Miksi mussa ja mun asioissa ei saisi näkyä elämä?

Niin kauan kuin olen kiinnittänyt yhtään mitään huomiota ulkonäkööni olen myös tuskaillut helposti tummia silmänalusiani. Unettomia öitä olen pelännyt lähinnä siksi, että seuraavana aamuna on ollut vaikea katsoa ihmisiä silmiin; olen pitänyt itseäni lähinnä rumana pandakarhuna. Mutta miksi en ole oikeastaan koskaan antanut itselleni lupaa näyttää väsähtäneeltä? Vaikka sitähän olen syystäkin ollut ja siltä olen myös näyttänyt.

Siis miksi elämä ei ole saanut näkyä mussa? Miksi elämän näkyminen tuntuu ajatuksissa ainakin olevan monelle epämieluisaa?

Oli kyse sitten naurunrypyistä, arvista tai itkuisista silmistä. Jos elämän aikana sattuu naurattamaan hervottoman usein, se saattaa näkyä naamalla. Mutta eikö sellainen ole vain ihanaa? Hei näin paljon mä olen ehtinyt nauramaan. Tai jos edellisillan on nyyhkinyt peiton alla pettymystään, sen saattaa toinen pystyä tulkitsemaan silmistä. Sekin on kuitenkin vain elämää ja sen jättämiä joko pysyviä tai katoavia jälkiä. Olisinhan kaartelematta voinut työkaverille vain tokaista kuule joo mulla oli vähän surullinen eilisilta.

Kai elämä saisi näkyä paljon laajemminkin. Ryppyinen paita, se kertoo kai vain paremmasta aamutekemisestä kuin silitysraudan heiluttelusta. Villakoirat, ne viilettävät varmasti vieraiden silmissä juuri niin paljon kuin itse niihin kiinnittää huomiota. Mustikkatahrat, viikonlopun piirakanpaistopistoksen rippeitä vain. Mustat varpaankynnet, osoitus kolmenkymmenen kilometrin viikkokertymästä. Pelkästään asioiden jättämistä jäljistä sait jo rutkasti musta ihmisenä vihjettä, vai kuinka? Mitä turhaan niitä kainostelemaan.

Eikö elämän merkkejä itsessä tai omissa asioissa voisi lähtökohtaisesti pitää osoituksena koko ulottuvuudesta, johon ihmisenä yltää. En ole puupalikka, olen herkkä tuntemaan ja omistan laajan tunnerepertuaarin; nauran, itken, petyn, nautin. Olen täydellisen tyytyväinen epätäydellisyyteen elämässäni; nukun yhtä hyvin ryppyisissä kuin silitetyissä lakanoissa enkä niinkään kainostele uurteita kasvoillani, vaikka määrätyissä asioissa olenkin pilkuntarkka. Olenhan ihminen; minussa näkyy menneisyys, katseessani tämä hetki, asenteessani toivottavasti tulevaisuus.

Miksi elämän muhun jättämää pitäisi karistaa pois?