ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Peruskurssi elämään.

Niin siis mistä Elina valmistui?

No ei vielä yliopistosta. Tää oli tällainen toinen juttu. Sä voit vaikka googlettaa NLP.

Tai mitä jos mä vain kertoisin jotakin siitä.

Ensiksikin, luulin aluksi koko hommaa sellaiseksi vähän-liian-hihhuliksi itselleni. Olen aina ollut hyvin tunneherkkä ja koen kokemusmaailmani olevan aika rikas. Samaa aikaa rationaalinen ja tosiasioihin perustuva puoleni on kuitenkin kulkenut aina rinnalla hyvin vahvasti – ehkä tehnyt musta joskus turhan kyseenalaistavankin. Saatoin myös pelätä joutuvani törmäyskurssille ideologioiden ja uskomusten kanssa; arvostan ja ymmärrän tiedettä ja tutkimustietoa liian paljon pystyäkseni uskomaan mutuiluun. Paljastan: ihan oikeasti pelkäsin jopa kuulevani sentyyppisiä tuntein ja mielipitein virittyneitä väitteitä kuin teollisuuden värjätty maito tappaa. Ja mitä vielä!

Onneksi löysin itsestäni kuitenkin avoimuuden uudelle. Myös rohkeus oli suuresti mukana, kun aloitin True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksen viime elokuussa. Aika nopeasti nimittäin hoksasin yhden koulutuksen hienoimmista puolista: vastakkainasettelu – saati todistaminen tai todistelu – ei kuulu koulutuspäivinä, ei kuulu koko hommaan. Kaiken, siis aivan kaiken, on tarkoitus tukea jo elämän aikana opittua – oli se sitten peräisin yliopistolta tai omista kokemuksista. Esimerkiksi psykologian kanssa NLP kulkee rinta rinnan, ei sotien, välillä ehkä samoista asioista hieman eri käsitteillä puhuen. Ja kai oli NLP:n perimmäisen ajatuksen lisäksi suuresti kouluttajan erinomaisuutta osata vain tarjoilla asiat ihmisille; asioita saa lähestyä omista lähtökohdista ja niistä itselle parhaimmat voi poimia mukaan.

blogi142.jpg

Itse asiassa totuuksien ja ajatuksien sijaan ihmisiä ohjattiin ainoastaan konkreettisesti harjoituksissa. Itse koin NLP:n ehkä hienoimmaksi puoleksi juuri sen tuoman konkretian hyvin abstrakteille, mielen sisäisille asioille. Käytännön harjoitusten avulla on toki mahdollista opetella esimerkiksi selviytymään esiintymisjännityksen kanssa paremmin, mutta toisaalta ne voivat tähdätä pitkälti vain itselle syystä tai toisesta merkittävien asioiden tarkasteluun. Toki harjoitukset ja eritoten niistä hyödyn saaminen vaativat tietynlaista avoimuutta ja heittäytymistä, muuta kuin faktojen tiskiin heittämistä. Mutta ei, ei taikatemppuja tai transsitiloja.

Monesti koulutuspäivien aikana mietin paljon tällaista kuin täähän on kuin peruskurssi elämään. Sellainen ihan jokaiselle ihmiselle sopiva ja suositeltava koulutus riippumatta siitä, oletko johtoportaassa työelämässä vai kotiäiti rivarinpätkässä, siten olen monelle taitanut kurssia kuvata. Kurssin viimeisenä päivänä kerroin, kuinka mukanaolo on alkanut murentamaan määrättyjä käsityksiä itsestäni ja elämästä – myös kanssaeläjistä. Että tämän rupeaman jälkeen en ole enää yhtä arka eläjä, vaan rohkeampi mahdollisuuksille ja elämään. Kaiken sen lisääntyneen tiedon ja ymmärryksen lisäksi. Ja näin muutama päivä päätöspäivän jälkeen olen edelleen samaa mieltä: jotain itsessäni on auennut.

Kiitos True Hearts ja Reetta siitä, että elämääni syntyi rohkeampi perspektiivi.

ajatuksia · opiskelu

Mun tieteellinen puoli.

