Kategoria: selviytymisvinkit

itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · perfektionismi · selviytymisvinkit

Salonkikelvottomien ajatusten sananvapaus.

Elina2 kommenttia

Mä vastasin takellellen, etten mä tosissani tiedä. Suorittajaluonnetta on helppo kuvata ja sen aiheuttamista tuntemuksista kertoa. Mutta että neuvojen antaminen. En mä sellaista varmaan edes uskaltaisi tehdä, vaikka oikoreittejä ulos tietäisinkin, mä ajattelin. Ehkä yhden varovaisen huomion voisin mainita. Sen sanoin ääneen. Ja mietin, ettei seuraava voi kellekään pahaa tehdä.

Koska jos mä olen oppinut tekemään entiseen verrattuna useammin myönteisessä mielessä asioita kuin viimeistä päivää, miksi en kertoisi, mitä se on vaatinut ja minne se on johtanut. Ylipäätään oppiminen on vaatinut ajan kulun sisäistämistä, erityisesti omien vuosien elinkaarta; vuosi ajanjaksona ei ole riippuvainen siitä, elänkö vai olenko vain. Mutta lisäksi se on vaatinut myös monen muun vahvasti tuntemuksiin liittyvän asian hyväksymistä. Ennen kuin viimeistä päivää oli toimintatapana lähinnä pakokeino pois sellaisesta tunteesta tai ajatuksesta, jota en yksinkertaisesti hyväksynyt omaan mieleeni. Mä olin kuin itseni epäinhimillisen ankara valmentaja, jonka ainoa valmennusmetodi oli jos jalka ei nouse, juokse kahta kauheammin.

Voit varmasti kuvitella, kuinka kovassa otteessa mä olen elänyt. Tarkoitus oli kysyä. Mä tyydyin tosin toteamaan sen vain itselleni. Ääneen mä sitten huokaisin, että kai se on suorittajaluonteelle aika ominaista. Siis että lähipiiri on hellä, mutta oma ote äärimmäisen kova, mä tarkensin. Ehkä sitä hellyyden ja hyvyyden avokätisyyttä hyvittelee yrittämällä olla joku tai tulla joksikin – vaatimalla itseltä, vaikka kukaan ei sellaista vaadikaan. Mä vain arvailin.

blogi60

Kai käänteentekevää suorittajaluonteelle oli oppia olla vaatimatta vain salonkikelpoisia tuntemuksia. Päätin alkaa nimittää ajatuksiani ja tunteitani salonkikelpoisiksi aina, kun tunnistin itsessäni suorittajalle tyypillisiä mielen malleja. En esimerkiksi vuosikausiin myöntänyt itselleni, että kuten ihan jokainen ihminen, myös minä koen välillä motivaatiopulaa opintojen suhteen. Selitin sellaisen aina vaikkapa ohimenevällä uupumuksella tai kaiken muun alleen peittävällä innostuksella, joissa tietysti välillä oli totuusperääkin. Tuntui kuitenkin vahvasti ei-soveliaalta, siis kaikkea muuta kuin salonkikelpoiselta, kertoa edes itselleni esimerkiksi juuri motivaation hukkaamisesta.

Kun mä opin, että on täysin eri asia tokaista toisille puolivitsillä motivaatiopulasta kuin kertoa siitä tosissaan itselle, kuin viimeistä päivää -ajatuksen ihanuus alkoi pikkuhiljaa valjeta mulle. Suorittaja on loppujen lopuksi usein ulospäin hiljaisempi, mutta hirvittävän kovaääninen selittelijä oman päänsä sisällä. Juuri niin äänekäs, että melu estää suorittajasta salonkikelvottomien aiheiden esillenostamisen. On mahdottomuus ihmisen elää onnellisesti kuin viimeistä päivää yhtä aikaa, kun sensuuri on päällä.

Kerroin mä sitten lopuksi ihan kaikille. Siitä siis, että nykyisin kuin viimeistä päivää on mulle kuin liehuava, keveä viitta harteilla. Vapautta, mä lisäsin, salonkikelvottomien ajatusten sananvapautta. Vähän nimittäin epäilin, kertoiko viittavertaus kaikille tarkoittamaani. Viitta ripustettu voiton merkiksi, suojaksi ja osoitukseksi riemusta, itselleni sanailin. Viitta harteilla on helppo nauraa kuin viimeistä päivää.

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Vapaus yllä leijuu.

ElinaKommentoi

Vastaan kyllä, vaikka arvelen vain. Minä siis arvelen, että jonkinlaisissa mielen auttamista varten varatuissa istunnoissa ehkä annetaan ulkopuolisen toimesta itse istujalle erilaisia lupia; saa itkeä, saa nauraa, saa olla hiljaa. Mutuiluahan se vain on, kun arvelen, että esitettävien kysymysten asettelu pääpiirteittäin on suhteellisen riisuttua ja pelkistettyä, ainoastaan itse asian sisältävää; mitä tunnet tai haluatko sinä oikeasti.

