Ootsä tosissas.
Kysellyt minä olen
työpaikan tarjoajalta,
tulevalta aviomieheltä,
eniten
elämältä.

Mulle kaikki
on minulle
mulleko kaikki.
Kyselemättä olen
vastaanottanut
ainoastaan taakat.

Elämä, mitä sä haluat.
Vastapalvelukseksi.
Käsittämättömän hyvistä
hetkistä ja
saduntuntuisista
ajanjaksoista.

Tukon
olen valmis tarjoamaan.
Maksuvalmius on hyvä
tällä onnen määrällä.

Miksi
koen olevani velkaa
itsetehdystä työstä.

En edelleenkään ymmärrä, miksi valtava onni synnyttää ohessa aina myös valtavaa epävarmuutta. Kun vuosia sitten kohtasin vaikeuksia elämässäni ja aloitin parantumisprosessin, en muista koskaan aiemmin tai jälkeenpäinkään olleeni yhtä luottavainen ja varma omasta etenemisestäni; vaikka olin kuin vuoristoradan holtittomasti poikkoileva viimeinen vaunu, varmuus päätepysäkistä oli siltikin läsnä jokaisessa kurvissa. Sen vuoksi on hämmentävää, että täydelliseltä tuntuva onnellisuus kulkee käsi kädessä epävarmuuden kanssa.

Kai kyseessä on ikuisuuskysymys siitä, kuinka paljon ihmisellä itsellään saa olla ennen kuin omastaan on laitettava jakoon luopumalla. Vaikka kaiken olisikin omilla ponnistuksilla ansainnut, toisten mielestä se ei reiluuden nimissä ole oikeutus siitä nauttimiseen. Onnen suhteen taidan itse kertoilla itselleni juuri sellaisia juttuja. Ja ehkä sen vuoksi olen näin onnellisena jatkuvasti valmiustilassa, valmis luopumaan omastani ja vastaanottamaan onnen tilalle vähemmän arvokkaampaa.

Koska tällä hetkellä tunnen olevani onnellinen. Onnellinen monen menneen vuoden edestä. Sellaisten vuosien, joihin olisi mahtunut älytön määrä onnea, mutta jotka olivat täysin tyhjiä. Voinko siis itsekään kuvitella tätä onnen ryöppyä?