Opiskelu on ihanaa. Monet niin kertovat – ja minustakin. Maailma sisältää niin paljon opittavaa aina oman mielen koukeroista viljasadon sakoluvun suuruuden merkitsevyyteen. On ihana ihmetellä, miksi valkoista jauhetta lisäämällä makkaran kiinteys kohentuu tai miksi siideri maistuu makeammalta kuin viimeviikonloppuinen (ei, sokeria ei ole kaadettu suoraan pussista). Samalla, kun sitä oppii ensin lausumaan ääneen proteiini-glutamiini γ -glutamyyli-transferaasi ja ymmärtämään sen aikaansaamia ε -( γ -glutamyyli)lysiini-peptidisidoksia, tutkimustieto myös rauhoittaa mieltä. Vaikka sellaisen tiedon lukemaan opettelu onkin aluksi viedä hermot. Ihan yhtä kivaa on silti oppia, että luovimmillani ja tehoikkammillani olen itse aamulla kello kuuden ja yhdeksän välillä.

Toisaalta näinkin: oppiminen on suoraan sanottuna osin myös nöyryyttävää. Mitä enemmän oppii, sitä paremmin tajuaa, kuinka tietämätön onkaan ollut – tai sinisilmäinen tai pikkuisesti tyhmä. Ainakin maailma – sen sisään mahtuva toiminta, ilmiöt ja niiden vaikutukset – näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Ei enää ehkä yhtä yksinkertaiselta, mutta rationaalisemmalta kyllä. Joskus sitä saattaa jälkeenpäin nauraa omalle tietämättömyydelle, jopa hävetä sitä. Usein kai vain tajuaa, että onneksi tietämättömänä harvoin tunnistaa omaa tietämättömyyttään. Oleellista oppimisessa kai juuri on aiemman tietämättömyyden tunnustaminen. Siis ylpeyden lisäksi aika monen vanhan ajatuksen alas nieleminen.

27661411_1782342325111566_23899235_n.jpg

En mä ole varma, onko maailmassa olemassa kuinka absoluuttista faktaa. Ei kai ainakaan sellaista, jota uusi puolueeton tieteellinen tieto ei voisi kumota. Kun opin itsestäni jotakin, esimerkiksi sen, että kananmunat eivät sovi hiukopalaksi ennen lenkkiä, asia oman pääni rajoissa on hyvin faktan kaltainen; toteutuu testatusti viikosta toiseen minun vatsassani. Kuitenkin muulle maailmalle se minulle hyvin faktan kaltainen on vain yksilön omaa kokemusta. Yhtään sitä vähättelemättä.

Tieteen maailmaan astuttuani nelisen vuotta sitten aloin ymmärtämään, miksi asioiden totena esittäminen on tuntunut aina nihkeältä, jos olen yhtään kokenut olevani epävarma aihealueella. Totena esitetty asia toden totta sisältää aina vastuun aspektin – vähintääkin vastuun väitteen perustamisesta johonkin muuhun kuin omaan kokemukseen tai mielipiteeseen. Meitä kun on täällä niin monenlaisia, ettei vastuu voi vain olla kuulijalla.

Ja kaikki tämä, vaikka välillä olisi niin paljon helpompi lukea ja uskoa iltalehden kikkakonsteja kuin pienellä printattuja tiedepränttejä.

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Mä ja mun NLP.

Tällä hetkellä elämässäni mä olen sellaisessa kohdassa, että päiväni kuluvat lähinnä oppiessa. Vuosien saatossa mä olen oppinut oppimaan; yritän, yritän, yritän kovasti ymmärtää ja muistaa. Toisina päivinä tuntuu, että saatan yrittää enemmän kuin oppia. Ja sellaiselle oppimisellekin on kai paikkansa; kutsun sitä itsekseni hyvin tavoitteelliseksi oppimiseksi. Sellaiseksi välietappiorientoituneeksi ja etenemishaluiseksi. Mutta syksyn ja talven mittaa mä olen alkanut opetella uudenlaista oppimista. Sellaista, että en yhtä kovasti huolehdi oppimisesta, vaan yrittämisen sijaan vain annan uusille ajatuksille vanhojen keskellä tilaa.