Minä nimittäin olen alkanut pitämään itselleni omatoimisia terapiaistuntoja. Ne ovat aika lailla yllä kuvatun kaltaisia. Olen todennut, kuinka mahtavalta – ennen kaikkea toimivalta –  tuntuu istua alas ja kertoa yksinkertaisella lauseella esimerkiksi, että sinulla on lupa, Rinkeli. Mihin ikinä vain. Eikä oikeasti ole minkäänmoista hullunkurista psykologin leikkimistä se, kun puhun itselleni kuin taaperoikäiselle ja kysyn kolmella sanalla, että mikä sinua vaivaa. Sellaiseen on meinaa häkellyttävän helppoa vastata.

blogi610

Sillä toisinaan vuoropuhelu itseni kanssa tuppaa jäämään ainoastaan ongelmasta syntyvien tunnerikkaiden ajatusten sinkoiluksi. Holtittomasta heitosta ei välttämättä ole kovin helppo ottaa koppia – ainakaan sellainen ei vakuuta. Itselle puhuminen tunteiden ja erinäisten tuntemusten läpi on toki antoisaa, mutta ei juurikaan selkeyttävää.

Sen vuoksi olen opetellut olemaan itselleni ulkopuolinen sisällä. Monesti tiedän asioiden objektiivisen laidan, mutta itselle sen kertominen ei luonnistu. Ongelma on ehkä siinä, etten ole tajunnut, että minun on neuvottava itseäni samaan tapaan kuin vaikkapa ystäviäni. Autettava puhumalla mahdollisimman järkeviä.

Eikä minun tarvitse oikeasti paikoillani istua tai ääneen höpöttää terapoidessani itseäni. Luvan saaminen saattaa tapahtua vaikka kesken lenkin ja näkyä ulospäin vain lähes huomaamattomana nyökkäyksenä. Oleellista on kai vain pitää ajatus yksinkertaisena ja ottaa vastaan se kuin ulkopuoliselta. Napata lupa taskuun.

blogi611

Tällä viikolla olen antanut itselleni luvan olla häpeämättä kirjoittamista ymmärtämällä, että lahjakkuus ei ole minkäänlainen oikeutus eikä lahjattomuus rajaava tekijä. Olen ratsastanut pesusieni kainalossa vinoine istuntoineni ja antanut itselleni luvan olla armollinen vioilleni.  Olen viettänyt päiviä putkeen meikkipussiin koskematta ja antanut itselleni luvan katsoa siltikin ihmisiä silmiin.  Itse asiassa olen antanut itselleni luvan heittäytyä pinnistelemättä helpon elämän tunteeseen.

Eikä hetkeen ylläni ole leijaillut yhtä vapautunutta oloa.

itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Voi mun Omar-munkki, mikä päivä.

Elina11 kommenttia
Vaikka mä usein mietin, miten jokaisesta päivästä tulisi olla kiitollinen, pohdin, kuinka tuntea onnellisuutta elämästä ja yritän funtsia, millaista hyvää pienestäkin voi löytää, niin siltikin mun ainokainen tavoite on olla rehellinen mun tunteille. Että en esimerkiksi tahdonvoimalla muokkaa niitä tai sivuuta valitsemalla joukosta parempia.    
Ja koska mä en halua olla kuin vanha merimies, tyydynpähän vain toteamaan: eilen oli sellainen päivä, että oli aivan pakko-pakko-pakko saada Omar-munkkia iltapalaksi. Kertonee jo riittävästi.
Kaiken onnellisuushehkutuksien ja carpe diem -sitaattien keskellä on toisinaan ehkä haastavaakin antaa itsensä kokea ihan järkyttävän surkeita hetkiä tai kokonaisia päiviä. Ne tuntuvat lähes epäonnistumisilta. Sitä helposti yrittää väkisin hymyillä, väkisin tykätä ja väkisin puskea naurahduksia. Itselleen on loppujen lopuksi aika helppoa uskotella, että tuntuu hyvältä ja kaikki on jees, mikä on taas täysin eri asia kuin ylöspäin pyrkivät ajatukset aallonpohjalla. En mä ole koskaan kannattanut epärehellisyyttä itseä kohtaan, mutta olen mäkin sortunut puskemaan ja puskemaan pelästyneenä kai hirveiltä tuntuvia hetkiä. Silloin mä en todellakaan ole etsinyt korjaavia toimenpiteitä tai antanut itseni lohduttautua yhtään millään – oikeastaan olen vain sullonut tunteet myttyyn johonkin sopukkaan.
Mun mielestä on kuitenkin ainoastaan tervettä osata todeta, että kappas miten hirvittävän kamala päivä tänään. 
Ensin vähän itkeä tihrustaa yksin ja lohduttautua sitten Omar-munkilla. 
Ihan yhtä paljon elämää se on kuin nauruun tikahtuminen onnellisuuden huipulla.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · selviytymisvinkit

Ai ärtsy.

