Ainokainen tuliainen

11/03/201711/03/2017 Elina2 kommenttia

On yksi tuliainen, jonka koetan aina ulkomaanmatkalta tuoda mukanani kotiin. Jokainen kerta se ei kulkeudu Järvenpäähän asti perille – tarkemmin en tiedä, mihin kohtaa matkaa se juuttuu. Että tulliinko jo vai tipahteleeko lentokoneesta esimerkiksi Saksan paikkeille. Olen mä sellaisen tilanteen sattuessa yrittänyt kalastella sitä ja onkiakin Itämerestä. Siis joskus ihan onnistuneinkin yrityksin. Sentapaiset kapistukset kuin rannalta kerätyt siloiset kivet ja ihan yksinkertaisesti valokuvat lomalaisista auttavat aikalailla etsinnöissä. Aina mä kuitenkin haaveilen, että se tuliainen matkaisi kiltisti kotiin mun matkalaukkuun pakattuna ja säilyisi lipaston päällä ainakin seuraavaan reissuun saakka.

Mä kutsun sitä linkkariveitseksi. Hetkinen, siis kutsun vain, sillä oikeastihan se ei sitä ole. Mutta linkkariveitseksi sitä voi sanoa; katkoohan se niin vaivattomasti ihan kaikki ja kaikenlaiset narut, jotka sitovat mua yhtään mihinkään, kuten elämän rutiineihin, totuttuihin tapoihin, opittuun kiireeseen, elämän aikatauluttamiseen ajatuksissa, arkiahdistukseen, kello iltaseitsemään ja maanantaiaamun tunnelmaan.

blogi4 blogi8 blogi5

Vaikka mä olen monesti ihastellut arjen ihanuutta, ja ihastelen edelleenkin, arjella on kuitenkin kaikesta huolimatta määrätynlainen korroosiovaikutus. Muhun ainakin. Kai juuri sen vuoksi, mitä mulle on jo pienenä tyttönä opetettu: ettei ihmisen elämä ainakaan järjen mittakaavalla mitattuna voi olla ainoastaan kivaa ilman esimerkiksi vastuuta, kiirettä tai vaikeuksia. Siten arjen korroosiovaikutuksella tarkoitan juuri sitä itseään, eli ajan mittaa arjen aikaansaamaa kulumaa. Ja itseni tapauksessa huomaan sen kohdistuvan juuri kaikkein aidoimpaan. Kiire, vaikeudet ja valtavalta tuntuva vastuu murustavat aidosta minästä, siis siitä, mitä oikeasti olen ja kuinka ilmennän sitä, hiljalleen pikkuruisia palasia pois. Sellaisen keskellä sitä kai aika huomaamattaankin köyttää itseään turhahkoihinkin rutiineihin ja tosi tajuttomiin tapoihin.

Tiedätkö, nauraessani sidottuna mä en pysty taipumaan kaksinkerroin mahaa pitelemään, jolloin hekotus jää pintapuoliseksi ja vain keuhkojen jutuksi. Vaikka oikeastihan mä tikahdun aika helpostikin.

Siten sen linkkariveitsituliaisen kotiin kuljettamisella mä yritän vain taata, että matkalta palattuani pystyisin naruja tarvittaessa katkomalla jatkamaan arkea yhtä aitona minänä kuin huolettomalla lomallakin olin.

lifestyle · liikunta · loma · matkailu · oma elämä

Sikaelämää eli tarina eräästä äärimmäisyydestä.

06/03/201706/03/2017 Elina2 kommenttia

Hei vaan, mun matkapäiväkirja.

Kello Mallorcalla on tällä hetkellä hitusen yli kuusi. Koska tunnetila on lähinnä kuin jyrän alle jäänyt tai useammallakin voltilla hevosen selästä alas mätkähtänyt, tahtoisin palata eiliseen ja siihen, mikä teki Hawai-pizzasta illalla hotellihuoneessa syötynä niin tajunnanräjäyttävän makuisen. Itse asiassa siihen on yksi hyvin yksinkertainen vastaus.

Ma1044. Tai siksi me vuoristoreittiä kutsuimme.

