lifestyle · liikunta · loma · matkailu · oma elämä

Sikaelämää eli tarina eräästä äärimmäisyydestä.

Hei vaan, mun matkapäiväkirja.

Kello Mallorcalla on tällä hetkellä hitusen yli kuusi. Koska tunnetila on lähinnä kuin jyrän alle jäänyt tai useammallakin voltilla hevosen selästä alas mätkähtänyt, tahtoisin palata eiliseen ja siihen, mikä teki Hawai-pizzasta illalla hotellihuoneessa syötynä niin tajunnanräjäyttävän makuisen. Itse asiassa siihen on yksi hyvin yksinkertainen vastaus.

Ma1044. Tai siksi me vuoristoreittiä kutsuimme.

Jos aloitan koko tarinan kertomalla, että sunnuntain seikkailu oli täydellä varmuudella kovin kokemani fyysinen koettelemus – siis samalla myös huikaiseva elämys, vaikka rankka olikin – koko tähänastisessa elämässäni, luulen sen luovan hyvin kuvaavan alun tälle tarinalle. Olen nimittäin ehtinyt kuluneina vuosina haastamaan fyysisesti itseäni omalla tasollani ja sen yläpuolella monin eri tavoin. Ja kai kaikenmaailman juoksut metsäpoluilla ja loputtomissa portaissa ovat osin huomaamattanikin kehittäneet erityisesti maitohaponsietokykyäni jaloissa, sillä veikkaan, ettei Ma1044 olisi muuten tuntunut siltä kuin se todella tuntui: toki rankalta, mutta yllättävän vaivattomalta ja äärettömän ihanalta.

img-20170305-wa0011img-20170305-wa0018img-20170305-wa0014

Taidettiin ihan alkujaan löytää Ma1044 Googlesta viattomalla hakusanalla pyöräilyreitti. Prahan reissulta oli ajatuksiin jäänyt pyörän selästä käsin turistikohteiden ulkopuolisiin maisemiin tutustuminen; sitä kun näkee sillä tavoin maan aivan uudesta perspektiivistä. Me emme vain halunneet nähdä vuoria, vaan myös kokea ne. Sellaiseen haluun pyörien vuokraaminen on ihan ykkösjuttu. Kartan kanssa tuntemattomaan suunnistaminen tuntuu seikkailulta. Sen lisäksi, että seikkailuiden aikana tapahtuu ihan aina jotakin yllättävää ja odottamatonta, kuten meille Ma1044-reitillä muun muassa pyörän kumin puhkeaminen, tuntemattomaan suuntaaminen ja yhdessä selviytyminen aina myös lähentävät entisestään matkakumppaneita. Tuliaiseksi ulkomaanmatkalta ei kai voi tuoda mitään arvokkaampaa kuin yhteiset muistot pienestä hurjuudesta.

Ensimmäisen viiden kilometrin nousun ja useampien ohi suhahtavien kilpapyöräilijöiden myötä hoksasimme, että valittu 70 kilometrin vuoristoreitti mitä luultavimmin oli suunniteltu vähän kevyemmille pyörille – ja kokeneemmille pyöräilijöille – kuin meidän vuokraamillemme maastopyörille. Erityisesti omat etureiteni huomasivat kyllä siksak-nousuissa vuorenrinteillä pienimpien vaihteiden toimimattomuuden. Saatettiin siinä ihan muutama me ollaan kyllä kaheleita -hörähdys päästää pahimpien hapotusten jyllätessä jaloissa. Yllätyin kuitenkin todella, miten hyvin esimerkiksi hengitykseni pelasi vuorenrinteillä; välillä ihan tuntui, että olen elementissäni.

img-20170305-wa0019img-20170305-wa0022IMG-20170305-WA0013.jpg

Kontrasti nousujen ja laskujen välillä oli valtava. Nousuissa hikikarpalot valuivat pitkin selkää, mutta useampien kilometrien mittaisissa laskuissa taas ehti jäätyä totaalisesti. Alhaalla laaksoissa oli haastavaa herätellä taas kohmettuneita ja jämähtäneitä lihaksia polkemistöihin. Ymmärrän nyt täysin, miksi kilpapyöräilijöillä on tarkoin mietitty varustus. Tuli todettua, että tällaisissa maastoissa koettu lämpötila on hyvin vaihteleva reitin eri osissa.

Valldemossan kylässä reitin loppupuolella syömäni banaanit maistuivat lähinnä pelastukselta. Matkakumppanini taisi kumota alas kaksi pasteijaa, pari banaania ja paketillisen suklaadonitseja tuoremehulla alas huuhdeltuna noin puolessatoista minuutissa. Kylän läpi kulkevan tien kiveyksellä istuskellessamme alkoi jo tuntua siltä, että ehkä vuorien välistä takaisin hotellille vielä selvitään. Itse koin oikeastaan yhden suuremman epätoivon hetken reitin aikana. Olimme selvittämässä juuri viimeistä kovempaa nousua ja sen loppupuolella nasta puhkaisi matkakumppanini etupyörän. Vararengas oli tietysti mukana ja jos pumppu olisi sopinut uuden kumin venttiiliin, sen vaihtaminen olisi ollut hoidettu pyörien pikalukitusten ansiosta muutamissa minuuteissa. Vaikeimman kautta taisi kuitenkin olla retkemme osittainen motto. Onneksi ohi tosiaan viiletti jatkuvasti pyöräilijöitä, jotka vieläpä olivat hyvin avuliaita, ja pääsimme jatkamaan matkaa suhteellisen pian apua saatuamme.

img-20170305-wa0021IMG-20170305-WA0015.jpg

Ja mitä reitin maisemiin tulee, niin ne olivat sellaisia, joista sanoilla tai edes kuvilla tuskin pystyy riittävällä tavalla kertomaan. Ma1044:n varrella oli maailman perintökohteita ja sellaisia henkeäsalpaavia näköaloja, jotka saivat minut tuntemaan itseni maailman pikkuruisimmaksi ihmiseksi.

Niin. Entäpä se Hawai-pizza illalla. Elämän parhaimpia hetkiä ovat ehdottomasti sellaiset, joihin sisältyy äärimmäisyyksiä. Tiedätkö, sikaelämää. Pyöräreitti todellakin tarjoili sellaista. Reissun jälkeen sängyllä makoillessani olin sika väsynyt ja sika nälkäinen, söin sika suolaista ja sika rasvaista pizzaa, joka maistui sika hyvältä, elämä tuntui sika kivalta. Olin myös sika ylpeä meistä molemmista ja sika onnellinen siitä, että vierelläni on sika hullu tyyppi, eli yhtä hullu kuin minä olen.

2 thoughts on “Sikaelämää eli tarina eräästä äärimmäisyydestä.

  1. Kuulostaa niin täydelliseltä teidän pyöräreissu! Ja noi maisemat on jotain uskomattomia. Saitte tästä varmasti ikimuistoisen kokemuksen 🙂 Hyvä te!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s