Elina2 kommenttia
Sain huomautuksen eilen ärtyneisyydestä. Sellaisesta hitusen pingottavasta kielestä. Ei huomautusta ylöskirjattu – kunhan vain Santtu möläytti ilmoille. Minä oikeastaan hitusen yllätyin tuota tokaisua: ai, olen vai. Enkä tarkoita nyt tarkasti harkittua huoletonta huokaisua ai-heh-olen-vai-no-tietysti-olen-nytkö-vasta-tajusit. Vaan ihan oikeaa ja vilpitöntä ihmettelyä. Että miten en ole itse voinut huomata ärtyneisyyttäni.
Sillä olenhan minä nauranut onnellisuuteen tarvittavan minimimäärän ihan jokainen kuukausi.
Se on hiipinyt salakavalasti. Nokkelasti totesin. Se näkyy kireytenä arjen ohimenevissä hetkissä. Se on helppo sivuuttaa seuraavalla lauseella.
Ensin yritin selittää oloani (itselleni ja Santulle) naisen oikeudella olla tiettyinä hetkinä pikkuruisesti kärttyinen. Ei mennyt täysin läpi, näin sen naamasta (omastanikin). Seuraavaksi heitin veikkauksen väsymyksestä. Eikö syksyisin olla yleisesti kuitenkin aina vähän nuutuneita? Ihan potentiaalinen ja perusteltu vaihtoehto. Mutta ei se sitäkään kai ollut. Sillä väsyneenä ennemminkin itken kuin kiukkuan.
Yritin vielä vedota tulevaan muuttoon. Yksi harmaan sävy miljoonasta pitäisi valita seinälle ja itseliimautuvaa tapettia saada käsiin jostakin. Kaappien sisältämää roinamääräähän ei ole vielä edes ajateltu. Helppo nakki. Kun ei ole huutavaa lasta, kolmea koiraa ja viittä tyhjennettävää huonetta taakkana, Santun sanoin. Ainoastaan pikkuinen kaksio omalla rojulla.
Jep. Kyllä se ärtymys on syntynyt jostain muusta.

Tässä on ollut vähän kaikenlaista hommaa, kuten lenkkii…

…iltapäiväsumppii…
…nettiluentoo… 

… ja kenkii.
Illalla sitten vihdoin sen jäljitin. Kohdensin kalenteriin. Tai kalenterittomuuteen. Tai aivan tarkalleen repun uumenissa lojuvaan vielä tyhjään almanakkaan. 
Minulla on ollut mielessäni yksinkertaisesti liikaa asioita. Samalla kun olen unohtanut puhua, olen myös unohtanut merkkailla ylös. Tuplasti huono juttu. Olisihan se pitänyt muistaa, että eloni muuttuu heti hivenen huumorintajuttomammaksi yrittäessäni pitää kaikki asiat vain omassa päässäni. 
Mä olen vain niin huono organisoimaan arkeani kalenterin kautta. Mutta kuinka selvitä ilman?

ajatuksia · oma elämä · opiskelu · selviytymisvinkit

Mun syksy tulla saa.

ElinaKommentoi
Töppöstä toisen eteen t-paidassa. Periaatteessa tuntui edelleen kesältä. Tai oikeastaan vasta kesältä: aurinko porotti, vietin lomapäivää ja hiki valui pitkin ohimoita. Suutakin kuivasi kuin keskikesällä konsanaan. Mutta huomasinhan minä, että niiden töppösten eteen sattui jo kellastuineita lehtiä. Ilmassa pystyi aistimaan syksyn raikkauden ja kuulaiden aamujen tulon.
Se sellainen syksyn hentoinen melankolia oli jo valmiiksi mielessäni.
Oikeastaan vasta tuolloin, muutama päivä sitten, tulin ajatelleeksi, että teen paluun luentosaleihin jo tällä viikolla. Vaikka minulla onkin takataskut täynnä motivaatiota, ajatus opiskelijan elämästä tuntuu taas yhtä kaukaiselta kuin viime syksynäkin aloittellessani välivuosien jälkeen opintoja. Vajaan neljän kuukauden työputki on tehnyt tehtävänsä. Kaikella tapaa. Uuvuttaa yhä. Kemiallinen analytiikka lähinnä pelottaa. Ajatukseni ovat eläneet luvattoman villiä ja vapaata elämää koko kesän. Asioiden mieleenpainaminen ja hipihiljaa istuminen vähän kuin kauhistuttavat.
Syksyn tullen tietynlainen kurinalaisuus on kursittava kesän jäljiltä kokoon.
Tänä vuonna syksy saapui aivan yllättäen. Saapuiko se siten sinulle? Tuntuu kuin koleus ja kellertävyys olisivat vain ykskaks pläjähtäneet kasvoille eräs päivä, tarkoitan eilen. Pakkasin repun ja mietin vielä kotiovella, mahtaako villatakki olla kuitenkin liikaa yliopistolla. Mun mielessä olivat vielä menneet hellepäivät. Jo asemalla junaa odotellessani mietin, kuinka tulen pärjäämään matkan Viikkiin ilman takkia. Eihän mun sekasortoisessa mielessä ollut käynytkään lisälämmike. Totta se siltikin taitaa olla. Nyt on syksy. 
Onneksi hattuhyllyllä on jo jonkin aikaa odottanut muhkea, viininpunainen villahuivi.

