Kategoria: ulkonäkö

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Muotiton, koska omat muodot on.

Elina4 kommenttia

Yrittämällä olla mahtumatta muottiin mä paljastan todelliset muotoni.

Se on jotain, mihin koetan kovasti pyrkiä tänäpäivänä ja toisaalta se on juuri sitä, mitä pelkäsin monen monta vuotta. Omien muotojeni paljastamista.

Voit ymmärtää sen juuri siten kuin sanat kirjoitin, siis tarpeena näyttää samalta kuin muut. Kai oma mieleni muovasi muotin kaikista vaikutteista, joita ympäriltäni sain, ja lisäksi uskotteli sen olevan muoto, johon tuli pyrkiä ja joka lähinnä puuttui itseltäni. Pelkäsin niin kovasti epäsopivuuden esilletulemista, etten edes itse katsonut ääriviivojani peilistä – en tunnustanut niitä omikseni. Kerroin itselleni iltasatuja, joissa oli mielestäni onnellinen loppu; vaatisi vain toimenpiteitä muottiin mahtuakseni. Nuo toimenpiteet todellakin saivat minut sujahtamaan muottiin, mutta samalla ne veivät yhä vain kauemmaksi todellisesta olemuksestani. Lopulta olin jo miltei liian pieni pystyäkseni täyttämään muotin. Silloin ehkä alkoi se räpiköinti, jotta en hukkuisi toimenpiteistäni seuranneiden vaatimusten syvyyksiin. Muotin reunoilla kaksinkäsin roikkuessani aloin ensikertaa kyseenalaistaa mahtumisen tarvetta – oikeastaan koko muotin olemassaoloa.

Voit itsekin tietää, mitä seuraa, jos ihminen ei uskalla paljastaa todellisia muotojaan edes itselleen. Se vaikuttaa omaan kehonkuvaan ja kykyyn nähdä ääriviivat, mutta lisäksi hirvittävän paljon syvemmällekin ihmisen mielessä. Itse asiassa kai kykyyn nähdä oma minä osana omaa elämää. Yrittämällä mahtua yhteen ja samaan muottiin saa samalla pyyhittyä tehokkaasti pois ihan kaikenlaiset viivat itsestä. Sitä ei välttämättä enää edes tunnista, mihin omassa elämässään sijoittuu.

Siten olen nähnyt tavoitteen olla yrittämättä mahtua muottiin laajemminkin kuin vain oman ulkoisen olemuksen suhteen. Kai sitä kutsutaan yksinkertaisesti ihmisen uskallukseksi olla tilanteesta riippumatta oma itsensä. Ja vain sillä tavoin, muottiin mahtumatta, kykenen näyttämään millainen oikeasti olen, omat muotoni. En minä esimerkiksi kuvailisi itseäni vain vahvajalkaiseksi, vaan lisäksi – erityisesti ennemminkin – innostujaksi, ideoijaksi ja nopealiikkeiseksi, mutta myös tarkaksi funtsijaksi.

Juuri sitä kautta olen aikanaan alkanut lähestyä uudelleen, jossakin mielessä ehkä ensikertaa, itseäni. Opin näkemään itsessäni sisäistä potentiaalia ja rakastamaan niitä puolia, jotka tekevät minusta juuri tämän muotoisen, esimerkiksi jopa pienesti kapinoivan halun ajatella asioita uusista näkökulmista.

Nykyisin taistelen sitä vastaan, etten aina mahtuisi kaikissa asioissa toisten kanssa samaan muottiin. Ei se vaivatonta edelleenkään ole, mutta toisaalta se on ainoa keinoa opetella näkemään oma uniikkius, omien ajatusten ja oman olemuksen ainutlaatuisuus.

6.5 vietetään Älä laihduta -päivää ja perinteisesti mä olen jakanut omia ajatuksiani asiaan liittyen. Tänä vuonna ohessa toteutetaan myös Älä mahdu muottiin -valokuvauskampanja. 

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · onnellisuus · rakkaus · syvällistä · ulkonäkö

Samoista syistä kuin toista.