Jos aloitan koko tarinan kertomalla, että sunnuntain seikkailu oli täydellä varmuudella kovin kokemani fyysinen koettelemus – siis samalla myös huikaiseva elämys, vaikka rankka olikin – koko tähänastisessa elämässäni, luulen sen luovan hyvin kuvaavan alun tälle tarinalle. Olen nimittäin ehtinyt kuluneina vuosina haastamaan fyysisesti itseäni omalla tasollani ja sen yläpuolella monin eri tavoin. Ja kai kaikenmaailman juoksut metsäpoluilla ja loputtomissa portaissa ovat osin huomaamattanikin kehittäneet erityisesti maitohaponsietokykyäni jaloissa, sillä veikkaan, ettei Ma1044 olisi muuten tuntunut siltä kuin se todella tuntui: toki rankalta, mutta yllättävän vaivattomalta ja äärettömän ihanalta.

img-20170305-wa0011 img-20170305-wa0018 img-20170305-wa0014

Taidettiin ihan alkujaan löytää Ma1044 Googlesta viattomalla hakusanalla pyöräilyreitti. Prahan reissulta oli ajatuksiin jäänyt pyörän selästä käsin turistikohteiden ulkopuolisiin maisemiin tutustuminen; sitä kun näkee sillä tavoin maan aivan uudesta perspektiivistä. Me emme vain halunneet nähdä vuoria, vaan myös kokea ne. Sellaiseen haluun pyörien vuokraaminen on ihan ykkösjuttu. Kartan kanssa tuntemattomaan suunnistaminen tuntuu seikkailulta. Sen lisäksi, että seikkailuiden aikana tapahtuu ihan aina jotakin yllättävää ja odottamatonta, kuten meille Ma1044-reitillä muun muassa pyörän kumin puhkeaminen, tuntemattomaan suuntaaminen ja yhdessä selviytyminen aina myös lähentävät entisestään matkakumppaneita. Tuliaiseksi ulkomaanmatkalta ei kai voi tuoda mitään arvokkaampaa kuin yhteiset muistot pienestä hurjuudesta.

Ensimmäisen viiden kilometrin nousun ja useampien ohi suhahtavien kilpapyöräilijöiden myötä hoksasimme, että valittu 70 kilometrin vuoristoreitti mitä luultavimmin oli suunniteltu vähän kevyemmille pyörille – ja kokeneemmille pyöräilijöille – kuin meidän vuokraamillemme maastopyörille. Erityisesti omat etureiteni huomasivat kyllä siksak-nousuissa vuorenrinteillä pienimpien vaihteiden toimimattomuuden. Saatettiin siinä ihan muutama me ollaan kyllä kaheleita -hörähdys päästää pahimpien hapotusten jyllätessä jaloissa. Yllätyin kuitenkin todella, miten hyvin esimerkiksi hengitykseni pelasi vuorenrinteillä; välillä ihan tuntui, että olen elementissäni.

img-20170305-wa0019 img-20170305-wa0022

Kontrasti nousujen ja laskujen välillä oli valtava. Nousuissa hikikarpalot valuivat pitkin selkää, mutta useampien kilometrien mittaisissa laskuissa taas ehti jäätyä totaalisesti. Alhaalla laaksoissa oli haastavaa herätellä taas kohmettuneita ja jämähtäneitä lihaksia polkemistöihin. Ymmärrän nyt täysin, miksi kilpapyöräilijöillä on tarkoin mietitty varustus. Tuli todettua, että tällaisissa maastoissa koettu lämpötila on hyvin vaihteleva reitin eri osissa.

Valldemossan kylässä reitin loppupuolella syömäni banaanit maistuivat lähinnä pelastukselta. Matkakumppanini taisi kumota alas kaksi pasteijaa, pari banaania ja paketillisen suklaadonitseja tuoremehulla alas huuhdeltuna noin puolessatoista minuutissa. Kylän läpi kulkevan tien kiveyksellä istuskellessamme alkoi jo tuntua siltä, että ehkä vuorien välistä takaisin hotellille vielä selvitään. Itse koin oikeastaan yhden suuremman epätoivon hetken reitin aikana. Olimme selvittämässä juuri viimeistä kovempaa nousua ja sen loppupuolella nasta puhkaisi matkakumppanini etupyörän. Vararengas oli tietysti mukana ja jos pumppu olisi sopinut uuden kumin venttiiliin, sen vaihtaminen olisi ollut hoidettu pyörien pikalukitusten ansiosta muutamissa minuuteissa. Vaikeimman kautta taisi kuitenkin olla retkemme osittainen motto. Onneksi ohi tosiaan viiletti jatkuvasti pyöräilijöitä, jotka vieläpä olivat hyvin avuliaita, ja pääsimme jatkamaan matkaa suhteellisen pian apua saatuamme.

