aamuajatukset · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Sekunteja neljäsosissa.

Kahvi tippuu rivakkaan.
Ennen tippa kerrallaan.
Tänään yritetään
kolmea yht’aikaa.

Vuodenvaihde helteillä.
Keskikesä ensimmäisenä päivänä.
Puoli kierrosta edellä
jatkuvalla syötöllä.

Ja sydän kysyy minulta,
kuinka kauan
me päätetään jaksaa tällaista.

Sekunteja neljäsosissa.

IMG_20171117_094121_125.jpg

”Hetki tulee, nappaa kiinni, roiku mukana, laske irti. Kunpa vain saisin astella pitkin tätäkin hetkeä, ehtiä vilkaisemaan kertaalleen edes oikealle. Sillä vaikka hetkiä tulee jatkuvalla syötöllä tänäpäivänä, olkoonkin kiireisiä, ei jatkumo ole ikuinen. Muistutti mulle eräs eilen.”

ajatuksia · elämänasenne · onnellisuus

Uusin silmin kurkkuvoikkaria.

Kun elämäni on kunnossa. Olen lisäksi elämäni kunnossa. Hyvä elämä, mä en pysty jostakin syystä kuitenkaan kertomaan siitä omasta takaa. Miksi. 

Näin muotoilisin muutamaan lauseeseen sen, mitä kerran kuulin. En mä mitään vastannut, tietenkään, ventovieras. Mutta eipä vastannut se toinenkaan, ventovieraan tuttu. Enkä olisi ihmetellyt, vaikka vaikeneminen olisi johtunut puhtaasti kalikasta kurkussa poikittain – siis aivan liian visaisesta, mutta niin anovasta, kysymyksestä. Hiljaa he jatkoivat istumista, kuten tein itsekin. Taisi sauhuta meidän jokaisen pään sisällä kuitenkin.

Viime viikolla mä sitten keksin vihdoin yhden mahdollisen ehdotelman. Tuskin vastausta sellaiseen  kysymykseen voi koskaan kukaan antaa. Mutta mä tykkään ajatella, että vastauksienkaltaisilla ehdotelmilla toki saattaa saada jotakin aikaan.

Jos kaikki on kohdillaan, mutta tunne hyvästä elämästä antaa odotuttaa. Niin kuule ventovieras. Sinuna yrittäisin vaihtaa silmät uusiin joka kerta, kun katsot uudemman kerran mitä vain ennestään tuttua asiaa. Sillä tiedätkös vielä tämän: jos ihminen on kykenevä soittamaan ilmakitaraa, silmien vaihto luonnistuu yhtä lailla.

IMG_20170831_134635.jpg

Vasta viime aikoina olen itse havahtunut siihen, kuinka suuressa roolissa onnentunteen kannalta on halu katsoa joka päivä kaikkea sitä päivittäistä kuin aivan uutta. Kaurapuuro tai rakas ihminen, samapa tuo. Koska ihmisen elämä on hyvin usein pitkälti saman toistoa, maanantaista perjantaihin ainakin, elämä myös osaa turruttaa sen sisältämistä hyvistä asioista huolimatta. Uskon, että siihen sellaiseen auttaa, että pystyy katsomaan kurkkuvoikkaria uudessa valossa vielä perjantai-iltanakin – eikä vain tunturien rinteillä, vaan myös kotisohvalla.

Vaikkakin. En mä sen haastavuutta kiistä. Tahtotilaa ehkä siltikin eniten punnaillaan.

ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joskus sataa rankemmin.

Joskus sataa rankemmin.

Kerran mä vain seisoin, kun tiputteli teräviä taivaalta.

Sellaisten sateisten vuosien jälkeen mä olen seissyt ukonilmassakin miltei mielelläni – tuntematta sadepisaroita lainkaan märkinä. Itse asiassa ooksä sokerista -lausahdus on ihan mun lemppareita. Voimakkaatkaan ryöpyt eivät mua estä enää lähtemästä ulos, eivät taivaalta ropisevat kummajaisetkaan. Kun teräviä tuli taivaantäydeltä, lupasin muistaa vastedes tulevaisuudessa loskasateen alla, etteivät hajanaiset huolet ja ongelmat saa kasteltua mua niin läpimäräksi, että menettäisin toivoni.

Joskus sataa rankemmin

merkitsee mulle lähinnä  neutraalia toteamusta elämän lainalaisuuksista. Ja kun ihmisten kuulee käyvän läpi elämän sisältäviä kiintiörankkasateita, nyökkäilen itsekin aina samassa aallossa. Onnellisen aurinkoisia päiviä tuskin tuntisi, jos harmaa taakka ei koskaan kastelisi olkapäitä. Lapsena sen kai jo itselleni selitin laulamalla tulvien pelossa Kari Tapion päälle, että myrskyn jälkeen on poutasää.