Alkusyksyni on jo tähän asti ollut yhtä muutosta ja myllerrystä. Syksy mielletään usein uudeksi aluksi ja tänä vuonna minun omani sitä totta tosiaan on. Uuden alku on aina jonkin loppu – sen olen raskain mielin tajunnut. Uusia alkujakin on monenlaisia, ymmärsin: toisia toivoo ja odottaa, mutta toisia taas mielellään – mahdottomuudesta välittämättä – vain pakoilisi. Mutta kai se on juuri sitä ihmisenä kasvamista. Että kohtaa epämiellyttäviäkin alkuja.

 Syksyyn sopivasti marjoja.
 Syksyyn sopivasti lepoa.
Syksyyn sopivasti liikuntaa.
Hei syksy. Tässä olisi pientä muistilistaa, jonka esitän itselleni toivelistana.
Koulumatkan pidentyessä ostaisin uuden ja kunnollisen sateenvarjon sen sijaan, että töhkäkelillä jupisisin vihaisena itsekseni.

Pitäisin omenan aina repussa. 

Hankkisin vettä kestävät syyskengät. Valkoiset tennarit ovat ehkä huonoin vaihtoehto.

Uskoisin jo, että banaanipannari kannattaa tehdä iltaisin valmiiksi. Arkiaamulla leipominen ei vain luonnistu.

Hylkäisin hetkeksi korvista ulos tulevan aamupuuron.

Suunnittelisin, mutten stressaisi muuttoa. En ainakaan sisustamista. 

Valitsisin harmaan sävyn seiniin ja tilaisin muuttolaatikot – nyt.

En innostuisi lenkkeilystä taas liikaa: antaisin armoa kuntoutuvalle jalalle.

Kävisin useammin ystävien kanssa kahvilla.

Inspiroituisin.

oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit

Kevään korjausliike.

ElinaKommentoi
Voi se niinkin olla. Että aurinko. Tai tuo sininen taivas. Koko kevät ja saapuva kesä. Haluaisin kuitenkin uskoa, että se on minusta lähtöisin: ajatuksistani ja niiden suunnanmuutoksesta. Tästä korjausliikkeestä.
Toisaalta, onko oikeastaan edes väliä, minkä ansiosta tunnen oloni moninverroin pirteämmäksi? Kunhan nyt vain tunnen. Äärimmäisen vinkeäksi.
Mietin eilen, millaisissa asioissa olen onnistunut viimeisen vuoden aikana. Ensin aloitin laskemalla opintopisteitäni. Siitä luovuttuani rankkasin leipomuksiani. Mietin kaikkia juoksulenkkejäni. Arvioin, kuinka onnistuneita valintoja antamani lahjat ovat olleet. Pohdin niin, että pyrskähdin jo nauruun. Siinä se! Lähikuukausien aikana minä olen onnistunut yhdessä asiassa aivan loistavasti: purskahtamaan nauruun useasti. Useammin kuin vuosi sitten. Paljon useammin kuin kaksi vuotta sitten. Sen on mahdollistanut tekemäni päätös olla kanniskelematta kaiken aikaa murheita, joista ei oikeasti tarvitsisi huolehtia. Arkipäiväisiä ja jonninjoutavia. Sen lisäksi, että olen ollut paljon onnellisempi ja vapautuneempi, olen myös huomannut muutoksen energiatasoissani: olen skarpimpi, pirtsakampi ja virkeämpi. 
Sitä tunnetta, kun pomppii innostuksesta keskellä katua!
Oikeastaan muutos olotilassa tuli pienoisena yllätyksenä, vaikka jollain tasolla olenkin tiedostanut murheiden kantamisen väsyttävän hirveästi. On miltei paradoksaalista, että niiden pikkuruisimpien ja turhimpien huolien raahaaminen mukana vie voimia eniten – samentaa ihan todella tehokkaasti silmät. Eikä silloin pysty oikeasti nauramaan, vaikka ääneen nauraakin. Ainakaan siten, että nauru kumpuaa vapaasti suoraan mahasta rintakehän kautta silmiin. Nauraminen piristää, mutta kaikki vähänkään väkisin väännetty ainoastaan väsyttää.
Vitsit, miten vinkeää!
Talviunta. Monet kuulemma vaipuvat pimeyden tullen kuin talviuneen ja heräilevät vasta keväällä auringonsäteisiin. Elävät kesän ja alkavat sitten taas horrostaa. Ruususen unta. Sellaiseen minä olen ollut ennemminkin vaipuneena: olen nukkunut sadalta vuodelta tuntuvan ajan ja herännyt nyt johonkin suloiseen.  
Turha se on murehtia asioita kahta kertaa: ensin nyt ja toisen kerran, kun on oikeasti syytä. 

Tiedoksi aika monelle. Muun muassa itselleni.

ihana arki · onnellisuus · opiskelu · selviytymisvinkit

Käynnistymisvaikeuksia?

