ajatuksia · itsetutkiskelu · perfektionismi

Pelkkä Rinkelin reikä.

Ihan maukas Teboilin rinkeli. Hei pliis.

Ihan on pelkkä Rinkelin reikä, mä olen koko ikäni hokenut. Ihan maukkaana Rinkelinä tuskin maistun – vähiten mulle itselleni Rinkeli silloin kelpaa. Sillä ihan merkitsee vain mahdollisuutta paremmasta. Kuulethan, se jättää niin kalsean olon keskiverrosta. Ihan on tehnyt mun elämästä ajoittain kamalaa; Rinkelin kokoisen reiän vähintään. Lisäksi hitsin vaikeaa, vähemmän nautittavaa. Muotoillut rinkulaa aika vänkyrään.

Mutta miksi ihan maukas Rinkeli ei voisi strösseleillä kuorruttua. Yhtä lailla kuin överidonitsi. Ylpeästi esitellä jokaista strösselihippua ihan tahmealla hipiällä. Täydellinen makuelämys uupunee. Ei se kuitenkaan este ole tulla mukaan napatuksi.

blogi127.jpg

Ihan vain kokonainen Rinkeli riittää. Mulle kiitos.

 

aitous · ajatuksia · oivallukset · oma elämä · perfektionismi

Vastalauseena kiiltokuville.

Miksi mussa ja mun asioissa ei saisi näkyä elämä?

Niin kauan kuin olen kiinnittänyt yhtään mitään huomiota ulkonäkööni olen myös tuskaillut helposti tummia silmänalusiani. Unettomia öitä olen pelännyt lähinnä siksi, että seuraavana aamuna on ollut vaikea katsoa ihmisiä silmiin; olen pitänyt itseäni lähinnä rumana pandakarhuna. Mutta miksi en ole oikeastaan koskaan antanut itselleni lupaa näyttää väsähtäneeltä? Vaikka sitähän olen syystäkin ollut ja siltä olen myös näyttänyt.

Siis miksi elämä ei ole saanut näkyä mussa? Miksi elämän näkyminen tuntuu ajatuksissa ainakin olevan monelle epämieluisaa?

Oli kyse sitten naurunrypyistä, arvista tai itkuisista silmistä. Jos elämän aikana sattuu naurattamaan hervottoman usein, se saattaa näkyä naamalla. Mutta eikö sellainen ole vain ihanaa? Hei näin paljon mä olen ehtinyt nauramaan. Tai jos edellisillan on nyyhkinyt peiton alla pettymystään, sen saattaa toinen pystyä tulkitsemaan silmistä. Sekin on kuitenkin vain elämää ja sen jättämiä joko pysyviä tai katoavia jälkiä. Olisinhan kaartelematta voinut työkaverille vain tokaista kuule joo mulla oli vähän surullinen eilisilta.

IMG_20170623_085449.jpg

Kai elämä saisi näkyä paljon laajemminkin. Ryppyinen paita, se kertoo kai vain paremmasta aamutekemisestä kuin silitysraudan heiluttelusta. Villakoirat, ne viilettävät varmasti vieraiden silmissä juuri niin paljon kuin itse niihin kiinnittää huomiota. Mustikkatahrat, viikonlopun piirakanpaistopistoksen rippeitä vain. Mustat varpaankynnet, osoitus kolmenkymmenen kilometrin viikkokertymästä. Pelkästään asioiden jättämistä jäljistä sait jo rutkasti musta ihmisenä vihjettä, vai kuinka? Mitä turhaan niitä kainostelemaan.

Eikö elämän merkkejä itsessä tai omissa asioissa voisi lähtökohtaisesti pitää osoituksena koko ulottuvuudesta, johon ihmisenä yltää. En ole puupalikka, olen herkkä tuntemaan ja omistan laajan tunnerepertuaarin; nauran, itken, petyn, nautin. Olen täydellisen tyytyväinen epätäydellisyyteen elämässäni; nukun yhtä hyvin ryppyisissä kuin silitetyissä lakanoissa enkä niinkään kainostele uurteita kasvoillani, vaikka määrätyissä asioissa olenkin pilkuntarkka. Olenhan ihminen; minussa näkyy menneisyys, katseessani tämä hetki, asenteessani toivottavasti tulevaisuus.

Miksi elämän muhun jättämää pitäisi karistaa pois? 

itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · perfektionismi · selviytymisvinkit

Salonkikelvottomien ajatusten sananvapaus.

Mä vastasin takellellen, etten mä tosissani tiedä. Suorittajaluonnetta on helppo kuvata ja sen aiheuttamista tuntemuksista kertoa. Mutta että neuvojen antaminen. En mä sellaista varmaan edes uskaltaisi tehdä, vaikka oikoreittejä ulos tietäisinkin, mä ajattelin. Ehkä yhden varovaisen huomion voisin mainita. Sen sanoin ääneen. Ja mietin, ettei seuraava voi kellekään pahaa tehdä.