Elina3 kommenttia

Rakastuin sussa samankaltaisuuteen ja päinvastaisuuteen. Samanpäisyyteen eli samanlaiseen itsepäisyyteen. Tykästyin sun elämän kirkkaisiin väreihin, myös tummanpuhuvampiin sävyihin. Rakastun edelleen joka päivä sun tapaan kohdata maailma; mutkattomaan uteliaisuuteen ja vilpittömään valoisuuteen. Ihailen sun määrätietoisuuden rentoutta ja itsevarmuuden kehityskaarta. Rakastan sun tapaa opettaa, osin tiedostamattasikin, mulle näistä asioista.

Mikä tekee niin vaikeaksi rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista?

Jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun, vastaa seuraavaan kysymykseen: millainen osa rakkautta toisen ulkonäkö oli? Oli varmasti osa, mutta kuinka iso. Minä nimittäin uskon siihen, että ulkoiseen olemukseen suuntautuva rakkaus häviää toisen ihmisen sisäisen maailman synnyttämälle rakkaudelle. Ihan jo tunteen intensiteetiltäänkin. Mutta jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun kauemmin kuin viisi vuotta, vastaa tähän seuraavaan kysymykseen: kuinka paljon uutta tutustumisenarvoista olet vielä viidennenkin yhteisen vuoden jälkeen löytänyt toisen kasvoista, hiuksista tai jaloista verrattuna ulkokuorta syvempään.

Sananlaskun mukaan ulkonäköön ihastutaan ja sisimpään rakastutaan. Niinhän? Niinkö? Luulen, että sellaisessa tilanteessa, jossa rakkautta tuntevalle rakkauden kohdentaminen on epäselvää tai haasteellista, ulkonäköön myös kyllästytään nopeammin ja suhteellisen nopeasti. Ihmisen sisin ei nimittäin ole muuttumaton, kuten vaikkapa hiusväri tai silmien väritys, vaan tarjoaa yhteisten vuosien saatossa jatkuvasti uutta tarttumapintaa rakkaudelle. Kuinka monessa vuodessa sellaiseen voi kyllästyä? Vaatii se ainakin enemmän aikaa kuin naamaan tympääntyminen.

blogi1

Tiedätkö, minkä vuoksi pohdin ulkonäön merkitystä rakkaudessa? Koska olen toistellut lähipäivinä itselleni kysymystä siitä, miksi tuntuu niin haasteelliselta rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista. Rakkauden ottaessa askelia syventymällä toista kohtaan se ei omalla kohdallani koskaan kohdistu muuhun kuin toisen sisimpään ja meidän yhdessä luomaamme maailmaan; on yksi suuri mahdottomuus minulle ylläpitää vain ulkoiseen olemukseen ankkuroitua rakkautta. Siltikin olen monet vuodet asetellut itselleni määrättyjä ulkoisia muuttujia, joiden toteutuessa olisin mahdollisesti valmis rakastamaan itseäni edes jollakin tasolla. Siis täysin päinvastoin kuin rakkaudessani toisia ihmisiä kohtaan. Kun olen yrittänyt opetella kulkemaan käsikynkkää itseni kanssa, olen tarrannut kiinni väärästä kohtaa. Ulkonäön tulisi kulkea ainoastaan rinnalla, ei käsikynkkäkaverina.

Kaunis mieli. Miksi en etsi sitä, kun katson itseäni peilistä. Tai mieti sitä, kun esittelen itseäni toisille.

aitous · ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oivallukset · oma kanta · ulkonäkö

Ilman ultraripsiä.

Elina2 kommenttia

”Ihana näyttää aamuisin ihmiseltä näillä uusilla ripsillä.”

Junassa vahingossa mä kuulin.

Olisin tahtonut kysyä, että miltä sitten näyttää ilman ripsiä. Epäihmiseltäkö. Mä vaan en tahtonut sillä kertaa ymmärtää lausahdusta kuvainnollisesti.

