Mä kökötin lehtipinon päällä polvet suussa ja tuijotin mun varpaitani. Erityisesti sitä isovarpaan viereistä oikeassa jalassa. Sitten mä pelästyin. Minkä vuoksi? Koska se näytti vieraalta. Jos niitä isovarpaan viereisiä varpaita olisi aseteltu rivistöön, mä en olisi tunnistanut omaani.
Mä tajusin sen kaiken yrittämisen keskellä vieraantuneeni omasta kehostani.
Jälkeenpäin on jännä ajatella, kuinka jatkuvasta tarkkailusta ja peilin edessä pyörimisestä huolimatta oma keho muuttui vieraammaksi ja vieraammaksi. Sitä tavallaan näki omassa kehossaan vain tyytymättömyyden ja epäkohdat: jaloissa varpaiden sijaan ainoastaan liiallisen paksuuden. Oma keho ei oikeastaan tuntunut enää ”mun omalta ainutlaatuiselta”, vain loputtomalta työmaalta. Mahtaa olla monelle naiselle tuttua?
Mä pyörittelin ajatuksiani. Pystyisiköhän omaa kehoa opetella katsomaan samalla tavoin kuin sitä isovarpaan viereistä varvasta. Hyödyntämään tuota pelästyksestä syntynyttä tunnetta. Mä voisin esimerkiksi ottaa seis. Vain katsoa omaa käsivarttani. Tutustua. Ja todeta sen olevan loistava omaksi kädekseni kaiken kirjon keskellä. Siis kun. Mä todella haluan uskoa, että valitsisin juuri sen siitä rivistöstä siltikin itselleni. Vaikka se ei olekaan kaikkein lihaksikkain. Samoin kuin mun oman vatsani. Vaikka se ei olekaan kovin kiinteä. Mun jalkani sopivat mulle parhaiten. Vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin sorjat.
Kyse on kai kokonaisuudesta. Nimenomaan ehjästä minästä.
Että on kotona omassa kehossa. Koska kukapa ei tuntisi kodin nurkkiaan läpikotaisin?
Kertoi eräs nuori nainen aikaa sitten.
Peace itselle.
Tänään 6.5 vietetään Älä laihduta -päivää. Minä olen jo aika monena vuonna viettänyt Tutustu mieluummin itseesi -päivää.
Elina Heidi Rinkeli 