Ihan äskettäin akateemisen kirjoittamisen opettaja kertoi kaikenmoista. Mulla meni aika paljon ohi korvien. Oli kai aika tietoista se kuulemisen väliin jättäminen. Mä olen nimittäin todella huono käyttämään mitään tomaattitekniikoita tai kymmenen minan kirjoitusoksennuksia; oikeasti vain hermostun sellaisista apuvälineiksi tarkoitetuista harjoituksista. Mieluummin mä väkrään ihan itse ja otan vastaan konkreettisia apuja. Että mihin lähdeviittaus kuuluu laittaa ja miten mä saan itseni pysymään asiatyylissä kaikesta kuivakkuuden tunteesta huolimatta.

”Vaikeinta on saada ajatus kirjoitetuksi paperille.”

Tismalleen. Täysinhän niin! Sen lausahduksen mä satuin kuulemaan, vaikka mun ajatukset harhailivatkin aika kaukana mistään akateemiseen liittyvästäkään.

Ennen kaikkea mä haluaisin tällä hetkellä osata kertoa itselleni, mitä on tapahtunut viime viikkoina näinä lukuisina yksinäisinä tunteina. Se liittyy osin oivaltamiseen ja onnellisuuteen, itse asiassa onnellisuuden oivaltamiseen elämässä. Mun ymmärtääkseni. Kai. Kun mä ajattelen pääni sisällä, että jotakin on ihan varmasti tapahtunut – tunnenhan mä sen. Määrittely sanoilla ei vain aivan täysin luonnistu. Osaan kertoa, että mussa ei ole enää älytöntä määrää mutkia ja että olotila tuntuu elämää kohtaan vastaanottavaisemmalta. Voisin mä heittää tähän kohtaan taas, että vapautuneemmaltakin. Ei haittaa, vaikka joku katsoo pitkään tai arvostelee äänettömästi, koska vapautunut fiilis tuntuu myös itsetunnossa. Veikkaan, että vallitseva tunne on samankaltainen kuin ensimmäistä kertaa suullisesta esitelmästä nauttiessa; aika suuret ovet avautuvat. Arvelen, koska enhän mä tiedä. Mun rennot esitelmät ovat vielä edessäpäin.

Kuitenkin siinä se. Ei tule ulos määritellympää kuvausta tapahtuneesta.

Eilenkin mulla oli sama tunne meneillään. Sellainen leijaileva lumihiutale -olo. Silloin on melkein kaikkein antoisinta pohtia oman elämän asioita, sillä kaikki kulkee kuin itsestään positiivisen suodattimen kautta. Mä tajusin eilen muun muassa, että mun pitää vaan itse uskaltaa olla ystävä. Tosi hyvä ystävä. Kaveri. Vaikka tuttu. Itse asiassa todella moni juttu saattaa elämässä olla kiinni siitä, olenko mä koko ajan varautuneena varpaillani.

No joo. Vaikka mä en tänään oikein innostunut tomaattitekniikoista, toivon silti löytäväni vikkelästi sopivan kandiaiheen itselleni. Ötököitä tai jotain lihaa. Veikkaan, että aika montaa mun valitsema aihepiiri yllättää. Niin mua itseänikin ja olisin jopa halunnut innostua jostain muunlaisesta. Minkäs teet.

Sitten mä toivon myös, että mä todellakin saan jatkossa niitä ajatuksia (kandityön) papereille. Mä haluaisin meinaa täyttää tekstillä kokonaisen nipun.