ajatuksia · itseluottamus · opiskelu

Yksi yksinäinen opiskelijanumero.

Tänään mä tahtoisin ainakin itselleni kertoa tämän:

vaikeimmankin voi hei oppia,
vasta mahdottomassa menee raja.

Itsenäisyys on aina välillä yksinäisyyttä. Toisaalta itsenäisyys on kai se syy, miksi yliopistossa opiskelu on tuntunut omalta jutulta – käytännössä se on ollut mun oma juttu, johon mä itse olen vain puuttunut. Paradoksaalisesti kuitenkin juuri se on osoittautunut haastavimmaksi näinä vuosina; aika yksin sitä kohtaa kaiken muun lisäksi myös epätoivon täyttämät hetket.

Haastavinta mulle ei kai ole ollut oppia sitä, mitä luennoilla kerrotaan. Ennemminkin mä olen joutunut kamppailemaan aika ajoin hiipuvan uskon kanssa. Tiedäthän, itselle lähetetyissä uskoa valavissa tsemppiviesteissä ei ole sellaista samankaltaista hohtoa kuin toisaalta saaduissa. Tentityt vitoset eivät helpota oloa, kun tietää – henkisen – työn niiden takana.

IMG_20170905_160717_653.jpg

Pienen ihmisen paniikiksi mä sitä olen kutsunut. Yksi pieni opiskelija lukuisten samanmoisten keskellä voi aika huomaamattomasti muksahtaa kyydistä. Ja kun kaikkien yllä leijailee ihana itsenäisyys, mä luulen, ettei tarjokkaita ole kovin monia kertomaan muksahtaneelle, että tehdään tämä kyytiin takaisinkampeaminen yhdessä. Että tipahduksia tapahtuu kaikille, älä välitä, seuraava kurssi on jo helpompi.

Kai mä jostakin syystä pelkään, että itsenäisyys on joku kerta liian yksinäistä. Etten mä ole riittävä kertomaan itselleni epävarmuuden turhuudesta. Että mä päädynkin pohtimaan luovuttamista. Suuren suuresta tahdosta ja innostuksesta huolimatta.

Yksi opiskelijanumero isosta liudasta. Enää se ei tunnukaan helpottavalta. Kertoisipa joku tälle yhdelle opiskelijanumerolle itseensä uskomisesta jotakin.

ajatuksia · inspiraatio · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Onnistuminen on mun päässäni.

Kun joulun alla kirjoitin työhakemusta, asettelin riveille en pelkää haasteita. Tietysti, totta puhuin. Jatkaa olisin kuitenkin voinut näin: pelkään kuitenkin pettymyksen tuottamista itselleni ja aivan eritoten toisille.

Mutta enpä kirjoittanut. Olin vasta kertonut sen itselleni enkä todellakaan valmis vielä tarinoimaan siitä kenellekään enempää, siten muistan ajatelleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onneksi niin; onneksi keskityin naputellessani ajattelemaan mielessäni kaikkia niitä kertoja, kun olin onnistunut jossakin haastavassa – siitäkin huolimatta, että työpaikan nappaaminen tuntui joulukuun pimeydessä lähinnä mahdottomalta tehtävältä ja hakemusten lähettely epätoivoiselta yritykseltä.

blogi105.jpg

Myöhemmin kevät-talvella ajaudun sattuman kautta kuuntelemaan juttuja NLP:stä. Puhuttiin paljon kaikenlaista, mutta sinä iltana kuulin itse lähinnä juttuja omien sisäisten voimavarojen käyttöönottamisesta, totuttujen ajatusten uudelleenohjelmoinnista ja toimimisesta omassa elämässä uudella tavalla. Eli ihan juuri kaikesta siitä, mitä olin itse monet vuodet yksinäni miettinyt.

Illasta hurjasti inspiroituneena palasin ajatuksissani joulukuiseen pimeyteen, kun vielä rustasin työhakemustani. Edelleen jätin riveille en pelkää haasteita – kuukausien pohdinnan jälkeen se todellakin piti edelleen paikkaansa. En kuitenkaan vieläkään lisännyt perään mitään siitä, että pettymyksen tuottaminen toisille yhäkin pelotti minua. Se ei ollut nimittäin kadonnut toivomallani tavalla kuin tuhka tuuleen. Sen sijaan mielessäni raapustin kyllä yhden ylimääräisen lauseen. Sellaisen pätkän, joka oli syntynyt inspiroivan illan jälkimainingeissa kotisohvan nurkassa: onnistuminen on lähinnä mun päässäni.

blogi703.jpg

Ihminen ei ehkä useinkaan ymmärrä, kuinka paljon omaa toimintaa – ja siten onnistumista – rajoittaa oma pää. Omalla kohdallani sellainen teoria pitää ainakin paikkaansa. Haastavimmaksi olen itse kokenut huijaamisen mahdottomuuden: itseensä ei voi valaa uskoa, itseluottamusta tai ylipäätään yhtään mitään väkisin, vaan sisäiset voimavarat on otettava käyttöön etsimällä se kaikki jostakin aika syvältä itsestä. Niin minä uskon.

