”Ihana näyttää aamuisin ihmiseltä näillä uusilla ripsillä.”
Junassa vahingossa mä kuulin.
Olisin tahtonut kysyä, että miltä sitten näyttää ilman ripsiä. Epäihmiseltäkö. Mä vaan en tahtonut sillä kertaa ymmärtää lausahdusta kuvainnollisesti.
Oikeastaan mun mielipide on sellainen, että tykkään katsella aamuellua. Peilikuva ei ole hehkein, imartelevin tai välttämättä miellyttävinkään, mutta musta on siltikin ihana näyttää aamuellulta. Just sellaiselta kuin mä oikeasti aamulla olen yön jäljiltä; toisinaan hiukset pörrössä hyvin levänneeltä ja joskus taas silmänaluset uurteilla erittäin väsyneeltä. Aamuisin senkaltainen ajattelu on miltei helppoa. Ulkomaailma ei ole vielä ehtinyt vaikuttamaan ja edellispäivän jäljet ovat karisseet unen mukana pois.
Enkä mä todellakaan ole opetellut katsomaan ainoastaan aamuellua kivasti. Mä olen äärettömän kovasti yrittänyt kertoilla itselleni, että päivälläkin riittää se, mikä mä oikeasti ilman suurempia ehostuksia olen. Illallakin ja kaikkein hehkeimpienkin keskellä! Itse asiassa mä tuntisin itseni pikkuruiseksi huijariksi kiinnitettävillä hiustupsuilla, ripsitukoilla ja kynsitipeillä, tatuointikulmakarvoilla ja kohotuspistoksilla. Koska mä tiedän, että paras palvelus, jonka itselleni voin tehdä, on jatkaa itseni katsomista päivästä toiseen rehellisesti sellaisena kuin ihan, ihan, ihan vilpittömästi olen. Mä olen nimittäin kova tyttö piiloutumaan – esimerkiksi epävarmuuden, ujouden tai vähättelyn taakse. Aivan varmasti myös ultraripsien alle. Niin ihan vain sen vuoksi.
Aika pitkään mulla vei tajuta, että kauneinta on ihmisyys. Tiedätkö, mitä se mun mielestä tarkoittaa? Että mustat silmänaluset voivat kuulua kauneuden käsitteeseen. Että nauraessa syntyvät rypyt mahtuvat samaan määritelmään. Että epätasaisempi iho on ihan sitä samaista termiä. Aidon ihmisen peittelemätöntä kauneutta.
Jos kuulostaa kliseeltä, kannattaa miettiä tarkemmin. Niin mäkin tein. Taas eilenkin, kun menin moittimaan mun muka epäsopivaa nenääni.
Kaikkein kauneinta ihmisessä mun mielestä on minkään taakse piiloutumaton katse, joka ei kaihda suoraa yhteyttä ja joka hyväksyy ennen kaikkea oman peilikuvansa.
Mutta mun ajatuksiahan vain nämä ovat. Sitä paitsi, kyllä mä ymmärrän hyvin niitä sellaisia ripsiäkin.
Elina Heidi Rinkeli 
Oon samaa mieltä siitä, ettei mikään ulkoinen seikka saisi olla itsetunnon mittari. Musta ei kuitenkaan oo eroa, puhutaanko me irtoripsistä, kauniista mekosta tai kammatusta tukasta 🙂 Nehän on kaikki jollain tapaa itsensä ulkoista ehostamista – ja mikään niistä ei saisi määrittää sitä, miten upeaksi voi tuntea itsensä niin ilman kuin kanssa. Sama pätee musta oikeestaan aitouteen – mikään ulkoinen seikka ei saisi määritellä sitä, miten aito ihminen on tai miten aidoksi itsensä tai toisen kokee – oli se sitten ne ripset, kiva mekko tai kammattu tukka. Koska jollain tapaa meistä jokainen ehostaa itseään, mutta sillä ei viime kädessä oo merkitystä sen kanssa, mitä se ihminen sisimillään on ❤
TykkääTykkää
Ihan totta! Ymmärrän sun pointin ja noinhan se myös menee. 🙂
Mä ajattelin tämän tavallaan siitä lähtökohdasta, että mä en ole kelvannut itselleni tällaisena kuin olen fyysisesti; liian tyhmä nenä ja pyöreät kasvot jne.Ja että nimenomaan sen vuoksi mä itse haluan oppia hyväksymään itseni just tällaisena. Että mä oppisin katsomaan itseäni. Tarkoitus ei ollut sinänsä arvostella tekokynsiä ja -ripsiä ym. Ymmärrän tosi hyvin, miksi monella on niitä, kuten kirjoitinkin. Mä ehkä itse ajattelin, että esim. kivat vaatteet tai kammattu tukka ei sinänsä ole itsensä korjaamista, koska sitä nimenomaan mulle henkilökohtaisesti olisi just vaikka hiustuuhennokset jne. Toisille taas jotkut ripset varmasti ovat vain ”asuste” ja se on tietty hieno juttu. 🙂
TykkääTykkää