Koska jos mä olen oppinut tekemään entiseen verrattuna useammin myönteisessä mielessä asioita kuin viimeistä päivää, miksi en kertoisi, mitä se on vaatinut ja minne se on johtanut. Ylipäätään oppiminen on vaatinut ajan kulun sisäistämistä, erityisesti omien vuosien elinkaarta; vuosi ajanjaksona ei ole riippuvainen siitä, elänkö vai olenko vain. Mutta lisäksi se on vaatinut myös monen muun vahvasti tuntemuksiin liittyvän asian hyväksymistä. Ennen kuin viimeistä päivää oli toimintatapana lähinnä pakokeino pois sellaisesta tunteesta tai ajatuksesta, jota en yksinkertaisesti hyväksynyt omaan mieleeni. Mä olin kuin itseni epäinhimillisen ankara valmentaja, jonka ainoa valmennusmetodi oli jos jalka ei nouse, juokse kahta kauheammin.

Voit varmasti kuvitella, kuinka kovassa otteessa mä olen elänyt. Tarkoitus oli kysyä. Mä tyydyin tosin toteamaan sen vain itselleni. Ääneen mä sitten huokaisin, että kai se on suorittajaluonteelle aika ominaista. Siis että lähipiiri on hellä, mutta oma ote äärimmäisen kova, mä tarkensin. Ehkä sitä hellyyden ja hyvyyden avokätisyyttä hyvittelee yrittämällä olla joku tai tulla joksikin – vaatimalla itseltä, vaikka kukaan ei sellaista vaadikaan. Mä vain arvailin.

blogi60

Kai käänteentekevää suorittajaluonteelle oli oppia olla vaatimatta vain salonkikelpoisia tuntemuksia. Päätin alkaa nimittää ajatuksiani ja tunteitani salonkikelpoisiksi aina, kun tunnistin itsessäni suorittajalle tyypillisiä mielen malleja. En esimerkiksi vuosikausiin myöntänyt itselleni, että kuten ihan jokainen ihminen, myös minä koen välillä motivaatiopulaa opintojen suhteen. Selitin sellaisen aina vaikkapa ohimenevällä uupumuksella tai kaiken muun alleen peittävällä innostuksella, joissa tietysti välillä oli totuusperääkin. Tuntui kuitenkin vahvasti ei-soveliaalta, siis kaikkea muuta kuin salonkikelpoiselta, kertoa edes itselleni esimerkiksi juuri motivaation hukkaamisesta.

Kun mä opin, että on täysin eri asia tokaista toisille puolivitsillä motivaatiopulasta kuin kertoa siitä tosissaan itselle, kuin viimeistä päivää -ajatuksen ihanuus alkoi pikkuhiljaa valjeta mulle. Suorittaja on loppujen lopuksi usein ulospäin hiljaisempi, mutta hirvittävän kovaääninen selittelijä oman päänsä sisällä. Juuri niin äänekäs, että melu estää suorittajasta salonkikelvottomien aiheiden esillenostamisen. On mahdottomuus ihmisen elää onnellisesti kuin viimeistä päivää yhtä aikaa, kun sensuuri on päällä.

Kerroin mä sitten lopuksi ihan kaikille. Siitä siis, että nykyisin kuin viimeistä päivää on mulle kuin liehuava, keveä viitta harteilla. Vapautta, mä lisäsin, salonkikelvottomien ajatusten sananvapautta. Vähän nimittäin epäilin, kertoiko viittavertaus kaikille tarkoittamaani. Viitta ripustettu voiton merkiksi, suojaksi ja osoitukseksi riemusta, itselleni sanailin. Viitta harteilla on helppo nauraa kuin viimeistä päivää.

itsetutkiskelu · perfektionismi

Oi, nyt mä tahdon olla mä, heppatyttö huoletta.

Olen suorittaja hei. Saa heittää käden pystyyn.

Kai kaikkein merkittävin – tai ainakin ratkaiseva – askel irti sellaisesta niin raa’an pelkistetystä tavasta kohdata elämä on seuraavanlainen: kun suorittaja ei enää itke pettymystään, epäonnistumistaan tai tyytymättömyyttään, vaan suorittamisen jälkeen vuodattaa kyyneleitään juuri sen vuoksi, miten asiat tuli kohdattua. Sen vuoksi, että on suorittaja. Minä lähdin jälleen tämänkin asian kimppuun suurin suorittajan elkein, tokaisu vaatii, vaati minulta ainakin, monen monituisia vuosia ja sitäkin useampia tyytymättömyyden kirvoittamia kyyneleitä. Lisäksi yhden vuoren huipun ja sillä huipulla vietetyn unettoman yön.

Jokainen entinen suorittaja on kulkenut tarkoin määrittelemättömän, mutta varmasti näännyttävän, sisäisen matkan irti suorittajuudesta. Sinä päivänä kun kyyneleiden sisältämä pettymys on kohdistuu omaan toimintatapaan eikä enää tyytyväisyysasteikon lukemiin, matka on vasta alussa. Kuitenkin hienossa alussa. Nuo ensimmäiset askeleet lienevät juuri suurimman työn takana; minkään muuttaminen ilman muutoksen kohteen tunnistamista ja myöntämistä itsessä on mahdotonta.