img-20170305-wa0021

Ja mitä reitin maisemiin tulee, niin ne olivat sellaisia, joista sanoilla tai edes kuvilla tuskin pystyy riittävällä tavalla kertomaan. Ma1044:n varrella oli maailman perintökohteita ja sellaisia henkeäsalpaavia näköaloja, jotka saivat minut tuntemaan itseni maailman pikkuruisimmaksi ihmiseksi.

Niin. Entäpä se Hawai-pizza illalla. Elämän parhaimpia hetkiä ovat ehdottomasti sellaiset, joihin sisältyy äärimmäisyyksiä. Tiedätkö, sikaelämää. Pyöräreitti todellakin tarjoili sellaista. Reissun jälkeen sängyllä makoillessani olin sika väsynyt ja sika nälkäinen, söin sika suolaista ja sika rasvaista pizzaa, joka maistui sika hyvältä, elämä tuntui sika kivalta. Olin myös sika ylpeä meistä molemmista ja sika onnellinen siitä, että vierelläni on sika hullu tyyppi, eli yhtä hullu kuin minä olen.

ajatuksia · loma · matkailu · oma elämä · onnellisuus

Well hello London.

03/11/201522/10/2016 Elina6 kommenttia

“The world is a book and those who do not travel read only one page.”

Lontoo oli kiva. Jollei kuulostaisi kornilta, kuvailisin matkaa uskomattomaksi. Sillä mielestäni matkailu on aina aivan käsittämätöntä: yhtäkkiä sitä irtautuu samasta, tutusta, jopa välillä kyllästyttävästä ympäristöstä ja hyppää sisään johonkin aivan uuteen ja vielä tuntemattomaan. Jaksan aina ihmetellä ajatusta, että se minulle uskomattoman ihmeellinen on jollekin toiselle ihan tavallista arkea. Olen lukenut ja oppinut, että maapallon toisellakin puolella on omaa elämäänsä eläviä ihmisiä, mutta luulen, että sen oikeasti tajuaa vasta sitten, kun on itse ollut hetken osa sikäläistä arkea.

Ei kai sitä turhaan sanota, että matkailu avartaa. Enkä yhtään epäile sitä, että reissu esimerkiksi johonkin kehitysmaahan voi muuttaa ihmisen koko maailmankatsomuksen.

Tower Brigde, Science Museum, London Palladium, Cats-musikaali, Hyde Park, Harrods, Soho, China Town. Hienoja. Siltikin tietyllä tapaa sykähdyttävintä oli seurata vierestä paikallisten arkea. Olen iloinen, että meidän hotellimme sijaitsi hitusen kauempana keskustasta, alueella, jossa näki turistien sijaan tavallista elämää.

Luulen, että olisin lentopelottomana todellinen matkailijasielu ja sijottaisin jatkuvasti kukkaron viimeisetkin roposet lentolippuihin. Jos päästäisin uteliaisuuteni valloilleen, olisin varmasti aika pidättelemätön. Näin matkan jälkeen olen rypenyt korviani myöden opiskelujutuissa ja yrittänyt epätoivoisesti päästä taas kärryille kursseilla. Lasku lomalta omaan, arkiseen elämään ei totisesti ole ollut pehmeä. Kaikesta huolimatta olen ainoastaan onnellinen Suomen rajojen ulkopuolella pistäytymisestä. Innostuin jopa niin, että aloin todella harkita pieneksi ajaksi vaihto-oppilaaksi lähtemistä.

Oma äitini on aina kehoittanut meitä lapsia menemään, näkemään ja kokemaan. Minä puolestani olen aina toivonut, että minulla olisi kylliksi rohkeutta tehdä siten.