Elina6 kommenttia
Niin oliko sulla ajokorttia? Ai, oli. Okei. No, sitten sä varmaan tiedät sen tunteen, kun auto inkuttaa. I-i-i-i-i-i-i. Eikä sittenkään surahda. Kun sä näpit jäässä yrität vähän vielä maanitella sitä käynnistymään. Latelet siinä samalla ehkä maailmankaikkeuden kaikki synonyymit jooko-ole-kiltille. Joskus onnistuu – ja joskus taas ei. Riippuu ihan hirveästi tilanteesta. Jos sulla on kauhea kiire, niin voit olla melkein varma, ettei auto tee elettäkään surahtaakseen. Sitten kun kaikki on jo myöhäistä, se yhtäkkiä käynnistyykin. Ilman inkutusta vielä. 
Joo. Käynnistymisvaikeudet on ärsyttäviä tosi vahvalla ärrällä.
Huuda hep. Huuda nyt vain. Sillä olen lähes varma, että sinulla on myös ollut käynnistymisvaikeuksia. Minulla ainakin on. Yli-ihana loma oli myös ylipitkä, siltikin nyt jo ohi. Maanantaina auto kyllä käynnistyi ihan mukavasti. Sen sijaan kuskilla oli pienoisia vaikeuksia. Eikä asiaa varsinaisesti auttanut se, etten yrityksistä huolimatta saanut viikonloppuna ostettua edes ruutuvihkoja kirjakaupasta. Suunnitelmana oli kyllä virittäytyä etukäteen vähän yliopistotunnelmaan ja opiskelijaelämään, ettei pudotus arkeen olisi niin kova töksähdys. Ajattelin, että uusi pinkki korostuskynä ehkä auttaisi. Haaveeksi tosin jäi sekä kynä että virittäytyminen. Jo pelkkien tenttimateriaalien kaivaminen laatikosta tuntui suhteettoman rankalta; oikeasti, olenko muka joskus tehnyt jotain haastavampaa? Sunnuntai-iltana tuntui ainakin, etten todellakaan ole. Nyt alkaa hivenen jo helpottamaan.
Kannatan kyllä edelleen, että jokaista lomaa seuraisi orientoiva jakso, pituudeltaan viikosta kahteen. Ikään kuin henkinen valmistautuminen tulevaan koitokseen, eli ensimmäiseen luentoon.
Totta puhuen kaikki taitaa kuitenkin olla kiinni vain omasta suhtautumisesta ja asenteesta. Minkä takia opiskelinkaan? Kenen vuoksi? Ja jos ei sittenkään innosta, on ehkä vain käytettävä raakaa voimaa ja retuutettava itsensä luentokalvojen äärelle.
Mietin omaa motivaatiotani ja motivaattoreitani. Olen aina ollut suhteellisen taitava motivoitumaan. Voiko niin sanoa? Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä vain ja halutessani syventymään siihen täysin. Vaikka itse aihe ei ehkä niin innostaisikaan, prosessi kokonaisuudessaan jollain tapaa motivoi minua. Ihannetila on tietysti aito kiinnostus. Silloin minun ei tarvitse synnyttää ja jatkuvasti vahtia motivaatiotani, vaan innostus hoitaa sen kaiken puolestani.

Se ensimmäinen luento hymyilytti vähemmän.

Katsoin juuri videopätkän, jossa pyrittiin osoittamaan yksinkertaisella testillä ihmisen omien sanavalintojen vaikutus ja voima hänen toimintaansa ja päätöksiinsä. Kaveri piti henkilön olkapäistä kiinni samalla, kun tämä kertoi lähtevänsä liikkeelle; ensin hän ilmaisi aikomuksensa mun pitäisi lähteä ja sitten mä lähden. Kumpana kertana henkilö pääsi irti kaverin otteesta? 
Sillä, miten itse puhuu itselleen, on todellakin valtava merkitys. Sanoilla on suuri vaikutusvalta. Tuntuu ehkä hivenen teennäiseltä, että yhden velvoittavan sanan tiputtaminen puheesta pois voisi vaikuttaa oikeasti jollain tapaa omaan toimintaan – ja siten onnistumiseenkin. Eilen minä kuitenkin menin labraan tekemään rästitöitäni sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä sinne. Onnistuin yhdessä työssä niin hyvin, ettei kukaan kuulemma aikoihin ole tehnyt sitä yhtä onnistuneesti. Samaa tekniikkaa käytin jo lukioaikoina; kokeisiin meno oli hankalaa epäonnistumisenpelon vuoksi. Ajattelin aina, että voin halutessani mennä tekemään kokeen tai vaihtoehtoisesti mennä vasta suoraan uusintaan; pakkoa ei ollut ja paniikkia ei tullut. No, lähes aina selvisin siltikin kokeeseen. Jätin ikään kuin takaoven auki, vaikka tiesin kulkevani kuitenkin etuoven kautta.
Kuuntelin viime viikolla lenkillä radiosta entisen alkoholistin haastattelua. Haastattelija tietysti uteli onnistumiskeinoja; konkreettisia tekoja kuivilla pysymiseen. Yksi jäi mieleen erityisesti. Sanon joka aamu peilikuvalleni, että sä olet hyvä tyyppi – tänäpäivänä olen mieluummin jopa hiukan liian itserakas kuin koko ajan kaikkien tallottavissa. Tottahan se on; hyvän tyypin kanssa kaikki on helpompaa, lutjakampaa ja mukavampaa. Jos siis pidän itseäni sellaisena tyyppinä, oma elämäni on moninverroin mielekkäämpää, varmasti. Itsestä kun ei voi ottaa avioeroa tai edes väliaikaisesti asumuseroa. Joka aamu herätessäni mä oon edelleen mä. Miksi en olisi siis kiva ja rento tyyppi, jonka kanssa saan hoidettua asiat mallikkaasti?