Sellaista oppimista mä olen käynyt läpi NLP-koulutuksessa. Ja ehkä kaikkein merkittävintä, mitä tähän asti olen uuden oppimistyylin lisäksi oppinut, on oma kykenevyys. Mä olen oppinut, mihin kaikkeen ennen liiankin suurelta – jopa suuruudenhullulta – tuntuvaan kykenen vain asettumalla keskelle itseäni ja kohtaamalla asiat ulkopuolellani sieltä käsin.

Jo ensimmäisinä koulutuskertoina mä opin, että parasta mitä toiselle voi antaa, on läsnäolo. Reagoimalla toisen tunteisiin ja sanoihin kannattelemalla niitä. Siis lempeästi osoittamalla, että kaikki se, mitä toinen on valmis luottamaan kahden ihmisen välille, tulee kuulluksi ja nähdyksi. Lisäksi mä olen oppinut ymmärtämään ihmisiä ja ennen kaikkea tilanteita, joissa en kenties itse tule kohdelluksi samalla tavoin.

27157674_1771223206223478_212370999_n.jpgKuva: Elina Palvio

Mä olen myös oppinut esimerkiksi sen, että oikein itsensä ilmaisevalla palautteen, kritiikin ja kehitysehdotusten antaminen ei satuta, edes kirpaise, vaan ennemminkin rakentaa toista. Mä olen oppinut, kuinka kritiikin antaminen koostetaan, mihin se kohdistetaan ja minne missään nimessä ei sörkätä. Mä olen oppinut pienten sanojen suurimmat merkitykset. Ymmärryksestä haltioituneena mä opettelen parhaillani myös olemaan pelkäämättä virheiden tekemistä.

Mä olen oppinut aivan valtavasti erilaisista ihmisistä – motivointityyleistä aina tapaan hahmottaa ympäröivää. Erilaisuuteen, sellaiseen pelottavan erilaiseenkin, mä olen oppinut suhtautumaan heti ensikättelyssä itselleni vilpittömästi toteamalla mielenkiintoista.

Esiintymiskammoisena merkittävä oppi on ollut myös se, kuinka puhuja itse luo ympärilleen tilan, jonka kaikki kuulijat jakavat. Oli se sitten jännittynyt, epämukava tai rennon letkeä ja kaikille osapuolille helppo. Ja jälkimmäiseen päästäkseni en loppujen lopuksi tarvitse suuria puhelahjoja – joita uskomukseni mukaan itselleni ei ole suotu – vaan ainoastaan senhetkisen asiantuntijuuden esiteltävästä asiasta ja hitusen verran omaa hyvää tilaa.

Toiseksi viimeinen koulutuskerta hujahti viikonloppuna True Hearts NLP Practitioner -koulutuksessa. Ja jollakin tapaa vasta nyt tajuan, millaisella muutoksen matkalla sitä on koko syksyn ja talven ollutkaan.

 

itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Sanoillasi rajoittamattomaksi.

Joskus ajattelin: enhän voi ripustautua toisten sanoista. Nikkaroida tukikeppiä toisten kehuista, mitä siitäkin tulisi – kai vain tutiseva ja jatkuvasti uusien puutteessa.

Rakentelin kättä ja itsetuntoa. Osia kaivelin sisältä, pikkuisen peilikuvasta ja sattumalta kuulluista sanoista. Olin minä hanakka kertomaan: rakentava kritiikki nimensä mukaisesti auttaa kulmien höyläyksessä. Sellaisen suoranainen pyytäminen tuntui niin, niin yhteisöihin istuvalta.

Kunnostelin itseäni useammissa paikoissa. Mallailin uusia kulmia palautteiden mukaisesti. Ja vähemmän rakentavien huomautusten ajattelin vain vankistavan jalustaa entisestään. Osia nakutellessani kai opin hiljaisuuden merkitsevän naputtamisen aiheen uupumista.

Huomasin näin: loppujen lopuksi näillä aloilla, joilla elämä tuppaa pyörimään, ei kovin varovainen tutisevan tukikepin kanssa tarvitse olla. Harvemmassa paikassa  kehuilla ja kiitoksilla edes tilkitään.

On tämäkin päivä, totesin asian hoksattuani. Että millä muulla saat ihmisen niin loistamaan ja koko komean kapasiteetin levittäytymään kuin hiljaisuuden sijaan kertomalla sanoilla hyvää.