“To travel is worth any cost or sacrifice.”

ajatuksia · itsetutkiskelu · loma · oma elämä · quotes

Ajatuksien usvassa ennen arjen alkua.

01/09/201522/10/2016 Elina4 kommenttia

Help me understand that all the good things in life that happen to me do so because I deserve them. Help me to be humble enough to accept that I am no different from other people.

Choosing a path meant having to miss out on others. She had a whole life to live and she was always thinking that, in future, she might regret the choices she made now.

She wanted to follow all possible paths and so ended up following none.

(Paulo Coelho)

Santtu tuli eilen töistä kotiin, kysyi heti ovesta sisälle päästyään, mitä minä olen koko päivän oikein touhunnut. Ei, en ollut sotkenut koko asuntoa maalilla tai tehnyt muutakaan hullua. Kunhan vain ihmetteli, kuinka olin saanut koko päivän kulumaan yksinäni.

Vähän liikuntaa, syömistä ja lepoa, vastasin kai, ei yhtään mitään ihmeellistä.

Sillä eihän ole millään tapaa uutta ja ihmeellistä, että minä pohdiskelen asioita. No, runsaasti. Näinä muutamana lomapäivänä, jotka olen viettänyt omassa seurassani, on tullut mietiskeltyä omaa elämää ja siihen kuuluvia ihmisiä. Päivänvalossa olen yrittänyt kohdata järjellä pelkojani ja keskustella niistä itseni kanssa. Olen summannut tähänastista elämääni ja koettanut uskaltaa esittää hivenen rohkeammin toiveita itselleni – heittäytyä haaveiden vietäväksi. Erityisen usein ajatuksissani ovat viihtyneet läheiseni: olen voinut fyysisesti pahoin halutessani niin hirvittävän kovasti heidän elämäänsä paistavan joka päivä täydeltä terältä aurinko. Tahto, mahdottomuus ja niiden ristiriita ovat aiheuttaneet huonoa oloa. Suru taas on ollut syy poskille vierähtäviin kyyneliin.

Summanmutikassa ja ihan pikaisesti vain kävin nappaamassa eräs päivä kirjastosta luettavaa. Lukemisharrastukseni on ollut katkolla koko kesän. Mietin kai noin kaksi sekuntia ennen kuin tartuin Paulo Coelhon kirjaan – en siten kovinkaan harkitusti. Olen nyt päässyt sivulla yhdeksänkymmentäkaksi enkä olisi voinut tehdä parempaa kirjavalintaa. Brida sopii mielentilaani paremmin kuin hyvin. Se antaa ajateltavaa, mutta ei-niin-intensiivisellä otteellaan jättää tilaa omille mietteille. Juuri näin haluan viettää päivät ennen todellisen arjen alkua: rauhoittua omaan ajatuksieni usvaan.

Joten Santtu;

olen oikeastaan istunut, lukenut ja mietiskellyt, lukenut vähän taas ja mietiskellyt sitten lisää. Ja odottanut tietysti sinua.

Nothing in the world is ever completely wrong, my dear. Even a stopped clock is right twice a day.

Kirjoitan usein ylös oivaltavia, koskettavia tai muulla tapaa mieleen jääviä virkkeitä. Ne ovat intohimoni.

ajatuksia · loma

Nunnaluostarissa.

11/07/201522/10/2016 Elina7 kommenttia

Joskus jotain vähän erilaista.

Kun valitset päivälliseksi grillattavaa, tuleeko makkara heti ensimmäisenä mieleesi? Tai kun silmäilet päällepantavaa illaksi, nappaatko automaattisesti vaaterekistä sen kylläkin hyvin palvelleen, mutta hitusen jo nähdyn, pikkumustan? Entä kun etsit yösijaa toisesta kaupungista, päädytkö vuodesta toiseen lopulta aina samaan hotelliketjuun?

Niin minäkin yleensä. Hakeudun meinaan kaikkeen jo ennalta hyväksi todettuun. Toisin sanoen aina yhteen ja samaan, siihen vanhaan. Mikä on toisaalta vähän hassua, sillä eihän niitä hyviä voi syntyä lisää ilman uudenlaisia valintoja ja ensimmäisiä kertoja.