Oikeastaan mun mielipide on sellainen, että tykkään katsella aamuellua. Peilikuva ei ole hehkein, imartelevin tai välttämättä miellyttävinkään, mutta musta on siltikin ihana näyttää aamuellulta. Just sellaiselta kuin mä oikeasti aamulla olen yön jäljiltä; toisinaan hiukset pörrössä hyvin levänneeltä ja joskus taas silmänaluset uurteilla erittäin väsyneeltä. Aamuisin senkaltainen ajattelu on miltei helppoa. Ulkomaailma ei ole vielä ehtinyt vaikuttamaan ja edellispäivän jäljet ovat karisseet unen mukana pois.

blogi618

Enkä mä todellakaan ole opetellut katsomaan ainoastaan aamuellua kivasti. Mä olen äärettömän kovasti yrittänyt kertoilla itselleni, että päivälläkin riittää se, mikä mä oikeasti ilman suurempia ehostuksia olen. Illallakin ja kaikkein hehkeimpienkin keskellä! Itse asiassa mä tuntisin itseni pikkuruiseksi huijariksi kiinnitettävillä hiustupsuilla, ripsitukoilla ja kynsitipeillä, tatuointikulmakarvoilla ja kohotuspistoksilla. Koska mä tiedän, että paras palvelus, jonka itselleni voin tehdä, on jatkaa itseni katsomista päivästä toiseen rehellisesti sellaisena kuin ihan, ihan, ihan vilpittömästi olen. Mä olen nimittäin kova tyttö piiloutumaan – esimerkiksi epävarmuuden, ujouden tai vähättelyn taakse. Aivan varmasti myös ultraripsien alle. Niin ihan vain sen vuoksi.

Aika pitkään mulla vei tajuta, että kauneinta on ihmisyys. Tiedätkö, mitä se mun mielestä tarkoittaa? Että mustat silmänaluset voivat kuulua kauneuden käsitteeseen. Että nauraessa syntyvät rypyt mahtuvat samaan määritelmään. Että epätasaisempi iho on ihan sitä samaista termiä. Aidon ihmisen peittelemätöntä kauneutta.

Jos kuulostaa kliseeltä, kannattaa miettiä tarkemmin. Niin mäkin tein. Taas eilenkin, kun menin moittimaan mun muka epäsopivaa nenääni.

Kaikkein kauneinta ihmisessä mun mielestä on minkään taakse piiloutumaton katse, joka ei kaihda suoraa yhteyttä ja joka hyväksyy ennen kaikkea oman peilikuvansa.

Mutta mun ajatuksiahan vain nämä ovat. Sitä paitsi, kyllä mä ymmärrän hyvin niitä sellaisia ripsiäkin.

ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Leikkasin kaikenlaista pois.

Elina2 kommenttia
Vielä tiistaina aamulla ääneen vatvoessani minulta kysyttiin, mikä siinä nyt on niin hirvittävän vatvomisen arvoista. Ymmärsin kyllä välittömästi piilomerkityksen sen kaiken jahkailun keskellä. Kysyjä selvästi halusi tuupata minut vain eteenpäin saatesanoilla senkus varaat, menet ja leikkautat. Yksinkertaista!
Lienee sanomattakin selvää, että yksinkertaista se oli vain toiselle meistä – sille kaksilahkeiselle.
Kampaajan penkissä leikataan samalla niin paljon muutakin pois kuin vain maahan tipahtelevia suortuvia. Parit itkut ja mehukeitosta tahmaiset latvat. Yhtäkkiä sitä muistaa, kuinka monessa tuulenvireessä pehkoa on riepoteltu ja millaisissa kaikissa reissuissa hiukset ovat matkanneet mukana. Hiukset kertovat aina jotakin ihmisen tilasta elämässä – etupäässä hyvinvoinnista. Jos hiuksien sanotaan olevan naisen kruunu, niin yhtä lailla ne ovat myös indikaattori hyvinvoinnille. Onnellisessa päässä kasvaa hienoja hiuksia. Niin se vain menee. Ja kukapa ei olisi ylpeä aikaansaannoksistaan – terveistä suortuvista.
Minulle hiukset ovat merkinneet paljon kaikenlaista muutakin. Kun päätin tiistaina antaa napsaista (vihdoinkin) kunnolla, koin lyhyemmän hiusmallin raikkauden lisäksi symboloivan rohkeutta tehdä päätöksiä ja kuunnella intuitiota. Leikkautin pois osan epävarmuudestani. Vaikuttaa hurjalta, mutta tuntuu todelta, todella ihanalta. Kuulostaisi ehkä hivenen pahalta sanoa, että napsaisin samalla pois myös pienen osan järkevyyttäni – siten taisin kuitenkin tehdä. Olen nimittäin nykyisin vahvasti sitä mieltä, että joka tilanteessa jatkuva järkeily tekee elämästä kohtuuttoman tylsää. Joten jo oli aikakin antaa mennä. Rakastan uusia hiuksiani.
Tämä oli kai sitten benji-hyppyni ja vapaapudotukseni, sellainen kerrankos sitä vain elää -juttuni. 
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · oma kanta · tavoitteet · terveys · ulkonäkö

