Noo, mitäs sulle on tapahtunut?

Vaikka olen ihan jokainen kerta vetänyt kässäristä, pysäyttänyt ajatukseni siihen paikkaan ja toistanut kysymystä hiljaa mielessäni, harvakseltaan olen saanut minkäänmoista vastausta. Asia kun on näin; jos minä innostun yhtäkkisesti silminnähden (vieläpä silmittömästi) jostakin, kovinkaan usein mitään ei ole tapahtunut. Oikeasti. Tarkoitan, että innostuminen syntyy sisälläni usein pelkästä tunteesta eikä ole tavatonta, että tunne on syntynyt aika lailla tyhjästä. Okei, on voinut tapahtua sellaista, että lempparikappaleeni on soinut aamulla automatkalla juuri täydellisessä kohdassa tai katse on sattumalta osunut tosi kivanoloiseen ihmiseen, mutta ei mitään sen suurempaa.

Olen minä joskus sortunut esittämään kysymystä itse itselleni – sen asettelu on vain ollut hivenen toisenlainen: miks mulle ei tapahdu ikinä mitään. Mielessäni käväisee toisinaan ajatus siitä, onko yleistäkin osata innostua sekunnin tuhannesosassa, mutta toisaalta menettää yllättävän helpostikin ote tunteesta. Joku ehkä kuvaisi sitä yksinkertaisemmin tunteiden siksakkina tai heittelynä tai ailahtelevaisuutena. En kuitenkaan täysin kai tarkoita sitä. Paremminkin kyse on mielestäni multitunteiden lyhytikäisyydestä. Eihän turbomoottorikaan kai voi käydä tunnista toiseen ylikuumentumatta? Se, miksi olen kysymystä itse itselleni esittänyt, liittyy kai jäähdytysvaiheeseen, joka voi kestää pidemmänkin aikaa. Silloin en näe samalla tavoin niitä asioita, joista hykerryttävä tunne voisi saada alkunsa.

Ihmiselle voi itse asiassa tapahtua kaikenlaista innostumisen arvoista tapahtumatta oikeastaan mitään – pitää vain nähdä ja sitten tuntea.

Tänäänkin olen ehtinyt innostua jo useammankin kerran. Ihan ohimennen. Oma multitunteeni on ehdottomasti innostus. Entä sun?