Onhan se ravistelevaa. Järkyttävää siinä mielessä, että koko pakka menee aivan uusiksi. Omassa päässä ja osin myös peilikuvassa. Siinä, kuinka itsensä näkee ihmsivilinässä, siellä, missä ihmisten henkiset piirteet kohtaavat. Haastavaa taas sen vuoksi, että itsepäisyydestä on – ainakin hetkeksi – hellitettävä ja harkittava muuta kuin vanhaa tuttua. Osaa minästä.

On se jännä. Siitäkin huolimatta, ettei kyse olisikaan kaikkien kerrosten romuttamisesta – ainoastaan pikkuisesta hienosäädöstä omakuvassa. Sellaisesta oivalluksesta, lampun syttymisestä, joka saa virtansa hetkeen sekunniksi pysähtymisestä.

Nyt kuvittelemme. Se sama lause, jota on hoettu koko elämäsi ajan. Ei välttämättä juuri sinulle, olet sattunut sen silti aina kuulemaan. Tunnistatko? Löydätkö? Se on esiintynyt eri paikoissa ja eri aikoina. Se sellainen lause, joka helposti kuulostaa vain hieman koreampaan kaapuun puetulta turhuudelta. Sen enempää pysähtymättä se on kulkenut korvasta sisään ja korvasta ulos. Jättänyt ehkä jonkinlaisen ajatuksen, johon et ole kuitenkaan sen tarkemmin koskaan tarttunut. Ja vastauksesi esitettyyn on aina ollut? Joojoojoo. Sillä tiedäthän jo. 

Ala-asteella, yläasteella, lukiossa, yliopistollakin. Ihan riittävästi sitä on toisteltu. Ja nyt minä vasta siihen havahduin kaiken joojoojoon keskellä. Enemmän kuin ravistelevaa herätä kehoitukseen, oikeasti alkaa pohtia omien raamien asettelua kyseisessä asiassa. Mä en välttämättä toimikaan optimaalisesti siten kuin olen aina tottunut ajattelemaan. Tai kai paremminkin olisi todettava, etten välttämättä toimi optimaalisesti juuri sen vuoksi, etten ole koskaan todella ajatellut asiaa kunnolla loppuun asti. 

Se on vähän kuin ”olen hirveän isokokoinen”. Konteksti, josta on vain aina tottunut maailmaa tutkimaan.

Mutta se, mitä pysähtymisen, kuuntelemisen ja oivaltamisen jälkeen vielä tarvitaan, on itseluottamus. Itsetuntemukseeni luottaminen. Oman itsensä opiskelu on kai vähän turhaa, jollei sitä kykene soveltamaan oikeassa elämässä. Voin tietää itsestäni asioita, paljonkin, mutta ollakseni myös sellainen tarvitaan rohkeutta näyttää ja luottaa.

Kuulostaa ehkä hassulta, tiedän. Mutta minä olen kerännyt rohkeutta ajatella, etten ole lintsari ja lusmu jäädessäni luennon sijaan mieluummin kotiin opiskelemaan.