Eipä saanut myytyä.

Elina6 kommenttia
Minulta kysyttiin eilen, millaisia liikunnallisia tavoitteita minulla on. 
Kerroin, ettei kummoisia. Taisin mainita jotakin puolimaratonista, jos jalka sallii. Mutta että ei sen tavoitteellisempia varsinkaan kuntosalin puolella.
Virhe. 
Tykitys alkoi. Kannattaa kuulemma olla – muuten ei jaksa raahautua etenkään salille. 
Sanoin, että okei. 
Laihdutus, lihasmassan kasvattaminen, vartalonmuokkaus. Kehotettiin valitsemaan edes joku, ettei sohva koidu kohtaloksi.
Päädyin kai sanomaan taas, että okei. Vaikka mieleni olisi kyllä tehnyt kysäistä muutama vastakysymys. Tai edes todeta, että nyt vetelet kuule minua vääristä naruista saadaksesi myytyä vuoden kuntosalijäsenyyden.
Olisin ihan huvin vuoksi tahtonut kysyä, että näytänkö minä sitten erityisen lihavalta. Tai että onko kukaan täällä teidän kuntosalillanne puhunut liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Sen riittävän motivoivasta vaikutuksesta? Oletteko koskaan kuulleet muusta kuin ulkonäkökeskeisestä kuntosaliharjoittelusta? Toivottavasti tarjoatte edes toisen ikäryhmän asiakkaillenne kattavampia tavoitevaihtoehtoja?
Olisi valtavasti tehnyt mieli ihan vain sivulauseessa todeta, että ulkonäkökeskeisyys nykyisin kuvottaa minua niin hirvittävästi. 
Istunnosta jäi suhteellisen karvas maku suuhun.
Eikun on minulla yksi tavoite. Sellainen, että sohva tosiaan koituisi riittävän usein kohtalokseni.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Tämä kuori kaiken päällä.

Elina10 kommenttia
Aika usein aamuisin mustaa ripsiin sutiessani mietin.
Kai jokainen nainen haluaa olla nätti.
Olen minäkin ajatellut, että haluan olla mukiinmenevä. Vaikka silmissäni ei olekaan koskaan ollut ylimääräisiä tupsuja ja hiuksilleni en osaa näyttää kuin surkean yksinkertaista lettiä. Olen minä ajatellut, josko naamaa tulisi maalata kiivaammin. Yrittää pitää kulmakarvat kuosissa hiukan säntillisemmin. Kokeilin minä joskus kynsiin sellaisia jatkeita – eivät kestäneet menossani mukana, napsuivat pois yksitellen seuraavana päivänä. Sitä paitsi tunsin itseni pieneksi huijariksi: oikeastihan ne ovat pikkurillistä alkaen kyllä kovinkin nysähköt. Tallin jäljiltä ainakin aivan laittomat. 
Mutta siltikin ajattelen toisinaan, että olisi kiva olla kaunis.  
Ei minulla ole ollut koskaan tarvetta tyrkyttää itseäni minnekään. Vielä vähemmän ulkonäköäni kenellekään. En ole koskaan kokenut tarpeelliseksi yrittää olla hirveän vetävän näköinen tai viimeisimmän muodin mukainen. On aina riittänyt, että peiliin katsoessani olen pystynyt toteamaan edes toisinaan no tää on ihan kiva villapaita. Kuitenkin on hitsin haastavaa yrittää olla muuta kuin epävarma toisen katsoessa pitkään. Myönnän edelleen miettiväni, olisiko elämä tikimpänä jollain tapaa parempaa. Kuvissa kiinnitän itsessäni huomiota ainoastaan pyöreisiin poskiin – niille saatan irvistää. Ja vaikka jaksankin juosta lenkillä aika pitkän matkan, on vatsamakkara istuessani siltikin osa todellisuutta.

