en nähnyt yhtikäs mitään. En aamun auringonsäteitä, kahvipurkin kivaa kylkeä tai hullunkurista pikkutyttöä. Oikeastaan moni vähän isompikin asia jäi minulta täysin noteeraamatta. Sillä keskityin niin täysin ajatusteni äärimmäisyyksiin. Käpristyin kokonaan sisäänpäin. Ei se silloin katso asioiden suuruutta tai tärkeyttä, kun kuta kuinkin koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Näkemiseen vaaditaan edes pienen pieni kipinä.
Nykyisin en näe vain silloin kun eteeni tuodaan asioita, vaan hamuan myös itse kaikenmoista ilahtumisen arvoista. Haalin sisintäni koskettavaa koettavaa, sillä erilaisten tunteiden syntyminen sisälläni saa minut voimaan hyvin: tunnen olevani elossa. 
Minä voin hyvin. Todistin sen itselleni yhtäkkisesti tajuamalla, että ilahtuminen tapahtuu nykyisin kuin itsestään. Se on vähän kuin suklaanapin nappaaminen sitä tarjottaessa: ihan tosi, tosi herkkua, mutta vähintäänkin aivan yhtä normaalia. Se, että asioilla on merkitystä minulle, on itsessään jo ilahtumisen arvoista. Mutta lisäksi se, että tulen onnelliseksi mahtuessani englannin kurssille ja vastaanottaessani kymmenen halaava kaktus -hymiötä, saa minut oikeasti pohtimaan, kuinka hyvin asiat ovat. Sillä tiedän, etten vähänkään huolestuneena kykene oikeasti nauttimaan arjen pikkuisista. Tuntuu luonnolliselta hörähtää aamiaisella ystävän jutulle. Ja se taas tuntuu edelleen muistissa olevien väkinäisten vuosien jälkeen äärimmäisen hyvältä. 
Iloitsen jokapäiväisistä tofukuutioista.

Iloitsen ystävästä ja aamuista. Niistä kahdesta yhdessä. 

Iloitsen oikeasti mainoksista. Luen tylsinä hetkinä niitä aina.
Tällä hetkellä odotan todella paljon perjantaina alkavaa lyhykäistä lomaa. Tosin melkein yhtä paljon odotan myös luentojen alkamista yliopistolla. Eniten olen kuitenkin innoissani muutosta ja omasta kodista. Siltikin tunnistan itsessäni edelleen jälkiä ilottomasta ajasta. Ollakseni onnellinen en nykyisin tarvitse paljoakaan, en omia asuntoja tai lomamatkoja. En välttämättä enää sitäkään, että kaikki menisi suunnitellusti ja onnistuisi. Onnellinen elämä ei automaattisesti tarkoita minulle helppoutta tai yltäkylläisyyttä. Haastavaksi, miltei mahdottomaksi, koen elon, olon ja onnellisuuden sellaisissa tilanteissa, kun en saa ilolleni lainkaan vastakaikua. On esimerkiksi todella raskasta yrittää hymyillä toisen ollessa väsymyksestä ärtyisä, vaikka kovasti haluaisikin. Ilon ylläpito on toisinaan hiukan hataraa, ei suinkaan aina yhtä hattaraa. Siitä huolimatta, että jollain tapaa oman onnen kuuluukin kai olla itsenäinen, se väistämättä kietoutuu toisiin ihmisiin, etenkin läheisiin sellaisiin. Loppujen lopuksi tulen aina samaan johtopäätökseen: en minä voi olla riippuvainen toisista ja ruokkia itseäni toisilla.

Kerro vielä yks lähiaikojen ilonaihe?
Kylmät tofukuutiot ketsupilla. 

6 vastausta artikkeliin “Voin hyvin.

  1. Tofukuutiot (sydänsilmähymiö x3).
    Ne menee kyllä niin kylmänä kuin lämpimänäkin ja kaikella tavalla siinä välissä 😀 Mun lemppari on paistella niitä valkosipuliöljyssä rapsakoiksi asti (sydänsilmähymiö x3).. :')

    Onni on pääasiassa pienissä asioissa. <3

    HSP:nä sitä imee tosi helposti toisen ärtyisyyden ja huonon tuulen itseen, vaikka olisi ollut kuinka hyvä mieli sitä ennen. Mulle käy niin varmaan yhdeksällä kerralla kymmenestä, vaikka kuinka yrittäisin antaa olla vaikuttamatta. Onneksi on harvoissa kerroissa sellaiset päivät kuitenkin.

    Tykkää

  2. Hymmenen halaava kaktus -hymiötä :'D Kaktushymiöt on parhaita!

    Aattele, mä en oo koskaan maistanut tofukuutioita. Mutta nyt alko tekemään mieli!

    Tykkää

  3. Niinpääh. <3 Mun täytyy kokeilla lämpiminä! :D

    Jep, ihan totta. Aivan varmasti HSP näyttelee tässä(kin) suurta roolia. Ylipäätään musta tuntuu, että imen todella helposti ihan kaikki toisten tunnetilat itseeni. Positiivisetkin. Kun tunnistaa tän ominaisuuden itsessä, niin en mä tiedä, kuinka paljon siitä pitäisi sitten ”yrittää pyrkiä pois”? Tai onko se edes mahdollista. Tai haluanko edes.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s