Minä vietin viime yön nunnaluostarissa.

Kun tehdään vihdoin jotain aivan uutta, niin tehdään se sitten kerralla kunnolla. Kaikkihan lähti siitä, kun sain äidiltäni huvittuneen soiton ”hei olitko se sinä, joka oli uusien kokemusten perään”. Jep, minähän se. Oli kuulemma jonkinmoinen tarjolla. Ja niin me varasimme perinteiselle Samppalinnan kesäteatteri -matkallamme Sokos-hotelliketjun sijaan birgittalaisluostarista huoneen. Kuinka moni ylipäätään mahtaa tietää, että Turun keskustan tuntumassa on nunnaluostari?

Täällä sitä kuitenkin ollaan.

Okei. Minä olin aluksi hyvin skeptinen. Jopa niin ennakkoluuloinen, että olin ehkä jo vähän ärsyttävä. Odotin kai kaikuvia holveja ja ommmmm-muminaa ja kurkkuun takertuvia ehtoollisleipiä ja kylmää kivilattiaa ja kaikinpuolin askeettista yösijaa. Vaikka todellisuudessa:

huoneemme nunnaluostarin vierastalossa on kuin hivenen pelkistetty Hamburgerbörssin standard room. Sängyt tuntuvat vähän kovemmilta joustinpatjaan tottuneesta ja kokovartalopeili puuttuu huoneesta. Uskonnollisiin maalauksiin ja risteihin törmää käytävillä satunnaisesti, samoin kuin muihin luostarissa majoittuviin. Hälinä puuttuu ja jakkupukuisten hotellivirkailijoiden sijaan varauksen ottaa vastaan mustakaapuinen nunna. Aamupalalla sai puuroa, hilloa, kahvia ja leipää eli mahan täyteen tavallista sapuskaa. Ehtoollisviinin sijaan juotiin appelsiinimehua. Ja ei täällä mikään kivilattia ole, vaan ihan kotoa tuttu vaalea parketti.

Kaikki on erittäin okei.

Mutta ajattelemaan tämä paikka on saanut enemmän kuin hotelli. Miten joku päätyy elämässään nunnaksi? Mitä se vaatii itseltä? Millaista sellainen elämä ihan oikeasti on?

kesä · loma

Kesä syntyy kalenterissa.

16/06/201522/10/2016 Elina6 kommenttia

Anna mun esittää yksi kysymys. Miten on mahdollista, että tänään on 16. päivä kesäkuuta ja olen tähän mennessä lähtenyt ovesta ulos ehkä noin neljä kertaa ilman takkia? Siis vain. Pian on juhannus ja edelleen pelkään vilustumista: aivan kuin jonkinlainen kevätvaihde olisi jäänyt päälle. Niin minulla kuin luonnollakin. Tuulee ja on koleata – tai ei ainakaan riittävän lämmintä. Tänä vuonna Suomen kesä on todellakin ihan älyttömän lyhyt. Jos se joskus siis saapuu kunnolla.

Helpottavaa on kuitenkin se, että minä olen aina kuuluttanut kovaan ääneen, kuinka sää on vain tekosyy. Pätee erinomaisesti lenkkeilyn lisäksi tähän kesäänkin. Kai jäätelöä voi syödä kevyttoppatakin sisässä? Mökille ainakin voi lähteä viileänäkin päivänä, sillä saunassa voi istua vaikka pakkasella. Huvipuistossa on tosi vähän porukkaa sateella. Ja seikkailupuistossa tuuli tuo vain toivottua lisähaastetta kiipeilyyn.

Katsos. Näin se menee.

Ja nyt tulee vinkki Suomessa kesälomaansa viettäville: kannattaa vain tiukasti tuijottaa sitä kalenteria ja sinne kirjattuja juttuja. Taivasta on turha tuijotella, sää on kuitenkin jo ehtinyt muuttua ennen kuin ehdit kesälomaa sanoa.