Kuitenkin kai aika moni kasvaa siitä itsestään: innostus innostuksesta, hyvä yhä enemmän hyvästä ja ihminen toisesta. Miksi siis niin pelätä kehujen kertomista – saati kuulemista?

blogi132

Kivojen sanojen ja palautteen vastaanottamisen vaikeus, niiden merkitys ja toisaalta antamisen suuri voima. Sellaisiin ajatuksiin mä uppouduin tämän viikonlopun koulutuskerran jälkimainingeissa True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. 

 

aamuajatukset · oma elämä · opiskelu

Aika raaka arvosana.

Valvoin yön –  edellisenkin. Juoksin aamulla tenttiin. Sain arvosanaksi viisi. Ja itselleni vain tokaisin: no niin pitikin.

Ja jälkeenpäin olen anteeksi itseltäni pyydellyt, kuinka nyt sillä tavoin taas itselleni tokaisin.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lähinnä valvonut ja vaatinut. Valehtelematta olen itselleni kertonut läpipääsyn riittävän. Vaan siltikin kuullut aina lopulta tokaisijan: viittä vähemmällä tuskin olet riittävä. Tokaisijan kanssa olen väitellyt, yön unettomina tunteita sen teilannut ja aamulla taas vajavaisia vastauksiani hävennyt. Viisi on merkinnyt vain uutta lähtötasoa ja suurempaa pettymystä epäonnistumisista.

blogi131

Niinpä niin, vai niin pitikin. Monista karvoistani olen irti päässyt, mutta tämä nimenomainen on määrätyssä ympäristössä suhteellisen haastava; kun ainoa palaute on yksi numero, se hirvitys alkaa saada suuria mittasuhteita. Pienellä palautteella varustettu kaksi voisi olla sanatonta neljää kannustavampi. Ja lopulta pystyn hyvinkin ymmärtämään, miksi yksi numero rekisterissä koko kurssiin laitetusta ajasta – saati innostuksesta – kirvoittaa kyyneleet silmissä. Arvosana on aika raaka.

Mutta kun itsellesihän sinä tätä näin vain. Niinpä niin. Koetan kasvattaa ja ruokkia itseäni yksin näillä näin niin järkevästi kuin mahdollista. Joskus oman tieto- ja osaamistason hahmottaminen on näillä eväillä hienoisen haastavaa.

Ja kaiken suorittamisen ja arvosanaviidakoinnin keskellä tuppaan itselleni turhautuneena huutamaan: antaisinpa itseni olla vain innostunut tästä kaikesta mielettömästä tiedosta.

haaveet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Haave, joka tahtoisi tavoitteeksi.

Se on tärkeä. Samalla se on niin kaukana. Kai mielikuvien peitossa, sillä näkisin sen paljaana kyllä vaikka pimeässä.

Sun tavoite?

Haave, joka haluaisi olla tavoite. Tahtoisi asettua määränpääksi. Jos rohkenisi olla määrätyn ajan päässä, eikä vain roiskaistuna ehkä vielä tässä elämässä.

Tunnustele?

Miltä ihmisestä tuntuu, kun tukehduttava tarve sisällä löytää tavan näkyä paperilla. Siltä se musta tuntuu.

Esteitä?

Ei mikään. Silti ihan kaikki. Aika kaikki itsessäni, loput käytännössä. Lähinnä se kaikki mielikuvissa; liikuskelen riittävyyden ja täydellisyyden rajamailla.

Lähemmäs?

Tällä. Ääneen sanomalla. Yhdelle pienelle ihmiselle paljastamalla. Yhden konkreettisen teon tekemällä.

Näitkö jo tämän?

Mun haave.

IMG_20171008_173332_933.jpg

”Sellainen ei voi olla mitään muuta kuin suurta, joka tekee huoneesta sellaisen, jonne astuessaan sitä välittömästi tajuaa, millä tavoin haluaa kohdata toiset ihmiset, oman itsensä ja ylipäätään elämän. Mutta että se sama oletettavan suuri saa paijaamaan omia haaveita tavoitteiksi ja vielä uskomaan kaiken voiman olevan itsestä lähtöisin. Hirvittävän suurta.”