Voi olla, että niin sattui käymään usemmankin kerran joulukuun pimeydessä. Ensin työhakemusta laatiessani ja toisen kerran kandidaatintutkielmaani kirjoittaessani. Nimittäin kevään vaihtuessa hiljalleen kesään luin uudessa kesätyöpaikassani sähköpostin, jossa kerrottiin kandidaatintyöni saaneen arvosanan viisi.

Ja kun siinä kevään ja kesän välimaastossa toimistotuolissa istuessani kelasin aikaa taaksepäin talveen, tapahtuneisiin asioihin ja tapahtuneisiin ajatuksiin, mietin, että mitenkään päin en voi jättää tarjottua mahdollisuutta käyttämättä ja olla osallistumatta  syksyn täysimittaiselle Valmennusyhtiö True Heartsin NLP Practitioner -kurssille.

Kaiken yllä vastauksena kysymykseen miksi kirjoitetun tiivistän seuraavaan:

Yhtä monta hidastetta

kuin on haavetta.

oma elämä · opiskelu

Aivotoiminnan katoamisesta eli esiintymisjännityksestä.

Hei yks. Rinkeli, älä usko lausahduksia ”kyllä se siitä”. Sillä ei se kyllä välttämättä siitä. Silloinkaan, kun koko luokka äidinkielenesitelmässä tuijotti vispaavia käsiäsi, jotka silppusivat sun muistiinpanoja. Diagnosoitu silppurointisyndrooma jännitystilanteissa olisi ehkä auttanut selitykseksi.

Sit kaks. Rinkeli, älä myöskään luota neuvoihin ”et vaan mieti liikaa”. Muistatko, mitä kävi, kun sä kokeilit. Joo. Et todellakaan miettinyt liikaa siellä katseiden alla. Yksinkertaisesti sen vuoksi, koska sun aivotoiminta katosi.

No kolme. Usko jo Rinkeli, että et voi mennä tässä ohjeiden mukaisesti ja kirjoittaa esitykseen ainoastaan avainsanoja. Ei toimi sulla. Koska muuten sun esityksen sisältö koostuu viidestä sanasta. Siis viisi sanaa kymmeneen minuuttiin.

Jep neljä.  Rinkeli, muista himmentää tilan etuvalot. Punainen pää ei välttämättä erotu silloin yhtä hyvin.

Juu viis. ”Älä välitä virheistä” on ehkä kaikkien aikojen huonoin huikkaus sulle Rinkeli. Koska kyllähän sä joka tapauksessa välität – vatvot ja vaikeroit jälkeenpäin. Kannattaisi sen sijaan mieluummin järjestää esitelmän jälkeen ihan oma aika vatvomiselle. Niin voisit sitten olla helpottunut.

Ah kuus. Rinkeli, sun toivomaa katseenkestävyyttä ei saavuteta paitavalinnalla. Sä voit olla katseenkestävä siellä edessä vaikka jätesäkissä, jos sulla on yllä tyyneys ja rauha. Toisin sanoen sua on aika ikävä katsoa. Hermostuminen ei oikein pue sua.

Viel seiska. Jos sä Rinkeli vaan pystyisit puhua kuin kotona. Olisi aika eläväinen esitelmä. Ehkä joku päivä vielä nähdään muuallakin kuin kotiolosuhteissa, miten innostus ajaa sun puhetta. Sellainen lattiasta katon kautta seinään sinkoileva Rinkeli.

blogi64

Joo elikkä tota noin siis. Äiti sanoi joskus, että kyllä se esiintymisjännitys on jo jonkin verran helpottanut hänellä itsellään. Eli jos nyt arvioin vähän yläkanttiin, niin ainakin sellainen viistoista vuotta vielä mulla itselläni. Sitten helpottaa. Vähän. Kai.

Siten taidan mä mennä tiistain kandiesitelmän tutulla luen-paperista-niin-että-kuulostaa-että-puhun-taktiikalla.