IMG_20170312_140202.jpg

Olen itse suorittajana tilanteessa, jossa vastaukset eivät ole enää itsestäänselvyys, tule edes välttämättä periksiantamattoman yrittämisen tuloksena. Olen joutunut miettimään erilaisia vaihtoehtoja, yrittänyt löytää niistä oikeimpia. Kohdannut olen sellaisiakin hetkiä, jolloin olen ollut varma, että asiat, jotka kohtaan automaattisesti suorittajan asenteella, on yksinkertaisesti poistettava elämästäni sopimattomina. Hevosen selkään nouseminen on yksi sellaisista. Kuinka vaikeaa on mennä viikoittain kivaan harrastukseen sen sijaan, että lähtee mittaamaan omaa kyvykkyyttään? Pirun haastavaa ja hinnaltaan monen itkun arvoista. Vaikeaa, eniten kai kuitenkin raastavaa.

Tänään siltikin kyseenalaistan, onko oikea vastaus suorittajuudesta irti pääsemiseen kuitenkaan elämän kuoriminen yksitellen asia kerrallaan. Kuorettomaksi, kerroksettomaksi ja kaljuksi. Valjuksi ilman sisältöä.

Tuskin. Siis ei tietenkään, minulle eilen sanottiin, sulta vaan puuttuu vaihteisto. Siten ehkä joku päivä vielä olen huoleton heppatyttö mahdollisimman monella elämän osa-alueella.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · perfektionismi

Täydelliset ensiaskeleet?

Täydellisyys – tai sen tavoittelu – on kai istutettu (omasta toimestani) päähäni seuraavallakin tavalla: täydellisyys on valmiusaste, joka on saavutettava ennen ensimmäistä siirtoa. Toisin sanoen itse täydellisyyden tavoittaminen tai asioiden täydellisyyden aikaansaaminen on toisaalta lopullinen päämäärä, mutta lisäksi aina myös ensiaskel sille, mitä ikinä aionkaan tehdä. Ja luultavasti juuri sen vuoksi itseluottamus erityisesti uusien asioiden suhteen on haastavaa, sillä täydellisen veroinen valmiusaste on lähes mahdoton saavuttaa. Siten se usein estää minua toimimasta – sanomasta, tekemästä tai alkamasta.

Kai se on juuri se koukku, jossa olen pitkään roikottanut itseäni; vaadin itseltäni täydellisyyttä vain ollakseni riittävä esimerkiksi toisten seuraan tai työpaikan hakuun. Vaikka nimenomainen tarkoitus olisikin oppia ja harjoitella, kuten elämän monen asian suhteen onkin, täydellisen lähtökohdan luonti on asia, jota huomaan poikkeuksetta jossain vaiheessa automaattisesti tavoittelevani. Luultavasti itseltäni vaatimani täydellisyys on näin käsin näytettynä täysin samalla tasolla kuin toisten tavallisuus. Toisin sanoen minulle täydellisen lähtökohdan merkitys on yksinkertaisesti kuvattavissa sanalla riittävä. Siis yhtä potentiaalinen ja oikeutettu yrittämään ja aloittamaan kuin kuka tahansa muukin.

blogi3

Ehkä samaisella periaatteella tuppaan rakentelemaan täydellisiä ajankohtia asioille – jokainen alkuhan on määrätty hetki. Minä mieluiten tahtoisin tuon hetken alkavan täydellisestä. Siitä huolimatta, että olen vannonut itselleni, että kartan kaikin mahdollisin tavoin sitku-elämää, niin osittain se kuitenkin toteutuu täydellisten ajankohtien tavoittelussa. Tunnistan itsessäni pelon siitä, että elämäni romuttuu yhtäkkisten päätösten tai vähänkään harkitsemattomampien valintojen vuoksi. Sellainen pelko lievänäkin saa jalat tutisemaan tavalla, johon auttaa vain yhä tarkempien alkamisajankohtien mallaaminen elämään. Kyllä, järkeiltävissä olevaa järjettömyyttä.

On haastetta kerrakseen yrittää säilyttää päämäärien täydellisyyksien tavoittelemattomuus jokapäiväisessä elämässä. Kuitenkin vähintään yhtä suurta keskittymistä vaatinee täydellisten lähtökohtien unohtaminen ihan jo siksikin, että niiden tavoittelun ilmentymistä itsessä, omassa ajattelussa tai käytöksessä, on vaikeampi tunnistaa. Parhaiten huomaan sen kai epäröidessäni riittävyyttäni suhteessa muihin.

Parasta apua on ollut etenkin viimeisinä vuosina se, että olen oppinut tuntemaan hyvin erilaisia ihmisiä. Laajan kirjon levittäytyessä omassa mielessä oikeina kokemuksina on huomattavasti helpompi sijoittaa myös oma minä joukon jatkoksi – ihan vain tavoittelemattomana ja tällaisena kuin olen. Silloin ei tarvitse arvuutella maailmaan mahtuvia erilaisia ihmisiä, vaan voi muistella heitä.