#ainaonerittäinhyväsäägrillata

Niinpä minäkin istuin alas, tartuin ronskisti kaksin käsin seinäkalenteriin ja aloin kirjoittaa. Aikamoista aikatauluttamistahan se oli: työvuoroni kun voivat olla ihan mikä päivä vain ja ihan mihin kellonaikaan vain. Menee ihan sudokuista, totaalista aivojumppaa. Mutta vihdoin kun pieniä lomareissuja saa onnistuneesti ujutettua kalenteriin, mieli on ihan loistava: hei meilläkin on nyt jotain, mitä odottaa! Mökkeilyä, laivareissua, teatteria, kahvittelua, brunsseilua. Vielä olisi ympättävä ainakin Kuopion matka kalenteriin.

Eikä kaikkeen tarvitse aina varata kokonaista vapaapäivää. Iltakin riittää hyvin esimerkiksi pehmiksen imaisemiseen Lintsillä. Kahvitteluun terassilla kuluu tunti tai kaksi. Me käytimme työvuorojemme välissä yhteisen kaksituntisen hyödyksi Santun kanssa ja kävimme koeajamassa Järvenpään uuden kuppilan. Oli mielettömän paljon mukavampaa lähteä siitä suoraan töihin, eikä päivä tuntunut iltavuorosta huolimatta menneen kesätekemisten osalta lainkaan hukkaan.

#kesälautasella

En ehkä saa tänäkään vuonna heitettyä talviturkkia, mutta ei se haittaa. Sillä en pystyisi siihen luultavasti hellelukemissakaan.

Minä olen vahvasti sitä mieltä, että kesä on mielissä ja syntyy kalenterissa. Enkä tarkoita sillä äärimmäistä aikataulutusta tai kiirettä, vaan nimenomaan estotonta touhuamista, täydellisen sään ja ajankohdan odottelusta luopumista. Kesä on – ja voi olla – nyt.

Iloranta · loma · Rinkelin päivä

Ilorannassa.

25/05/201522/10/2016 Elina8 kommenttia

Kello 05.59 Vielä vähän unenpöpperöisenä muistin vain edellispäivän kohokohdan eli muurinpohjaletut.

Kello 06.00 Kesti hetki, että sain paikannettua itseni. En herännytkään oman peiton alta, vaan punaisesta puurakennuksesta aivan vieraasta sängystä.

Kello 06.02 Kömmin ylös ja kurkkasin ikkunasta ulos: nurmikenttä, peltoja ja järvikin siinsi edessä. Rantasaunasta ei vielä tuprutellut savua, mutta pian sekin olisi lämmin. Naksu hölkötteli jo ulkona ja lampaan määkäisy kantautui korviini. Aurinkokin heräili. Sinistä taivasta näkyi enemmän kuin valkoisia pilviä.

Kello 06.03 Jos joku joskus pyytäisi maalaamaan onnellisen aamun, se olisi varmasti juuri tänä aamuna tästä ikkunasta levittäytyvä maisema. Ajattelin.

Kello 06.04 Täällä Hauhollahan minä. Tarkemmin Ilorannassa viikonloppulomalla. Ai niin.

Kello 07.00 Luin kirjaa, pyörin ja luin taas kirjaa. Aamuvirkulle aamupalan odottelu on pienoista tuskaa. Etenkin kun arvaa, millaisia herkkuja aamiaispöydässä odottaa.

Kello 07.55 Herättelin unikekoa. Eli taisin käskeä ylös ja pukeutumaan.

Kello 07.56 Totesin kuitenkin itsekin, ettei sängystä ylös nouseminen ollutkaan niin helppoa. Edellispäivän ohjattu lihaskuntojumppa ulkona tuntui pakaroissa, vatsoissa, hartioissa…

Kello 08.30 Vihdoin aamupalalle: erilaisia puuroja, itseleivottuja sämpylöitä ja leipiä, croisantteja, hedelmiä, juustoja ja paljon muuta.

Kello 08.32 Päädyin kahteen isoon lautaselliseen mannapuuroa vadelmahillolla. Heh.

Kello 08.35 Tapasimme aamiaisella Ilorannan vanhan yrittäjäpariskunnan ja verestimme samalla muistoja: Santtu lomaili nuorempana monena kesänä Ilorannassa. Viikonlopun aikana kuulinkin tarinat viikinki-iltamista aina kalastusreissuihin – useampaan kertaan.