Tiedän, että koko kehon hervotonta tärinää ja hallitsemattomuutta, sisällä suihkuavaa adrenaliiniryöppyä ja niiden kaikkien aiheuttamaa paniikkia on tosi vaikea ymmärtää, jos ei itse ole koskaan kokenut sellaista. Sen vuoksi mä kerroin tämän jutun.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Voi sä kandi.

Muistilista lähinnä itseäni varten näin aamun pienen kandimittelön jälkimainingeissa. Ehkä joku toinenkin opiskelija on kokenut joskus samanmoista?

1. Hyväksy hermoromahdukset. Jo nyt olen hoksannut kandin kirjoittamisen vaativan lukuisten Pepsi Max -kulautusten ja kahvikupposten lisäksi säännöllisesti myös hermoromahduksia. Siis seuraavanlaisia: sitä luulee menettäneensä jo järkensä, kun ainoa vaihtoehto tuntuu olevan tietokoneen hukuttaminen vessanpönttöön tai kun oven kolahdus, ovikellon soiminen tai suoraan korvaan huutaminen eivät aikaansaa minkäänlaista reaktiota. Usein hermoromahdukset ovat seitsemän tunnin istumisen jälkeen parin virkkeen aikaansaannoksen synnyttämiä. Mutta hei. Minun kirjoitusprosessiini ne vain nähtävästi kuuluvat; seuraavana aamuna sanat ja rakenteet ovat usein kuin ihmeen kaupalla selkeytyneet päässäni.

2. Hylkää sen sijaan itsekriittisyys. Jos en olisi tehnyt jo kandiurakan alkumetreillä itseni kanssa sopimusta siitä, että yritän parhaani mukaan jättää taka-alalle turhan itsekriittisyyden, olisin varmasti edelleen miettimässä täristen ensimmäisen harjoitusesseen kappalejakoa. Itsekriittisyyden hylkääminen on oikeastaan ollut pitkälti epätäydellisyyden hyväksymistä; en millään tavoin tai mitenkään päin voi osata tuottaa täysin virheetöntä tieteellistä tekstiä – en tutkimustiedon tai  kirjoitusasunkaan puolesta. Sen tosiasian nieleminen on ehkä ollut ikävin kurkkuun juuttuva möhkäle.

3. Anna rauha prosessille. Nyt-nyt-nyt. Sellainen olisi tahtini oikeastaan aikalailla kaiken kanssa, jos saisin itse heilutella orkesterin edessä puikkoa. Mutta olen tajunnut, että kandiprosessin on annettava elää välillä myös ihan vain itsekseen; joskus se tarkoittaa muutaman päivän kestävää transglutaminaatitonta ajatuksenjuoksua. Ehkä sitä kutsutaan jonkinlaiseksi kypsyttelyksi. Lisäksi kandia kirjoittaessani erityisen haastavaksi olen kokenut rauhan ylläpitämisen. Myönnän, että minulla on nimittäin tapana kerätä kierroksia miljoonista aukiolevista selaimen välilehdistä ja tekstin vielä selvittämättömistä aukkokohdista.

blogi681.jpg

Peukku tämän hetken suvantovaiheelle.

4. Älä häpeile väheksymisen tunteita. Häpeillä ei pitäisi edes itse tuotettua tekstiä, mutta koska tiedän, etten sellaisesta ehdi päästä irti tämän kandin aikana, olen kovasti yrittänyt opetella olemaan häpemättä sitä, että tuppaan väheksymään omia aikaansaannoksiani. Sellainen satun olemaan ja tällä hetkellä sen on oltava itselleni ihan okei, sillä en luultavasti tule lähettämään yhtäkään versiota ohjaajalleni ilman nolostunutta oloa.

5. Jätä pois henkilökohtaisuus. Osaan kyllä ottaa neuvoja ja korjausehdotuksia vastaan. Ongelma kai onkin se, että koska ajattelen niiden kehittävän ensisijaisesti minua, ei kandityötäni, näen helposti myös virheet virheinä itsessäni, en työssäni. Hyvin helposti luiskahdan ajatukseen, että huono virke tai väärä tieto kertoo jotakin minusta ihmisenä – kuin kandi olisi heijastus minusta itsestäni. Herkkyyteni käsittely kandin kirjoittamisen suhteen on vaatinut itseltäni paljon ylimääräistä aikaa.

6. Anna tulla. Itkun, turhautumisen, kyllästymisen, inspiraation, jopa ylpeyden. Mielestäni viidettätoista sivua saa tuulettaa ja toisaalta täysin väärin rustattua kappaletta hiukan itkeä. Sillä ei mikään kuitenkaan ole elämää vakavampaa.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Siitä syntyi ikioma.

Nyt sitten. Kuinkakohan kuvailisi.