20045822_1580734728605661_1530509902_n

Silloin kun sataa rankemmin.

On kai turha kääntyä enää kohdassa, jossa koti on yhtä kaukana takanapäin kuin edessä. Kulje vain oikeinpäin, mä askeleitani ukonilmassakin kehottaisin. Eivät pilvet ikuisuuksiin seuraa, vaikka välillä kattokin vuotaisi. Niin kauan kun taivaalta ei tule teräviä, voi aika huoletta kai viettää aikaa sateessa.

Toisin sanoen olla onnellinen niin kauan kuin huolet ja ongelmat eivät kosketa suoraan terveyttä.

 

ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oivallukset · oma hyvinvointi · onnellisuus

Päätöksessä pysymisen yksinkertaistettu kaava.

Mitä enemmän mä vuosia ehdin saavuttaa, sitä selkeämmin mä ymmärrän, kuinka elämä, se oma, muodostuu jatkuvista päätöksistä. Vaikka elämä on myös sattumaa, kohtaloa, joidenkin mielestä ivaakin, iso osa siitä koostuu kuitenkin päätöksestä toiseen johtavasta ketjusta. Ivankin voi päätöksellä kääntää vähemmän ivaavaksi, toisaalta kohtalolta tuntuvaa voi vahvistaa tekemällä tukevia päätöksiä.

Mun päässäni päätökset ovat itsessään verrattain yksinkertaisia kaavaltaan: päätös johtaa tähdättyyn tulemaan aina, kun se vain on itsestäni kiinni. Päätöksessä pysyminen on siten erikoisalaani. Päätöksessä pysymistä edeltävä päätöksen tekeminen – etenkään useamman vaihtoehdon edessä – ei sen sijaan ole ollut mulle koskaan yhtä yksinkertaista, helppoakaan. Olenhan harjoitellut, mutta en vieläkään koe olevani kovinkaan vahvoilla valinnoissa.

Päätöksessä tiukasti pysymisen taito ei mun elämässäni ole ollut yksi yhteen ankaran itsekurin kanssa – ainakaan itsekuriin assosioituneen negatiivisuuden merkityksessä. Kai sen vuoksi välillä hyrisyttääkin ikävästi, kun joku tokaisee jotakin ”Elinan hitsinmoisesta itsekurista”. Silloin mä haluaisin vastata kevyisiin kauhisteluihin kertomalla kuvainnollisesti, että en mä kaatosateessa itsekurin periksiantamattomuuden vuoksi juokse, vaan ihan hyvältä tuntuvasta päätöksestä, jonka olen jo aiemmin tehnyt, ja etten toisaalta olisi saavuttanut sitä hyvää juoksukuntoa, jolle joku saattaa nostaa peukkuakin, ilman työtä ja päätöksiä. Lisätä tahtoisin vielä, että jokainen hetki se hyvä päätös  ei välttämättä tunnu maailman täydellisimmältä, mutta ei siltikään tee siitä yhtään vähemmän hyvää kuin mitä päätös alkujaan oli.

blogi102

Ennemminkin päätöksessä pysyminen on päättäväisyyttä viedä jo kerran käsitelty ja analysoitu asia loppuun asti. Muutoinhan ne kaikki ajatukset ja aika, jotka olen päätöksentekovaiheessa käyttänyt, olisivat olleet täyttä haaskausta. Järisyttävä itsekuri taas on mulle itselleni merkinnyt – jossakin vaiheessa elämääni ainakin – lähinnä pelkkään raakaan tahtoon liittyvää itseni kuuntelemattomuutta.

Kai kyse on kuin kauppakärryjen kuskaamisesta hyllyjen välissä. Ilman päätöksiä käsi voisi tarttua mihin vain. Ruokakauppa eli valintatalo, ei kai turhaan? Päätös maanantaista perjantaihin kasata kärryihin kehon kannalta hyviä ruoka-aineita on kuitenkin olemassa. Ja kun kerran sellaiseen päätökseen olen päätynyt, on se asia, joka ei vaadi itse päätöksenteon jälkeen enää minkäänlaisia ponnisteluja tai punnintaa.