Ja elämä rullaa!

Ajattelen usein hetkellisessä motivaatiopulassa, että olen monella tapaa etuoikeutettu. Saan kävellä omilla jaloilla ja opiskella ilman järjettömiä lukukausimaksuja. Yllättävän hyvä motivointikeino on itsestäänselvyyksien miettiminen – tai oikeastaan niiden kumoaminen. Ei todellakaan ole itsestäänselvää, että pystyn omin avuin kulkemaan yliopistolle ja sieltä takaisin kotiin. Itse asiassa edes se, että minulla on koti, ei ole itsestäänselvää. Listaa voisi kai jatkaa loputtomiin.
Entä kun ei jaksaisi? Kyllästyttää ainainen poukkoilu ja paikasta toiseen juokseminen. Saisipa vain olla. Niin. Kuinka kauan sitä jaksaisi kuitenkaan vain olla? Kiireisinä ja velvollisuuksia täynnä olevina päivinä saattaa helposti hermostuttaa jatkuva liikkeellä oleminen. Toisaalta sellaisina hetkinä pyrin tuntemaan onnellisuutta siitä, ettei elämäni ole sisällötön. Ajatus auttaa kummasti jaksamaan.
Tänään olen saanut arkirytmistä jo huomattavasti helpommin kiinni. I-i-i.

joulu · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Helpotusta suklaaövereihin.

Elina2 kommenttia
Se hetki voi olla nyt, tänään. Mutta toisilla se saattoi yhtä hyvin olla jo eilen. Toivottavasti ei kuitenkaan ollut vielä aattona. Parhaimmassa tapauksessa se on huomenna. Ylihuomenna. Tai sitten se antaa odottaa  – siis saapuu vasta loppiaisena. Kyllä hetki sieltä kuitenkin tulee. Jossain muodossa ja useimmissa tapauksissa. Vaikka ei toivoisikaan. Yleensä aikalailla loppusuoralla, mutta kuitenkin ennen enää-marsipaanitäytteiset-jäljellä-tilannetta.
Ja juuri kyseistä hetkeä ajatellen väkräsin joululahjaksi jotakin sellaista, joka tuo lievitystä oloon. 
Suklaayliannostus. Sepä se. Kuuluu jouluun yhtä tiukasti kuin sinappi kinkkuun.
Kun kermanougatit tursuavat korvista ja pelkkä Geishan käärepaperi saa voimaan huonosti. Kokeile helposti hujahtavaa; suklaata juotavassa muodossa. Kylmänä tai kuumana, lämmikkeeksi tai viilennykseen – punaposkille kuitenkin. 

Lähtee millä on tullutkin.
Eikö?

huumori · selviytymisvinkit

Hei sinä flunssainen ja yksinäinen.

Elina9 kommenttia
En mä. En mä ole oikeastaan ollut väsähtänyt tästä flunssasta. Vaikka silmätulehduksen vuoksi silmäluomet vähän painavatkin.

Siis kun. Ei mua oikeastaan ole väsyttänyt sekään, että toissapäivänä heräsin puoli neljä, eilen viideltä ja tänään puoli kuudelta. Päivät vaan ovat tuntuneet hiukan pitkiltä sohvalla lojutessani.

Ei oikeastaan. Ei kahvittomuuskaan ole ollut syy väsymykseen. On vain ollut tekemisenpuutetta, kun tavallisesti aamun kahvikupillisiin menee helposti puolitoistatuntiakin.

Ei, ei. Ei pimeyskään oikeastaan ole väsyttävää. Sitä kun ei juurikaan huomaa peiton alta.
Väsähtänyt olen silti ollut. Ai, miksikö? Olen vahvasti sitä mieltä, että minua ei ole luotu makoilemaan. Viikko sohvalla tuntuu parin kuukauden vaellukselta vuorilla. Olen lojunut sohvalla, välillä vaihtanut paikkaa sängylle, testannut molemmat säkkituolit, maannut putkirullan päällä ja eilen viimeksi ihan vain paljaalla lattialla. En keksi enää uusia lojumispaikkoja. Ja vaikka nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, liika on aina liikaa. Olen väsynyt omiin ajatuksiini. Päivät pitkät yksin kotona. Sitä on ehtinyt pähkäillä maailman menoa vähän joka kantilta – vähän liiankin monelta kantilta. Jatkuva monologi päässä on uuvuttavaa; hiljaisuus ja tekemättömyyshän sen on synnyttänyt. Omiin ajatuksiinkin voi näemmä aivan hyvin kyllästyä. Haluan jo salille, eli lomalle omista ajatuksista.