Olo on kuin olisi saanut just käsiinsä oman beibin. Vaikka veikkaankin vain. Kuvitellut mä olen aina sellaista tunnetta, että sitä haluaisi hirveästi hyysätä ja hoivailla. Silloinkin, kun ei oikeasti ole  varma, osaako sille loppujen lopuksi tehdä yhtään mitään järkevää. Kaikki on niin kamalan uutta. Silti se tuntuu ikiomalta beibiltä; vaikka ei omistaja olekaan, niin sitä tuntee kuitenkin omistavansa sen jollain tapaa. Onhan se hitsi vie annettu juuri mulle. Ihan yhtäkkiä se sitten tuntuukin ihan täydellisimmältä, eikä epävarmuuden hetkistä ole enää tietoakaan. Tärkeimpänä kaikesta sellainen, että sille haluaa ehdottomasti vain parasta. Beibille vain laadukasta sisältöä. Siitäkin huolimatta, että vaihtoehdoista valitseminen on usein enemmän kuin epävarmaa – sitä kun vähän nihkeästi tietää, kuinka vahvasti on asetuttava ulkopuolisen asemaan. Joskus omalle työlle kuulemma sokeutuu. Ja välillä maailman kovuuskin mietityttää. Että miten paljon beibi kestää kritiikkiä. Miten itse voi kääntää kovat sanat sen opiksi?

blogi625.jpg

Kello 06:52 päivämäärällä 10.11.16

Lähinnä sellaiselta tuntuu pyöritellä ikiomaa kandiaihetta ajatuksissa. Niin. En kuitenkaan todellakaan ole vakuuttunut, että saan kirjoitettua transglutaminaasista keittomakkarassa yhtä sivua enempää. Ai kauheaa, jos sitäkään. Mutta siltikin tuntuu tosi ihanalta hoivailla omaa beibiä ajatuksentasolla.

ajatuksia · lifestyle · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · opiskelu

Ajatuksia (kandityön) papereille.

Ihan äskettäin akateemisen kirjoittamisen opettaja kertoi kaikenmoista. Mulla meni aika paljon ohi korvien. Oli kai aika tietoista se kuulemisen väliin jättäminen. Mä olen nimittäin todella huono käyttämään mitään tomaattitekniikoita tai kymmenen minan kirjoitusoksennuksia; oikeasti vain hermostun sellaisista apuvälineiksi tarkoitetuista harjoituksista. Mieluummin mä väkrään ihan itse ja otan vastaan konkreettisia apuja. Että mihin lähdeviittaus kuuluu laittaa ja miten mä saan itseni pysymään asiatyylissä kaikesta kuivakkuuden tunteesta huolimatta.

”Vaikeinta on saada ajatus kirjoitetuksi paperille.”

Tismalleen. Täysinhän niin! Sen lausahduksen mä satuin kuulemaan, vaikka mun ajatukset harhailivatkin aika kaukana mistään akateemiseen liittyvästäkään.

Ennen kaikkea mä haluaisin tällä hetkellä osata kertoa itselleni, mitä on tapahtunut viime viikkoina näinä lukuisina yksinäisinä tunteina. Se liittyy osin oivaltamiseen ja onnellisuuteen, itse asiassa onnellisuuden oivaltamiseen elämässä. Mun ymmärtääkseni. Kai. Kun mä ajattelen pääni sisällä, että jotakin on ihan varmasti tapahtunut – tunnenhan mä sen. Määrittely sanoilla ei vain aivan täysin luonnistu. Osaan kertoa, että mussa ei ole enää älytöntä määrää mutkia ja että olotila tuntuu elämää kohtaan vastaanottavaisemmalta. Voisin mä heittää tähän kohtaan taas, että vapautuneemmaltakin. Ei haittaa, vaikka joku katsoo pitkään tai arvostelee äänettömästi, koska vapautunut fiilis tuntuu myös itsetunnossa. Veikkaan, että vallitseva tunne on samankaltainen kuin ensimmäistä kertaa suullisesta esitelmästä nauttiessa; aika suuret ovet avautuvat. Arvelen, koska enhän mä tiedä. Mun rennot esitelmät ovat vielä edessäpäin.

Kuitenkin siinä se. Ei tule ulos määritellympää kuvausta tapahtuneesta.

blogi620

Eilenkin mulla oli sama tunne meneillään. Sellainen leijaileva lumihiutale -olo. Silloin on melkein kaikkein antoisinta pohtia oman elämän asioita, sillä kaikki kulkee kuin itsestään positiivisen suodattimen kautta. Mä tajusin eilen muun muassa, että mun pitää vaan itse uskaltaa olla ystävä. Tosi hyvä ystävä. Kaveri. Vaikka tuttu. Itse asiassa todella moni juttu saattaa elämässä olla kiinni siitä, olenko mä koko ajan varautuneena varpaillani.