Kello 09.15 Syötyämme suuntasimme kuntosalille. Tai no. Minä poljin kuntopyörää ja Santtu lähinnä kannusti vieressä.

Kello 10.00 Lopuksi lähdimme vielä pienelle kävelylenkille Ilorannan maita kiertävälle kuntopolulle. Ei ole olemassa varmasti parempaa tunnetta kuin heti aamusta syödä energiapitoinen aamupala ja herätellä keho kevyellä liikunnalla uuteen päivään.

Kello 10.01 Itse asiassa totesin olevani sisimmässäni edelleen maalaistyttö, sillä vietin varhaislapsuuteni suhteellisen kaukana kaupungin vilskeestä.

Kello 10.45 Palasimme huoneistoomme pakkailemaan. Viikonloppuloman aikana ehdimme tehdä kaikenlaista: saunoa rannassa, talviturkinkin olisi saanut heittää, pelata tennistä, syödä paljon ja hirmuisen herkullista ruokaa, paistaa muurinpohjalettuja, kuntoilla, käydä kävelyillä ja ihan vain viettää kahdenkeskistä aikaa.

Kello 12.00 Ennen lähtöä söimme vielä sunnuntailounaan kinuskitäytekakkuineen. Tällaiseen täysihoitoon kun pääsisi kokonaiseksi viikoksi! Ensi kesästä on ihana haaveilla.

Kello 14.45 Kotimatkalla pysähdyimme jäätelölle, sillä ensimmäistä kertaa tänä vuonna tuntui oikeasti kesältä.

Kello 15.15 Torkahtelin autossa useammankin kerran. Aktiivilomat ovat kaikkein kivoimpia, mutta välillä myös hivenen rankkoja.

Kello 18.05 Pienten ja vähän suurempien kurvailujen jälkeen kotona taas.

Kello 18.30 Mallailimme ensi viikonlopun valmistujaisjuhlien vaatevalintoja: lopputuloksena liian iso puvuntakki, jota on jollain ilveellä ehdittävä vielä kaventaa.

Kello 18.31 Selailin samalla voileipäkakkujen ohjeita ja kriiseilin niistäkin. Ihan vähän vain.

Kello 20.10 No nyt. Tuttu sänky taas.

Kello 20.11 Onnellisena, mutta väsyneenä nukahtaminen on yksi niistä elämän hienouksista.

loma · oma elämä · oma hyvinvointi

Lomapulahdus.

10/01/201522/10/2016 Elina4 kommenttia

Istuin autossa ja kuuntelin juttua ihmeellisestä ayahuasca-rituaalista. Ayahuasca on joku Amazonin alkuperäisasukkaiden ikivanha lääke (DTM:ää sisältävä kasvialkaloidi, tarkistin myöhemmin Madventures-kirjasta) ja viidakon tarjonnasta kuulemma voimakkain psykedeeli. Nuppi menee sekaisin ja oksennus lentää kahdeksan tuntia, mutta rituaalin lopuksi olo on täydellisen puhdistunut.

Koko juttu meni kiva tietää -osastoon. Lähinnä kauhistelin kuultua. Olimme matkalla minilomalle kylpylään ja saatoin ehkä ajatella, että jokin rennompikin aihe saattaisi olla ihan kiva kaksi ja puolituntisella automatkalla. Kuuntelin kuitenkin kiltisti. Vaikka vain sen vuoksi, että tykkään oppia ja kuulla uutta. Hiljaisena hetkenä ohi vilahtelevia puita katsellessani mietin, että tavallaan mekin olimme matkalla omalle puhdistautumisellemme.

Maisemanvaihto. Vaikka vain ihan lyhkäinenkin. En ole varmastikaan ainoa, jonka mielestä se tuntuu kuin pikaiselta pulahdukselta johonkin äärimmäisen puhdistavaan?

