itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · perfektionismi · selviytymisvinkit

Salonkikelvottomien ajatusten sananvapaus.

Mä vastasin takellellen, etten mä tosissani tiedä. Suorittajaluonnetta on helppo kuvata ja sen aiheuttamista tuntemuksista kertoa. Mutta että neuvojen antaminen. En mä sellaista varmaan edes uskaltaisi tehdä, vaikka oikoreittejä ulos tietäisinkin, mä ajattelin. Ehkä yhden varovaisen huomion voisin mainita. Sen sanoin ääneen. Ja mietin, ettei seuraava voi kellekään pahaa tehdä.

Koska jos mä olen oppinut tekemään entiseen verrattuna useammin myönteisessä mielessä asioita kuin viimeistä päivää, miksi en kertoisi, mitä se on vaatinut ja minne se on johtanut. Ylipäätään oppiminen on vaatinut ajan kulun sisäistämistä, erityisesti omien vuosien elinkaarta; vuosi ajanjaksona ei ole riippuvainen siitä, elänkö vai olenko vain. Mutta lisäksi se on vaatinut myös monen muun vahvasti tuntemuksiin liittyvän asian hyväksymistä. Ennen kuin viimeistä päivää oli toimintatapana lähinnä pakokeino pois sellaisesta tunteesta tai ajatuksesta, jota en yksinkertaisesti hyväksynyt omaan mieleeni. Mä olin kuin itseni epäinhimillisen ankara valmentaja, jonka ainoa valmennusmetodi oli jos jalka ei nouse, juokse kahta kauheammin.

Voit varmasti kuvitella, kuinka kovassa otteessa mä olen elänyt. Tarkoitus oli kysyä. Mä tyydyin tosin toteamaan sen vain itselleni. Ääneen mä sitten huokaisin, että kai se on suorittajaluonteelle aika ominaista. Siis että lähipiiri on hellä, mutta oma ote äärimmäisen kova, mä tarkensin. Ehkä sitä hellyyden ja hyvyyden avokätisyyttä hyvittelee yrittämällä olla joku tai tulla joksikin – vaatimalla itseltä, vaikka kukaan ei sellaista vaadikaan. Mä vain arvailin.

blogi60

Kai käänteentekevää suorittajaluonteelle oli oppia olla vaatimatta vain salonkikelpoisia tuntemuksia. Päätin alkaa nimittää ajatuksiani ja tunteitani salonkikelpoisiksi aina, kun tunnistin itsessäni suorittajalle tyypillisiä mielen malleja. En esimerkiksi vuosikausiin myöntänyt itselleni, että kuten ihan jokainen ihminen, myös minä koen välillä motivaatiopulaa opintojen suhteen. Selitin sellaisen aina vaikkapa ohimenevällä uupumuksella tai kaiken muun alleen peittävällä innostuksella, joissa tietysti välillä oli totuusperääkin. Tuntui kuitenkin vahvasti ei-soveliaalta, siis kaikkea muuta kuin salonkikelpoiselta, kertoa edes itselleni esimerkiksi juuri motivaation hukkaamisesta.

Kun mä opin, että on täysin eri asia tokaista toisille puolivitsillä motivaatiopulasta kuin kertoa siitä tosissaan itselle, kuin viimeistä päivää -ajatuksen ihanuus alkoi pikkuhiljaa valjeta mulle. Suorittaja on loppujen lopuksi usein ulospäin hiljaisempi, mutta hirvittävän kovaääninen selittelijä oman päänsä sisällä. Juuri niin äänekäs, että melu estää suorittajasta salonkikelvottomien aiheiden esillenostamisen. On mahdottomuus ihmisen elää onnellisesti kuin viimeistä päivää yhtä aikaa, kun sensuuri on päällä.

Kerroin mä sitten lopuksi ihan kaikille. Siitä siis, että nykyisin kuin viimeistä päivää on mulle kuin liehuava, keveä viitta harteilla. Vapautta, mä lisäsin, salonkikelvottomien ajatusten sananvapautta. Vähän nimittäin epäilin, kertoiko viittavertaus kaikille tarkoittamaani. Viitta ripustettu voiton merkiksi, suojaksi ja osoitukseksi riemusta, itselleni sanailin. Viitta harteilla on helppo nauraa kuin viimeistä päivää.

2 thoughts on “Salonkikelvottomien ajatusten sananvapaus.

  1. Hienosti kirjoitettu! Voi kun itsekin muistan tuon kuinka koulussa piti aina olla se paras ja välillä päntätä ihan uupumukseen asti. Vähempi ei riittänyt,vaan piti aina olla paras. Ja en siis ole vieläkään päässyt eli omasta suorittajasta. Aika usein mä edelleen suoritan asiat, en keskity olennaiseen. Esim kotityöt on asia, jotka täytyy aina suorittaa ja kaiken täytyy olls tiptop. Vähempi ei riitä tässä. Opeteltavaa siis olisi edelleen. Onneksi edes vähän mun suorittajaluonne on häipynyt taka-alalle. Voisin kirjoittaa tästä aiheesta vaikka romaanin 😀 Oli siis jälleen ajankohtainen aihe!

    Tykkää

    1. Sullekin siis äärimmäisen tuttua! Ja just kuten sanoit, että vähempi ei riitä – vaikka se vähempi riittäisi. Tää on kyllä sellainen aihe, että voisi kirjoittaa koko kirjasarjan ihan vaan omista kokemuksista, ihan totta. 😀 Ihana kuulla, että et oo enää niin kova suorittaja kuin nuorempana. En mäkään samanlainen kuin vaikka muutama vuosi sitten. Hyvä me! 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s