No joo. Vaikka mä en tänään oikein innostunut tomaattitekniikoista, toivon silti löytäväni vikkelästi sopivan kandiaiheen itselleni. Ötököitä tai jotain lihaa. Veikkaan, että aika montaa mun valitsema aihepiiri yllättää. Niin mua itseänikin ja olisin jopa halunnut innostua jostain muunlaisesta. Minkäs teet.

Sitten mä toivon myös, että mä todellakin saan jatkossa niitä ajatuksia (kandityön) papereille. Mä haluaisin meinaa täyttää tekstillä kokonaisen nipun.

ajatuksia · liikunta · oma elämä · onnellisuus · opiskelu · pienet hetket

Tämän hetken TOP 3

Pänttäyshommat. Osin kai pakostakin. Olen aina pitänyt aika kovasti opiskelusta ja uusien asioiden oppimisesta, kunhan saan tehdä sen kaiken rauhassa: loikoilla sängyllä ja perehtyä asiaan ajan kanssa. Harmi, ettei yksi kurssi periodissa -tahti ole vain mahdollista. Senpä vuoksi opiskelu aiheuttaakin toisinaan harmaita hiuksia ja vähän väsynyttä yleisfiilistä. Lienee aika normaalia? Kuitenkin tuntuu aivan absurdilta, että toinen vuosi yliopistolla on jo pian hujahtanut ohi – vastahan pänttäsin pääsykokeisiin ja nyyhkytin junassa epäonnistumista. Yleisesti ottaen olen pitänyt kaikesta siitä, mitä olen oppinut (ja yrittänyt oppia). Elintarviketieteet yhdistettynä liiketaloustieteen sivuaineeseen tarjoavat minulle sopivasti erilaisia haasteita: juttuja esimerkiksi tilinpäätöksestä, veden sorbtiosta, kromatografiasta, sn-2-lysofosfatidyylietanolamiinista, ravitsemussuosituksista, lineaarisesta regressiosta, terveysväitteiden hyväksymisestä  ja Clostridium Botulinum -bakteerista. On opiskelu yliopistolla tarjonnut kaiken tietopääoman lisäksi myös kullanarvoisia ihmissuhteita.
Talven jälkeinen olotila. Eniten keväässä odotan ehkä uusien Niken kenkieni korkkaamista. Tai nahkatakin käyttöönottamista. Kuplivaa tunnetta mahassa tai tivolin saapumista. Tai ehkä kuitenkin töiden alkamista ja valoisia, vapaita iltoja. Oman pihan kuntoon laittamista tai lyhythihaisella paidalla lenkkeilyä. Odotan minä myös järven ympäri pyöräilemistä ja pisamia. Onnellisia naamoja auringossa ja liian nopeasti sulavia jätskitötteröitä. Koko ajatus keväästä kutkuttaa niin, että pompin jo miltei paikallani. 
Mielekäs hikoilu. Olen viimeisen vuoden aikana hoksannut, että itselle mielekäs liikunta on sitä kaikkein tehokkainta. Luki naistenlehdessä mitä vain tai piippaili aktiivisuusranneke mille vain, kaikkein paras vaihtoehto urheilla on juuri se, mistä ihan oikeasti nauttii: muka-niin-tehokas ei välttämättä ole sinnepäinkään, kun sitä yrittää tehdä väkinäisesti ja siten pakostakin puoliteholla. Juoksin eilen viisitoista kilometriä auringonpaisteessa ja nautin joka askeleesta. Siitäkin huolimatta, että kahdeksannen kilometrin kohdalla liukastuin ja oikean jalan polvi turposi puolitoistakertaiseksi. Myös ratsastus on ollut ihan ykkösjuttu ja hevosten kanssa touhuaminen ylipäätään. Kotona olen treenannut vatsalihaksia ja herätellyt yläkroppaa, mutta en siltikään ole varsinaisesti kaivannut salille peilien eteen pumppaamaan. Ja se on ihan okei.

Lisäksi olen lähiaikoina himoinnut jatkuvasti croisantteja, ihastellut aivan liikaa villakoiranpentuja, rakastunut itsevarmaan oloon ja hullaantunut ranskanletin tekemisestä. Mistä kaikesta elämässä voikaan nauttia. Uskomatonta. 
Oikeastaan, aivan järjettömän järkeenkäypää.