     (kuva MMYL-vuosijuhlat)


Lopulta siinä niin peilin edessä tulen kuitenkin aina miettineeksi.
Tavoittelemisen arvoista kai on ainoastaan se, että näytän aidolta ja terveeltä. Omalta itseltäni. Oli sitten kuinka tavallisen tai tylsän näköistä vain, se riittää tekemään minut tyytyväiseksi.
Kuori kaiken päällä. Ulkonäkö siis.

itsetutkiskelu · onnellisuus · terveys · ulkonäkö

Ei monesta osasesta, vaan yksi kokonainen.

ElinaKommentoi

Maanantaikappale?
Taideteos?
Tusinakama?
Työmaa?
Muotti?
Mysteeri?
Objekti?
Identiteetti?
Minä?

Mitä keho merkitsee minulle? Vaikka välillä keho tuntuu kaikkien jalkaongelmien kanssa totaaliselta maanantaikappaleelta ja tyytymättömyyden vuoksi pelkältä työmaalta, vastaan siltikin kieltävästi. Vaikka joku ehkä ajatteleekin kehoa näyttelyesineenä ja pyrkii kenties täydelliseksi taideteokseksi, minä haluan ajatella ja toimia täysin toisella tapaa. Vaikka olenkin ehkä joskus pyrkinyt määrätynlaiseen muottiin ja samalla mieltänyt itseni turhaksi tusinakamaksi, ymmärrän nyt, mitä kaikkea määritelmä yksilö merkitsee. Vaikka jonkin aikaa yritinkin rakentaa identiteettiäni ainoastaan ulkoisen olemuksen varaan, olen sittemmin oppinut kehoni olevan vain osa minääni. Vaikka mukaan mahtuu päiviä, jolloin keho on pelkkä mysteeri, tunnen oloni hyvinkin kotoisaksi.
Olen yksi kokonainen kappale.


”Etten halua sitten joskus päällimmäisenä muistaa, kuinka yritin jatkuvasti hioa itsestäni jotain täydellisempää näkemättä kuitenkaan sitä, mitä jo olen.”

Joo. Se oli just se hetki, kun tajusin tämän kaiken. Että keho on minulle ennemminkin monen mahdollistaja. Että minä olen yksi yksilöllinen kokonaisuus.

onnellisuus · ulkonäkö

Oma koti ainutlaatuinen.

ElinaKommentoi
Mä kökötin lehtipinon päällä polvet suussa ja tuijotin mun varpaitani. Erityisesti sitä isovarpaan viereistä oikeassa jalassa. Sitten mä pelästyin. Minkä vuoksi? Koska se näytti vieraalta. Jos niitä isovarpaan viereisiä varpaita olisi aseteltu rivistöön, mä en olisi tunnistanut omaani. 

Mä tajusin sen kaiken yrittämisen keskellä vieraantuneeni omasta kehostani. 
Jälkeenpäin on jännä ajatella, kuinka jatkuvasta tarkkailusta ja peilin edessä pyörimisestä huolimatta oma keho muuttui vieraammaksi ja vieraammaksi. Sitä tavallaan näki omassa kehossaan vain tyytymättömyyden ja epäkohdat: jaloissa varpaiden sijaan ainoastaan liiallisen paksuuden. Oma keho ei oikeastaan tuntunut enää ”mun omalta ainutlaatuiselta”, vain loputtomalta työmaalta. Mahtaa olla monelle naiselle tuttua?

