Yksi polvistuminen.
Hei sitä mennään jo.
Olin itse kelannut vasta
ensimmäisen kesän jätskikiskalle.

Yksi kyllä.
Olisko sitten shampanjaa vai murrettua.
Nytkö tämä sanotaan ääneen:
okei. Haaveilin pikkutyttönä vitivalkoisesta.

Yksi rinkula.
Toinen sitten rivitimanteilla.
Rinkelin sormi se kai edelleen.
Isoin toive olisi se herkkupöydän
donitsitorni.

Tiedän, että toiset ovat sellaisia, joita kuvaillaan helposti muutosvastaisiksi. Tuttuun samaan vanhaan tapaan on paitsi turvallinen ajatus, niin usein kai myös oikeasti heidän parhaaksi näkemänsä toimintatapa. Vaikka muutosten käsitteleminen ei ole minulle ollut koskaan keveää puuhaa, tunnistan itsessäni kuitenkin puolen, joka kaipaa jatkuvasti uudenlaisia näkökulmia elämään – ja niitä ennen kaikkea edestäpäin. Lisäksi koen, että olen lähes koko eloni ajan ollut sykleittäin pienessä muutoksessa; jokaista kulunutta vuotta jälkikäteen miettiessäni huomaan itsessäni muutakin muutosta kuin iän tuomaa kokemusta. Kai osin pyrin toisaalta kehittämään itseäni ja toisaalta taas läpikäydyt asiat ovat pakottaneet minut muutokseen.

Kyllä, vastasin. Se teki minusta tulevan vaimon, sovitti jo valkoista päälle ja toista sormusta nimettömään. Ei ajatus omasta identiteetistäni ollut ensimmäinen mieleen noussut asia, ehkä kymmenes kaikkien onnen ja epäuskon täyttämien tunteiden jälkeen. Eikä se ollut varsinaista kyseenalaistamista, vaan ennemminkin vain ihmetyksissäni kyselemistä. Voinko edelleen suuttua kuin pikkusisko? Saanko vielä nauraa kuin räkättirastas? Pystynkö olla menettämättä lapsenomaista uteliaisuutta?

Sen jälkeen, kun vastasin uudemman kerran kyllä, tällä kertaa itselleni esittämiini kysymyksiin, ymmärsin, miksi muutokset ovat monesti olleet minulle kuormittavia. Turhan usein olen nimittäin kulkenut niitä kohti identiteetti edellä. Toisin sanoen tarjonnut identiteettiäni muutokselle sen sijaan, että olisin kohdannut ne identiteetilläni.

Siten tuleva vaimo on kai oikeutettu yhtenä isona innostuksena pomppimaan tasajalkaa donitsitorni mielessä.