Kun kukaan ei ole ollut juttelemassa minulle ja siten auttamassa ajatusvirtani tyrehdyttämisessä, olen ratkaissut pulman toisella tapaa; olen tutustunut vlogimaailmaan eli videoblogeihin. Kaikkihan nyt Soikun tietävät, mutta on olemassa monia muitakin suomalaisia vlogaajia, kuten mmiisas, eedspeaks ja, öö, oliko se tume. Oikeasti on aika kätevää laittaa joku heistä jaarittelemaan taustalle; jaksaa varmasti hölöttää aamusta iltaan, ei vaadi minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja toisinaan jutut ovat aika hauskojakin. Ei ole tuntunut yhtään yksinäiseltä. 

Tänään sain onneksi hauvan taas hoitoon. Sekin jaksaa jutella yleensä aika pitkään. Ei tosin ääneen, mutta ei se haittaa. 
Toinen – unohdettu – viihdyttäjä on kirjat. Tarkoitan muut kuin kemian opukset. Aina hyvään kirjaan tarttuessani sisälläni herää nuori Rinkeli, joka eli aika vahvasti kirjojen maailmoissa. Tarinan viedessä mukanaan omat ajatukset unohtuvat. Kirja on loistava tylsän päivän pakopaikka. Sen valinnassa voi tosin tehdä virheitäkin. Minä olen lähipäivinä keskittynyt faktapohjaisiin teoksiin, kuten Petos lautasella ja Tunne elintarvikkeet. Ne eivät varsinaisesti imaise omaan maailmaansa, vaan päinvastoin antavat aika paljon ajattelemisenaihetta ja synnyttävät uusia ajatuksia. Kuluvat päivät tietysti ajatussolmujakin availlessa. 
Kolmas tylsyyden tappaja on sekin peruja jo lapsuudestani. Etenkin iltaisin minulla oli tapana viihdyttää itseäni kuvittelemalla. Maalailemalla mielessäni ihania asioita. Mitä epärealistisempi, sitä makeammalta se usein maistui. Lempiajatukseni oli Rinkeli Tuhkimon juhlamekossa tanssahtelemassa; mekon muhkeus teki minuun jollain tapaa lähtemättömän vaikutuksen. Tällä viikolla en ole aivan samankaltaisia asioita päässäni pyöritellyt, mutta samalla idealla kuitenkin. Kai sitä haaveiluksikin voisi kutsua. Ennemminkin se on siltikin ehkä itseni viihdyttämistä; luon tarkoituksella kivoja kohtauksia päässäni.

Alakoululaisena kuumepäivän kohokohta oli usein se, kun kaveri tuli tuomaan päivän läksyt, äikän ja yltin kirjat pulpetista. Olisihan se yhäkin kivaa, että joku toisi. Läkejen sijaan vaikka pussillisen mandariineja. Tai pistäytyisi käymään. Ihan harmittaa, että spontaanit piipahdukset ovat jääneet unholaan. Ehkä ajankulukseni suunnittelen terveille päiville piipahduksen – tai käyn hakemassa ystävän kotiovelta kahville.

Ja juu. Kannattaa myös käyttää hyväksi flunssaisia ystäviä. Pommittaa viesteillä ja lähetellä kuvia. Kuitenkin pienellä varauksella; myötätuntoflunssa voi tarttua Whatsappinkin välityksellä.  Sitten voi tietysti myös keskittyä syömiseen. Mustikoita, appelsiinia, mandariineja. Kuulemma myös valkosipulia ja limeä. Uskon joulukalenterin suklaankin olevan aika kova juttu matkalla kohti terveitä päiviä – sen vuoksi olen varmuuden vuoksi syönyt omani lisäksi tuosta toisestakin…
Toivon, ettei kovin montaa sairaspäivää ole enää edessä. Ideat kun alkavat pikkuhiljaa käydä vähiin.
ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Hösötysputki päättyy sämpylöihin.