Mä pyörittelin ajatuksiani. Pystyisiköhän omaa kehoa opetella katsomaan samalla tavoin kuin sitä isovarpaan viereistä varvasta. Hyödyntämään tuota pelästyksestä syntynyttä tunnetta. Mä voisin esimerkiksi ottaa seis. Vain katsoa omaa käsivarttani. Tutustua. Ja todeta sen olevan loistava omaksi kädekseni kaiken kirjon keskellä. Siis kun. Mä todella haluan uskoa, että valitsisin juuri sen siitä rivistöstä siltikin itselleni. Vaikka se ei olekaan kaikkein lihaksikkain. Samoin kuin mun oman vatsani. Vaikka se ei olekaan kovin kiinteä. Mun jalkani sopivat mulle parhaiten. Vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin sorjat. 
Kyse on kai kokonaisuudesta. Nimenomaan ehjästä minästä.
Että on kotona omassa kehossa. Koska kukapa ei tuntisi kodin nurkkiaan läpikotaisin? 

Kertoi eräs nuori nainen aikaa sitten.
Peace itselle.
Tänään 6.5 vietetään Älä laihduta -päivää. Minä olen jo aika monena vuonna viettänyt Tutustu mieluummin itseesi -päivää.
itsevarmuus · kesä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Kesäkondis.

Elina11 kommenttia
Onko sullakin kiire kesäkuntoon?
Kesä ja lyhyet shortsit. Kuumuus ja paljas iho. Aurinko ja tyytyväinen hymy. Loma ja puiston ihmispaljous. Hikoilu ja veteen pulahdus. No, ne uikkarit ja rento fiilis. 
On. Todellakin kiire kuosiin kesäksi.
Onneksi siihen ei tarvita taikatemppuja. Ajattelin nimittäin itse aloittaa niinkin maagisesta kuin pää pystyssä kävelemisestä. Talven jälkeen voisi taas oikaista selän ja kurkotella kasvoilla aurinkoon. Kun ensin näyttää sopivan itsevarmalta, on helppo alkaa ajatellakin itsevarmasti – mun mikroshortseissakin. Lopulta sitä huomaa olevansa oikeasti jo suhteellisen sinut itsensä kanssa: ihan just sopiva rannalle ja bikineihin. Kesän paras treeni toteutetaan ehdottomasti suupielten lihaksilla ja ehkä myös  rintakehän avaamisella. Kesäkondis syntyy auringon kanssa kilpaa säteilemisestä: sitä ei hankita kuntosalilla toistoja hinkkaamalla, vaan se löydetään omaa sisintä tutkimalla. Maaliskuun puoliväli ja vielä on rutkasti aikaa. Oivallus ihanasta itsestä voi syntyä vaikka vain päivässä.
Kesällä on oltava ehdottomasti tikissä. Siis. Minä haluan olla tänäkin kesänä sellaisessa kunnossa, että voin syödä hyvällä omallatunnolla jätskiä. Sellaisessa kuosissa, että rento olo lähtee muualta kuin peilistä. Niin hyvässä kondiksessa, että nauran heinäkuussa ilmestyneelle lisäkurtulle mahassa.

Just sinne se katse.
Minulle kesäkunnon tavoittelu on pyrkimystä rentouteen, huolettomuuteen ja raikuvaan nauruun. Kesällä ihmiset ovat usein loistavalla tuulella ja siten kesä on lähtökohtaisesti hyvää aikaa miettiä omaa sijoittumista kaiken keskelle: olenko oikeasti pidetympi tai parempi vatsapalikoideni erottuessa ja rasvaprosenttini pienentyessä. Pitäisikö sen olla niin? Tai olenko itse silloin oikeasti tyytyväisempi? Pitäisikö minun olla? Kuinka moni ihminen näkee minut? Eikä vain ulkokuoren? 
Yleisesti ottaen minua itseäni inhottaa ajatus, että tulisi olla ensin ulkoisesti jonkinlainen, jotta voisi elää tyytyväistä tai tyytyväisempää ja täyttä elämää kesällä. Vaikka vaatimus lähtisikin ihan vain itsestä. Elämässä on toki hyvä tehdä tarpeen vaatiessa korjausliikkeitä suuntaan tai toiseen, mutta silloinkin mielelläni ajattelen pysyviä, talvenkin yli kestäviä kohennuksia.  
Jos minä olisin sinä, laittaisin plehat päähän ja pepsodentit loistamaan, eli olisin ihan täykkis. Tästä päivästä vähintääkin syyskuun loppuun asti.
onnellisuus · ulkonäkö

Just niin ruma kuin huvittaa.

