Täydellisyys – tai sen tavoittelu – on kai istutettu (omasta toimestani) päähäni seuraavallakin tavalla: täydellisyys on valmiusaste, joka on saavutettava ennen ensimmäistä siirtoa. Toisin sanoen itse täydellisyyden tavoittaminen tai asioiden täydellisyyden aikaansaaminen on toisaalta lopullinen päämäärä, mutta lisäksi aina myös ensiaskel sille, mitä ikinä aionkaan tehdä. Ja luultavasti juuri sen vuoksi itseluottamus erityisesti uusien asioiden suhteen on haastavaa, sillä täydellisen veroinen valmiusaste on lähes mahdoton saavuttaa. Siten se usein estää minua toimimasta – sanomasta, tekemästä tai alkamasta.

Kai se on juuri se koukku, jossa olen pitkään roikottanut itseäni; vaadin itseltäni täydellisyyttä vain ollakseni riittävä esimerkiksi toisten seuraan tai työpaikan hakuun. Vaikka nimenomainen tarkoitus olisikin oppia ja harjoitella, kuten elämän monen asian suhteen onkin, täydellisen lähtökohdan luonti on asia, jota huomaan poikkeuksetta jossain vaiheessa automaattisesti tavoittelevani. Luultavasti itseltäni vaatimani täydellisyys on näin käsin näytettynä täysin samalla tasolla kuin toisten tavallisuus. Toisin sanoen minulle täydellisen lähtökohdan merkitys on yksinkertaisesti kuvattavissa sanalla riittävä. Siis yhtä potentiaalinen ja oikeutettu yrittämään ja aloittamaan kuin kuka tahansa muukin.

Ehkä samaisella periaatteella tuppaan rakentelemaan täydellisiä ajankohtia asioille – jokainen alkuhan on määrätty hetki. Minä mieluiten tahtoisin tuon hetken alkavan täydellisestä. Siitä huolimatta, että olen vannonut itselleni, että kartan kaikin mahdollisin tavoin sitku-elämää, niin osittain se kuitenkin toteutuu täydellisten ajankohtien tavoittelussa. Tunnistan itsessäni pelon siitä, että elämäni romuttuu yhtäkkisten päätösten tai vähänkään harkitsemattomampien valintojen vuoksi. Sellainen pelko lievänäkin saa jalat tutisemaan tavalla, johon auttaa vain yhä tarkempien alkamisajankohtien mallaaminen elämään. Kyllä, järkeiltävissä olevaa järjettömyyttä.

On haastetta kerrakseen yrittää säilyttää päämäärien täydellisyyksien tavoittelemattomuus jokapäiväisessä elämässä. Kuitenkin vähintään yhtä suurta keskittymistä vaatinee täydellisten lähtökohtien unohtaminen ihan jo siksikin, että niiden tavoittelun ilmentymistä itsessä, omassa ajattelussa tai käytöksessä, on vaikeampi tunnistaa. Parhaiten huomaan sen kai epäröidessäni riittävyyttäni suhteessa muihin.

Parasta apua on ollut etenkin viimeisinä vuosina se, että olen oppinut tuntemaan hyvin erilaisia ihmisiä. Laajan kirjon levittäytyessä omassa mielessä oikeina kokemuksina on huomattavasti helpompi sijoittaa myös oma minä joukon jatkoksi – ihan vain tavoittelemattomana ja tällaisena kuin olen. Silloin ei tarvitse arvuutella maailmaan mahtuvia erilaisia ihmisiä, vaan voi muistella heitä.