Elina2 kommenttia
Arvelen, että flunssan yksi tarkoitus on katkaista pitkä hösötysputki.
Ensiksin. On tehtävä ero stressin ja hösötyksen välillä. Hösötys ei nimittäin millään tapaa ole stressaamista. Se on pikemminkin stressin sisar, toinen siskoksista, se kiltimpi ja lauhkeampi. Stressi on voimavarojen ja vaatimusten ristiriita ihmisen sisällä, kuluttava ja hyvinvointia laskeva. Hösötystä taas kuvaillaan osuvimmin ehkä esittämällä kysymys onks sulla muurahaisia pöksyissä? Se on tiettyyn pisteeseen asti voimavara, vauhdikkaan – usein mielekkäänkin – elämänvaiheen tulosta ja useissa tapauksissa innostuksen aikaansaamaa. Pitkittyneenä hösötys kuitenkin saattaa saada stressinkaltaisia piirteitä; kuka tahansa väsyy ennen pitkää tukka putkella juoksemiseen. Mielekkyys ei tee ikiliikkujaksi. Ja itse asiassa. Ei ikiliikkuja edes kykenisi niin moninaiseen touhuamiseen kuin hösöttäjä.
Toiseksi. Hösötystä on vaikea hallita. Stressinhallintakeinot ovat kaikille tuttuja; tiedosta tilanteesi ja tee asioille jotain – tai ehkä paremminkin ole tekemättä ja sen sijaan rauhoitu. Hösötys on hankala ilmiö sen vuoksi, ettei sitä tunnista kuin vasta jälkikäteen. Huh, olipas menoa, kun tarkemmin ajattelee. Kuin näkymätön viitta harteilla; sen jollain tapaa tuntee, vaikka sitä ei millään tapaa tiedostakaan. Se tuntuu ei-miltään aina siihen saakka kunnes joku tai jokin nappaa käsivarresta kiinni ja pakottaa pysähtymään. Nyt olisi niin kuin pakko hetkeksi ottaa seis. Puolikin sekuntia saattaa riittää lopettamisen alullepanemiseen. Siitä se lähtee, kuten dominopalikat konsanaan. Hösötykseen sekoittuu vahvasti ilo ja innostus, minkä vuoksi sitä on selitetty myös malttamattomuudella; ei millään malttaisi innostukselta rauhoittua edes päivien välissä.
Toisaalta. Hösötys on nykyisin yleinen aikuisten ongelma ja huomattavasti harvinaisempi lasten keskuudessa. Jos hösötys on innostuksesta johtuvaa, on se yhtä lailla myös velvollisuuksien aiheuttamaa. Stressi alkaa usein sanoilla apua, olisi sitä, tätä ja tota. Hösötys taas naurahduksella haha, olisi niitä, näitä ja noita.
 Hösöttäjän sämpylät
~ Silleen sopivasti jauhoja.
~ Yhtä sopivasti nesteeksi maitoa, piimää tai vettä.
~ Suutuntumaa pähkinöistä, siemenistä tai leseistä.
En kai mä muuta sitten laittanut?
Ai joo. Hunajaa hiukan, jos haluaa.

Kuinka se ilmenee tavallisessa arjessa? Kyllä minä myönnän, että harvoin, varsinkaan hösötysputkessa, maltan katsoa kokonaista jaksoa telkkarista alusta loppuun ilman, että touhuan välissä jotakin. Nykyisin kirjoja lukiessani muutaman rivin mittaisen tylsän pätkän sattuessa eteen saatan hypätä huolettomasti seuraavalle sivulle. Lehtiä selatessani helposti vain silmäilen, en syvenny. Valmistan lounaan mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti silloinkin, kun en ole kuolla nälkään. Hitaasti ja hartaudella haudutettu pata kuulostaa lähinnä kirosanalta. Valmistautuessani lähtemään jonnekin viimeiset puoli tuntia käytän epämääräiseen pyörimiseen. On lähes mahdotonta yrittää istuutua aloilleen. Hösötys kerää listaa päähän monista tehtävistä asioista, sellaisistakin, joita olisi velvollisuuden sijaan kiva tehdä. Samaan aikaan se luo kuitenkin myös saamattomuutta – moni asia kun edellyttäisi alas istumista ja suunnittelua. Joko ymmärsit, miksi muurahaisia pöksyissä kuvaa hösötystä parhaiten?
Tilannehan usein laukeaa vasta, kun törmää täysillä päin stop-merkkiä. Harvoin, jos koskaan, hösötystä tajuaa itse lopettaa. Sen vuoksi luulenkin, että flunssan sivutehtävä on hösötysputken poikkaisu. Pakkopysähtyminen. Eilen konkreettisesti tuntui pakkopysähdykseltä, kun istuin keittiön lattialla ja tuijotin uunissa kohoavia sämpylöitä. Kun ei nuhaisena voinut oikein muutakaan touhuta. Ihan pienenä minulla oli tapana useinkin istua uunin edessä ja katsella pellillä paistuvia pullia. Nykyisin samankaltainen paikoilleen rauhoittuminen tuntuu välillä aivan hirvittävän hankalalta. Ihan liian yksinkertaiselta puuhalta.
Olen viikonloppuna sämpylöiden tuijottelun lisäksi lukenut kirjoista ihan jokaisen sanan. Malttanut jopa syventyä tavaamaan englanninkielistä kemian kirjaa. Olen vain maannut ja tuijotellut kattoa, välillä vähän joitain turhia telkkariohjelmia. Siten ole tajunnut kuluneen puolivuotisen olleen huh, miten vauhdikasta menoa. Kaipa voisin aloittaa hösötyksen vasta ensi vuoden puolella ja yrittää joulun alla useamminkin kököttää risti-istunnassa keskellä keittiötä.