Elina5 kommenttia
Näin saat kauniimman hymyn!
Treenaa vetävämpi vartalo!
Löydä viehättävämpi tyyli!
Hiuksista entistä tuuheammat!

Hei please. Anna mun olla hetken aikaa ruma. Ketsuppitahraisessa Spaissari-trikoopaidassa ja haaruksista revenneissä kollareissa. Ysikytluvun tamineissa, nykysin aivan liian kikkanoissa sellaisissa. Ilman räpsyjä ja kaiken maailman ripustettavaa rihkamaa. 
Nainen, ole upeampi.
Joskus sitä tekisi mieli kailottaa ihan ääneen, että mä olen kuulkaa just niin ruma kuin itse haluan.

Lisätä vielä sekin, että mä en edes halua tietää, kuinka tulla paremmaksi ihmiseksi hampaita valkaisemalla.

Kuullessani naisen kertovan, kuinka hän todellakin tekee työtä ulkonäkönsä eteen vain ja ainoastaan itsensä vuoksi, pysähdyn aina hetkeksi miettimään. Oikeastaan ihastelemaan hänen mentaliteettiaan; äärettömän hieno juttu, jos noin todella on. Arvelen, että ihan aina asia ei siten kuitenkaan ole. Tai ehkä minun on vain vaikea ymmärtää, sillä en itse erityisemmin ole koskaan välittänyt esimerkiksi ripsivärin sutimisesta. Ehostaudun aamuisin, jotta näyttäisin siedettävältä. En ehkä niinkään suuresta intohimosta. Tykkään toki kauniista vaatteista ja punaisista huulista, mutta en halua niiden sanelevan elämääni. Koen tärkeäksi säilyttää omissa ajatuksissani vaihtoehdon, että voin yhtä hyvin pukea virttyneen villapaidan kauniin hamosen sijaan. Olen aivan yhtä kiva ihminen silloinkin. Tai että naama au naturel ei ole ongelma julkisilla paikoilla. Koska viimeksi olet lähtenyt ovesta ulos harjaamattomilla hiuksilla tai vilkaisematta edes peiliin?
Välillä se on oikeasti aika terapeuttista.

Minä ainakin tarvitsen ihan tavalliseen arkeeni säännöllisesti hetkiä, kun saan olla juuri niin ”ruma” kuin huvittaa: kulkea maha pömpöttäen ja pyyhkiä maitoviikset hihansuuhun, vedellä liimaletillä menemään ja vähät välittää ulkonäöstä. Ei kai sitä muuten jaksaisi olla nainen?

Kynsien lakkailua omilla ehdoilla.

Näppylöitä naamassa, muutama ylimääräinen kilo. Nyppyyntynyt neule, lakkaamattomat kynnet. Pikainen ponnari, viimeistelemätön ulkonäkö. Eivät ne kerro mitään ihmisen kauneudesta. Upea voi olla niin monella tapaa. Toisinaan mielessäni käväisee toive siitä, että pinnallisuus olisi vain harvoin päällimmäisenä ihmisten ajatuksissa. Ei kukaan ole velvollinen näyttämään tietynlaiselta, jotta saisi arvostusta. Hyväksyntää. Tai rakkautta osakseen.
Upeimmaksi olen tuntenut itseni sellaisina hetkinä, kun joku on halunnut tulla juttelemaan minulle tai vain huikannut tervehdyksen, vaikka ulkoisesti olen näyttänyt täysin räjähtäneeltä. Eihän sillä sitten ole ollut mitään tekemistä ulkonäön kanssa? Sepä se. Tilanne on osoittanut, että olen ihmisenä riittävän upea.
Yksi vastaukseni kysymykseen mitä elämä on opettanut sinulle on asia, jonka olen sisäistänyt vähitellen; jatkuva pyrkiminen tietynlaiseen ulkoiseen olemukseen sekä oman ulkonäön kyltymätön hiominen ei loppujen lopuksi anna mitään muuta kuin hetkellistä tyytyväisyyttä – jos sitäkään. Sellainen upea, kaunis ja onnellinen elämä – myös ihminen – rakentuu jonkin aivan muun varaan.