blogi103

Monesti jälkikäteen ihmisten kanssa juteltuani olen kovasti miettinyt, mistä jatkuva sortuilu lopulta kertoo, jos päätöksessä pysymisen epäonnistumista ei perustella heikolla itsekurilla. Koska sortuminen voi kohdata, vaikka hallussa olisikin näennäisesti kaikki päätöksessä pysymiseen tarvittava aina halusta voimavaroihin. Aika ajoin mä joudun itselleni tiukastikin kertaamaan, mihin omat päätökseni perustuvat. Sillä johonkin harkittuun ne hyvin monessa tapauksessa, tahtoisin jopa käyttää sanaa aina, perustuvat. Kaikenlaiset sellaiset. Sekin, että lauantaisin kerään koriin mielen kannalta välttämätöntä sapuskaa. Siten mä kai pyrin siihen, että en koskaan sortuisi suklaaseen, vaan vain pysyisin päätöksessä syödä sitä. Ehkä sortuilu päätöksien ulkopuolisiin vaihtoehtoihin on osin perustavanlaatuista perustusten puutetta. Että päätöksen tekijällä ei sitten kuitenkaan ole selkeänä mielessä, onko päätös tehty esimerkiksi oman olon vai vain kieltämisen vuoksi.

Elämä, se oma, on siitä hieno systeemi, että päätöksillä siitä muovautuu juuri omanlainen. Uniikki, jos niin tahtoo. Kun itselle on riittävän selkeästi ja yhteisymmärrykessä perustellut päätöksien pohjan, taistelultakin tuntuva ristiriitaisuus ajatuksissa vähenee huomattavasti. Hei, oman kokemukseni mukaan ainakin.

ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Katsellen rikkaaksi.

Hei sinä. Sinua ympäröi juuri se, mihin katseesi kiinnität.

Kun muutama viikko sitten ostin pienen minttua kovasti väriltään muistuttavan kesäauton, olin varma, etten ollut koskaan edes ohittanut sen väristä Puntoa. Minttu tuntui tietysti sopivalta väriltä nuorelle naiselle, mutta samalla myös perin huomiotaherättävältä. Enhän ollut itsekään nähnyt sellaista liikenteen seassa aiemmin, Puntona varsinkaan. Kun kuitenkin ehdin autollani ajella töihin, takaisin ja tallille, hämmästyin suuresti. Sillä viikon aikana vastaan kurvasi kaksi täysin väriltään ja merkiltään samaa menopeliä, lisäksi yksi löytyi jopa tallin pihalta.

Hämmennys oli jälleen sellainen varsin voimakas konkretisoitumisen hetki ajatukselle, että minua ympäröi todellakin juuri se, mihin katseeni kiinnitän. Itse asiassa en ole enää edes varma, onko ihmisten, joiden ympärillä tuntuu pyörivän jatkuvasti kaikenlaista, lähettyvillä sittenkään sen enempää yhtään mitään – osaavatko he sellaiset henkilöt vain katsoa oikeita asioita. Luonnollisesti katseen kiinnittämiseen vaikuttaa moni asia, siis jos ei niinkään konkreettinen kuin minttu Punto, niin ihan vain vallalla oleva tunnetila. Toisaalta se juuri on hankaluus: surullinen ihminen näkee ympärillään ainoastaan lisää surua. Ei sitä kai turhaan puhuta oravanpyörästä, enkä kai turhaan ole pitänyt taitoa hypätä oravanpyörästä pois ihmisen yhtenä tärkeimmistä taidoista hyvän elämän kannalta.

blogi82

Samalla tulin ajatelleeksi myös valittelua ”samoista vanhoista ympyröistä”. Tiedän ihmisiä, jotka jatkuvasti muuttavat paikasta toiseen uuden perässä, koska kaikki toista kierrosta pyörivä kyllästyttää niin hitsisti. Mutta kuinka monella tapaa voi samaa, vanhaa ympäristöä tarkkailla? Varmasti niinkin monella, ettei ihmiselämä riitä kyllästymisen syntymiseen.

Kai katseen kiinnittäminen on haastava taitolaji, siten luulen. Itseisarvo ei välttämättä ole kaikkein oleellisimpaan tarttuminen, pieninpäänkään. Olen pohtinut aiemmin paljon pikkuruisten asioiden merkittävyyttä ja ollut vakuuttunut niiden näkemisen tärkeydestä. Yhtä lailla kuitenkin jättikokoinen kohde voi jäädä katseen ulkopuolelle köyhdyttäen kokemusta rikkaasta ympäröivästä.

Ajattelin alkaa katsella itseni rikkaaksi.

aamu · ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Murheettomuuden lottopotti.

Kaksikin
sekuntia
miljoonastakin
vielä arvokkaampia.

Sekuntikin
hetkestä murheettomasta
täyttää takataskutkin.

