Todellakin käytän hetken hyväksi. Aivan joka solullani. Siis loikoilen sohvalla. Kaadan santsikupin kahvia. Mieluiten Niiskuneiti-mukiini. Hörpin sitä kuin rauhassa. Otan jokaisen minuutin. Eivät ne kyllä ole kiireisiä kaiken kiireen keskellä. Hirveän uhkarohkeaa. Sellaiselta se tuntuu, kun on läsnä. Erityisesti hetkenä, kun moni muu tapaa ryntäillä. Saatan lueskella jotakin mukavaa. Useimmiten kuitenkin vain ajattelen. En yhtään mitään enempää kuin mukavaa oloa. Voisin vaihtoehtoisesti olla tehokas, viimeistellä kaikenlaista. Mutta kun tiedän, että nuo minuutit ovat vain lainassa. Sillä pian jo menetän ne.

En tiedä, miksi siten ei voisi ajatella koko elämästä. 

Houkutteleva vaihtoehto, että ajattelisi niin läpi elämän ja muulloinkin kuin vain aamun viimeisten minuuttien ajan. Taidan aika usein pitää ainoana vaihtoehtona sitä, että elämässä on rakennettava ja rakennettava, luotava ja saatava aikaan. Että sellainen tekee elämästä mielekästä ja jollain mittarilla myös hyvää. Vaikka omalla tavallaan elämä on vain ohimenevä hetki ja kaikki sen hetken ajan oma on lainassa. Miksi siis tuhlata hetki jatkuvaan tavoitteluun, jos kaiken kuitenkin menettää? Vastausta voi miettiä muunkin kuin pessimistisyyden vinkkelistä. 

Silloin hyvän elämän voisi aloittaa milloin vain, mikä päivä vain. Ei tarvittaisi vuosien pohjustustöitä ja suureen päämäärään tähtäävää rakentamista. Voisi vain päättää, että omistaa riittävästi pääomaa: tahtoa ja läsnäoloa. Sortuminen ei merkitsisi kaiken alusta aloittamista eli toisissa tilanteissa mahdottomuutta. Se merkitsisi ainoastaan parempaa huomista. 

Kunpa omaa elämää osaisi käsitellä kuin kirjaston kirjaa: selaisi äärimmäisen intensiivisesti jokaisena annettuna päivänä laina-aika mielessä.