aitous · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Mun elämän sisältö.

Mistä elämän sisältö koostuu? Uskon monen osaavan luetella. Miten elämän sisältö koostetaan? Olen itse ainakin käynyt läpi ajanjakson, jolloin mietin sitä kovastikin. Yritin kovasti, vaikka tiesin, ettei se oikeastaan synny pinnistämällä. En minä tiennyt vastausta, veikkaan.
Elämä on aivan hirveää hetkinä, kun mistään ei tahdo saada otetta: ei pahemmin kiinnosta, edes toisen intohimo ei kosketa, kyynisyys keikkuu olalla. Sitä toivoisi, että olisi edes inhoa! Välinpitämättömyys on verho elämän ja sisällön välissä: niin läpikuultava, että toiselle puolelle pystyy näkemään juuri ja juuri sen verran, ettei unohda, mutta kuitenkin riittävän peittävä erottamaan nuo puolet täysin toisistaan. Tai sitten. Voi olla, että elämässä on olemassa yksi ainokainen asia: tärkeä, olennainen, rakas, sitä kaikkea, mitä mielekäs elämä voikaan pitää sisällään. Taitavan valheellisesti. Oman elämän sisällön aitoutta ja sitä kohtaan syntyviä tunteita on toisinaan vaikea kyseenalaistaa. Sitä jollain tapaa sokeasti vain luottaa, että se ainokainen sisältöä tuova asia elämässä on myös onnellisuuden lähde. 
Kai se voi olla sitä. Yhtä hyvin ja ehkä aika usein kuitenkin vain hädissään tarrautumista.
Olin pienenä tyttönä tietyssä mielessä omistautuva. Se oli minun tapani hankkia elämääni sisältöä. Fanitin ihan kybällä Antti Tuiskua. Keräilin kaikkea ja vaikka mitä. Päätin treenata eräs kerta itseni fudispelaajaksi, seuraavana päivänä pikajuoksijaksi ja kolmantena pesiksen pelaajaksi. Lähetin oman hoitohevosen toivossa läheiselle tallille CV:ni, jossa luettelin kaikki käymäni heppaleirit ja estekisat. Pidin monta vuotta pystyssä virtuaalitallia. Kaikkeen panostin täysillä ja aina sinä kyseisenä aikakautena elin täysin senhetkiselle intohimolleni.

Se oli aikamoinen kuoppa elämässä, kun tajusi menettäneensä tuon intohimon kokemisen. Kyky innostua oli kadoksissa, enkä voinut olla millään tavoin varma sen löytämisestä. Kun pidemmän ajan elää harmaudessa, sitä alkaa aika täydellisesti unohtamaan. Muistan miettineeni, oikeammin ihmetelleeni, kuinka olen voinut joskus innostua jostain Antti Tuiskusta tai vanukaspurkkien kansista.
Eilen asettelin säästämiäni jo tyhjäksi syötyjä maapähkinävoipurkkeja keittiön kaappiin. Yhtäkkiä hetki tuntui hirveän hienolta, sillä se tuntui niin tutulta: olen huomaamattani löytänyt sen, jonka joskus kadotin. Itse asiassa taisin eilen sanoa ääneen, että olen niin kauan odottanut Vain elämää -sarjan Antti Tuiskun jaksoa. Olenhan jo useampia vuosia osannut jälleen innostua monestakin asiasta ja iloita vielä useammasta, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä, että tunne vie taas täysin jalat alta. 
Eikä voisi tuntua paremmalta.
Olen lisäksi huomannut tuon palon vievän yhä vain kauemmaksi kaikesta siitä raskaasta, mitä kävin läpi. 
Enkä voisi olla onnellisempi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s