Ei tarvitsekaan huolta kantaa,
oman elämän miljonäärinäkin
voit itseäsi silloin pitää.

blogi72.jpg

Siten lottovoitto on osunut kohdalleni jo useamman kerran. Muistan monet kerrat, kuinka olen hiljaa mielessäni huokaissut uh, ei olekaan mitään murehdittavaa. Kesken päivää tai keskellä kauppaa, vieläkin useammin aamun alkumetreillä. Maailman onnekkaimmalta – miljonääriltä tai lottovoittajalta – tuntuu silloin, kun saa herätä helpotukselta tuntuvaan murheettomuuteen. Elämä tuskin sisältää yhtään arvokkaampaa ajatusta.  Ainakaan sellaista, joka täyttäisi yhden sekunnin sisällölläkin kaiken takataskuista jättimäisiin säkkeihin.

Pienenä tyttönä lottopotin voittaminen oli huomattavasti helpompaa. Sen yleensä sai, kun vain kysyi äiti, onks jotain huolestuttavaa. Myöhemmin aikuisena asetelma vähän kuin muuttui, kun potti piti saamisen sijaan tajuta itse lunastaa. Toisinaan minulla on tapana elää murheesta toiseen ja unohtaa laittaa edes koko kuponkia vetämään. Sellaisina hetkinä ehkä kaipaisin, että joku vielä ruksisi numerot puolestani, vaikka äiti tietysti kehottaa aina välillä vilkaisemaan arvottuja lottopalloja.

Kai jokainen murheettomuuden pääpotti saa pelkäämään jo valmiiksi seuraavaa arvontaa. Tuuriahan – ja toisaalta hetkellistä – sellainen murheettomuus kai on. Kyllähän sitä tulee paljon kyseltyä itseltä, miksi voiton tuomasta ei nauttisi niin kauan kuin siitä riittää. Onhan murheettomiin aamuihin saanut herätä jo tähän asti ruhtinaallisin määrin.

ajatuksia · elämänasenne · haaveet · itsevarmuus · oma elämä

Viitsiskö kimallekenkiä.

Kimallekengät. Huh.

Ohho. Nahkapöksyt.

No tekoturkki uh.

Ihan samoin ku 

vau toi mun peilikuva.

Tai oi iso itsevarmuus.

Haluun,

mut kaikki silti puuttuu.

Kuinka monta kertaa mä olen kysynyt itseltäni, että viitsiskö? Havainnollisinta on kai kertoa, että täsmälleen yhtä monesti kuin olen vastannut kysymykseen – ainakin mun oman – maailman huonoimmilla tekosyillä. Taitaa olla kimallekengät liian huomiotaherättävät ja itsevarmaksi en taida olla tarpeeksi katseenkestävä. Mä olen juurruttanut viitsi-si-si-si-sinköä sönköttävän kysymyksen niin tiukasti mun päähän, että vielä vähän tarkemminkin ajateltuna nahkahousuiselle peilikuvalle peukun pystyyn pistäminen on ajatuksistani yksi absurdeimmista. Siis ajatuksissa absurdi, mutta käytännössä ei kummoistakaan vaativa; nahkaa jäljittelevät pöksyt saa viidelläkympillä ja peilikuvan peikutus on kevyttä kukkarolle. Mut hitsi viitsiskö.

blogi28.jpg

Mä olen joskus kai lukenut jonkinlaisesta tutkimuksestakin, että lomalla ihminen tekee heppoisemmin hankalia päätöksiä. Olen mä taitanut itsekin käyttää useamman kerran no okra ku on loma -perustelua. Että jos sitä nyt sitten loman kunniaksi viitsisi. Viitsisikö myös kimallekenkiä?

Eilen mä otin itsestäni lomaa. Arvaa vaan kuinka uskomatonta; kaiken kandin kirjoittamisen keskellä ihan lomalla. Teki muuten hirvittävän hyvää, sillä mun arki tuppaa olemaan vähän sönkkäävää. Että viitsi-si-si-si-sikö. Mä pidän merkittävänä erona sitä, otanko omaa aikaa vai otanko lomaa itsestäni – parasta kai olisi ottaa omaa aikaa, jotta voisi ottaa lomaa itsestään. Vaikka arkea kuinka rutkasti rakastaisikin, pikainenkin tauko siitä auttaa siltikin aina tutkimaan asioita uudesta vinkkelistä. Eikö? Sen vuoksi on luonnollista, että tilapäinen loma itsestä tekee omasta peilikuvasta aika toisenlaisen. Ja ajatuksista viitsisinköä vähemmän kyselevän.

blogi27.jpg

Vitsit Raija kun sä olet ton sun loman jälkeen iha kuin uus ihminen. Voi raija sentään, että mäkin haluan palata mun eilen alkaneelta minälomalta uutena ihmisenä. Vaikka paluupäivämäärää en olekaan vielä päättänyt, niin jotakin mä lomalta kyllä aion kuljettaa arkeen.

Ainakin eilen ostetut kimallekengät kevääksi.