Itseluottamus on sellainen asia, jota olen joutunut koko elämäni raahaamaan mukanani, sillä se ei ole oikeastaan koskaan kulkenut mukanani vapaaehtoisesti. Ennemminkin jopa olen juossut sitä takaa, yrittänyt saada kiinni; kilpajuoksu itseluottamuksen kanssa juuri ennen esimerkiksi tilaisuuksia tai tapahtumia on minulle kovin tuttua. No näinpä, monestihan se on livennyt sormieni välistä juuri ennen hoohetkeä. Olen minä myös yrittänyt aika ajoin ottaa itseluottamusta hellästi kädestä kiinni koettaen siten rakentaa yhteyttä pikkuhiljaa. Enkä ole käyttänyt vain suostuttelukeinoja, vaan turvautunut ihan järkipuheeseenkin – siis niihin faktoihin, jotka kuulemma tutkitusti kohentavat itseluottamusta. Jos yhtään olisin toivoton asian suhteen, huokaisisin varmasti vain pah kaikille ole itselles armollinen – ja tee niit epämukavii asioita -ohjeistuksille.

Kuitenkin näin 24-vuotiaana itseluottamus on edelleen suurimman osan ajasta yksi iso päänvaivaa aiheuttava köntti elämässäni.

Itse asiassa juuri ajatus yhdestä isosta köntsästä sai minut eilen illalla jälleen kerran mietiskelemään itseluottamusasioita. Yksi iso köntti on tarkoittanut minulle yksinkertaisesti seuraavaa: minulla on tai ei ole itseluottamusta joka tilanteessa tai ei koskaan. Miksi en ole koettanut jakaa könttiä osaitseluottamuksiin?

Koska ajattelen aidonkin ihmisen olemuksen ja käytöksen olevan yllättävän monen asian suhteen vahvasti tilannesidonnaisia, miksi myös itseluottamus ei voisi toimia samaan tapaan. Jo yhden yön aikana oloani helpotti ajatus osaitseluottamuksista. Toisin sanoen lähestyin koko könttiä sen kokonaisuuden sijaan itseltäni kysyen, millainen itseluottamukseni on opiskelijana (”ei kovinkaan kummoinen”), perheenjäsenenä (”ehdottoman vahvin”), ystävänä (”koko ajan parempi”), tuntemattomien seurassa (”varaa on parantaa”) ja uusien asioiden kohtaajana (”iso innostus ei kulje yhtä matkaa itseluottamuksen kanssa”).

Mikä olikin järkevää. Sen tajusin jo heti eriteltyäni itseluottamusta osiin ja tajuttuani, etteivät kaikki osa-alueet suinkaan ole niin toivottomia kuin millaisiksi ne olin ehkä mieltänyt. Määrätyt osaitseluottamukset vain ovat niin hallitsevia ja voimakkaita, että ne tuppaavat peittämään kovaa vauhtia kohentuvat ja jo hyvässä tilassa olevat alleen.

Ja kai se niinkin on, että eri osaitseluottamuksia on hoivattava erilaisin keinoin, vaikka vastauksista kaikki löytyisivätkin omien ääriviivojen sisäpuolelta. Sillä vaikka itseluottamukseni on joiltain osin aikanaan murentunut kuin näkkäri kantapään alla ja osin taas ei ole ehtinyt kehittyä vielä edes lähelle tyydyttävää, en yleisesti ottaen missään nimessä koe itseäni epävarmaksi ihmiseksi; olen varma ajatuksistani, mielipiteistäni, tuntemuksistani ja näkökulmistani. Epävarmuusaspektit liittyvät usein ulkoisiin seikkoihin, toisiin ihmisiin ja nimenomaan itseeni suhteessa muihin.