Me molskahdimme kylläkin vain lämpimään porealtaaseen. Kaikesta normaalista irrottautuminen oli kuitenkin mahdottoman ihanaa – ja tervetullutta. En voi sanoa ”kotiympyröistä poispääseminen”, sillä pidän kyllä kovasti ihan tavallisesta arjestani. Joten ennemminkin ehkä ”kotiympyröiden ulkopuolella pistäytyminen” on oikeampi sanavalinta kuvaamaan omaa puhdistautumisrituaaliani. Koen reissut aina samalla tavoin; silmiäavaavina. Etäisyyden otto arkiseen elämään saa minut näkemään itseni uudenlaisessa valossa. Ikään kuin siihen samaan vanhaan valaistukseen syttyisi yksi spottivalo lisää. Se näyttää taas jonkin uuden puolen itsestäni tai muistuttaa ehkä vanhasta ja unohdetusta.

Ja oikeastaan se toinenkin näyttää hetkellisesti vähän erilaiselta, kun ollaan muualla kuin kotisohvalla.

Ehdimme paljon yhden yön kylpylälomalla. Paljon etenkin sellaista, mitä kotona ei tulisi tehtyä – ainakaan aivan samalla tavoin. Vapaudentunne tarkoittaa minulle hyvin usein samaa kuin ei-ihan-normi-jutut. Vapauden kokeminen on minulle myös sellaista rentoutumista, jota en pelkällä levolla saavuta.

Puhdistautumisriittimme siis.

Heti Naantaliin saavuttuamme kävimme kokeilemassa allasosastoa ja lillumassa porealtaissa. En oikeastaan koskaan ole ollut kova vesipeto, mutta väläyttelin kyllä ajatusta aamu-uinneista kotonakin edes silloin tällöin. Tai sitten uiminen saa pysyä spesiaalina loma-aktiviteettina, ettei sen hohto vain häviä. Ensimmäinen ei-ihan-normi-juttu oli siis bikineihin pujahtaminen.

Illalla kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Olen yleensä arkena aika tarkka ruoka-ajoistani. En ehkä olisi niin kärppänä niiden kanssa, jos maha ei ilmoittelisi miltei kellontarkasti nälästä. Söimme illallisen vasta puoli seitsemän aikoihin, jolloin olisin tavallisesti melkein jo iltapalalla. Toinen ei-ihan-normi-juttu olikin siten kellon kanssa puljaamisen lopettaminen.

Rahkaa ja riisikakkuja. Normisetti kotona iltapalalla. Iltaisin väsyneenä on mukava napata hyväksi havaittua evästä suunnittelun ja arpomisen sijaan. Mutta koska lomalla ollaan virkistäytymässä, piti iltapalallakin tehdä jotakin arkisesta poikkeavaa; nougat-suklaata. Sehän on selvä. Kolmas ei-ihan-normi-juttu oli ehdottomasti kaikki ei niin optimaalinen. Eli lomaruokavalio.

Eikös hotelliin mennäkin aamupalan vuoksi? Sitä minäkin. Mennään tietysti. Muistan pienestä asti odottaneeni aina edellisillasta asti hotelliaamupalaa ja laivalla buffetaamiaista. Aamupala on heittämällä päivän paras ateria ja notkuvat, valmiiksi katetut aamiaispöydät ovat harvinaista luksusta. Voiko ihminen tulla enää onnellisemmaksi kuin saadessaan tuoretta ananasta ja lämmintää leipää juustolla? Öö, ei. Neljäs ei-ihan-normi-juttu oli epäilemättä hotelliaamupala.

Olen hyvä lomailija ja tietyssä mielentilassa myös kohtalainen makoilija. En kuitenkaan koskaan ole ollut erityisen taitava lomamakoilija. Olen mieluummin menossa ja tulossa kuin löhöämässä. Asia on niin, että taidan olla lomalla aina hivenen liian innostunut makoillakseni hiljaa paikoillani. Aamupalan jälkeen kävimme testaamassa hotellin – yllättävän hyvän – kuntosalin. Itsehän saatoin käyttää tekosyynä saadakseni toisen sinne kun tästäkin on kuitenkin tavallaan maksettu. Myöhemmin hotellihuoneen luovutettuamme ajoimme Turkuun veljeni luokse ja kävimme siellä kokeilemassa hänen vakkarisaliaan. Se oli oikeastaan yllättävän haastavaa minulle; tuntui oudolta yrittää räpeltää omia juttuja kunnon tekijöiden keskellä. Heh. Viides ei-ihan-normi-juttu oli ehkäpä päivän tuplatreeni tuntemattomilla kuntosaleilla.