Mun toinen koulutuskerta True Hearts NLP Practitioner -kurssilla on ohi. Enkä mä vieläkään ymmärrä, kuinka niin suuresti syvällä tuntuva voi olla niin järjellistä ja luonnollista. 

ajatuksia · ihmissuhteet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · oma elämä · opiskelu · True Hearts

Polku nimeltä NLP.

Monellako polulla olet, Elina.

Joskus ehkä liiankin monella; kahdesta jalasta ei riitä välttämättä viittä suuremmalle lukumäärälle. Mieluummin kuitenkin ehkä siten päin. Että pitää jalat vikkelinä polkujen välissä puikkelehtimalla. Sillä olen elänyt sellaistakin aikaa, kun vaihtoehtoja ei ollut – yksi ainoa, aika pimeänpuoleinen. Se oli aikaa, jolloin en nähnyt itseäni minään. Luonnollisesti silloin en ollut myöskään kenellekään mitään. Oli vain ainokainen polku itseeni, jota en ollut oikeastaan sitäkään valmis kulkemaan.

Jäsennän elämääni poluilla. Nykyään olen polulla itseeni oikeinkin innokkaasti, ollut jo useampia vuosia. Sen lisäksi olen polulla ystävyyteen – ilokseni monella, monella sellaisella, joista jokainen on hitusen erilainen. Käyn polkua, jota tallustellessani olen opiskelija, yliopistokaveri. Sitten on polku, joka mutkittelee harrastusten parissa, sellaisellakin olen. Kesällä aloitin polkuni ammatillisen minäni löytämiseen – sillä polulla puolestani olen työkaveri, tulevaisuudessa ehkä tasavertainen kollega. Hurjaa. Kaiken päälle koetan parhaani mukaan taiteilla polulla yhdessä perheeni kanssa, mikä vaatii jotakin moniulotteisempaa kuin vain yhden roolin perheenjäsenenä.

IMG_20170908_172928_124.jpg

Kuluneen viikonlopun aikana astuin jälleen uudelle polulle. Niin jännittävälle, että jalat tutisivat ensiaskeleilla. Taisin nimittäin aavistella, että tämä polku NLP:n maailmaan tulee jollakin tapaa olemaan merkityksellinen myös muiden elämäni polkujen kannalta. En kai kuitenkaan ollut valmistautunut yhden ainoan lauseen saavan aikaan tunteen siitä, että yhtäkkiä omistankin kartan, joka soveltuu suunnannäyttäjäksi jokaikiselle elämäni polulle.

”Välimatka toiseen on suoraan verrannollinen siihen, kuinka lähellä olen itseäni.”

Ajatus yhtä aikaa suoristi jokaisen polkuni ja toisaalta saattoi ne kulkemaan sopuisasti vierekkäin, jopa ristikkäin sotkeutumatta toisiinsa. Kai tuon lauseen kuullessani hoksasin, ettei elämä ole polkujen välissä taiteilua, vaan ihan jokaisella polulla pärjään aivan täysin samanlaisin keinoin; kuljen polkua aina vähintäänkin itseni kanssa, useasti toisten ihmisten vierellä, ja itse asiassa ihan juuri siitä polulla kulkemisessa on kyse – minun ja toisen välisestä vuorovaikutuksesta, meidän etäisyydestämme. Oli se sitten ammatillista tai henkilökohtaista tai mitä ikinä vain, niin olen poluillani aina kosketuksissa ihmisiin. Eikä välimatka heihin ole yhtään sen kauempi kuin kokemani metrit itseeni, omaan hyvään tilaani.

Huojentavaakin osin, taisin itselleni huoahtaa. Sillä tulee vielä se päivä, kun kaikki voimavarat, jotka olen sijoittanut itseni etsimiseen ja syvälle sisimpääni matkaamiseen, näkyvät hyvänä olona kohtaamissani ihmisissä. Pystyessäni olemaan lähellä ja läsnä.

Mun ensimmäinen koulutusviikonloppu on takana True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. Vaikka en voi kuvitella ihmistä, jolle NLP tekniikkana ei tekisi hyvää, aivan erityisesti toivon uteliaisuutta sitä kohtaan heille, jotka esimerkiksi työnsä tai muun roolinsa puolesta ovat isona osana toisen ihmisen polkua.