Tiedän henkilön, joka luultavasti vastaisi Tesla Model S. Varmasti on heitäkin, jotka mainitsisivat jonkin Ted Bakeryn uudesta kevätmallistosta. Haluan uskoa osan vastaavan kysymykseen sen enempää miettimättä että se kahden ihmisen välillä kipinöivä. On kohtuullisen siistiä, että erilaiset asiat tekevät elämästä hienon. Millaisetko? Ei kai ole olemassa nelosen vastauksia – sen paremmin kuin kympinkään arvoisia. Erilaisuus on ihan yhtä hienoa kuin kevätmalliston merkkihamonen.
Osaisinkohan itse vastata kysymykseen.
Minun mielestäni hienoa elämässä on jokin sellainen, joka ei ole ilmiselvää tai katseiden kuluttamaa. En tarkoita piileskelyä ja löytämistä, en suoranaisesti etsimistäkään. Ennemminkin jotakin sellaista, johon ihmisen tarkkaavaisuus harvemmin keskittyy tai katse eksyy. Normaalitilanteessa toiseksi jäävää. Pidän elämän pienistä hienouksista, joka odottavat arvostajaansa. Että niiden näkeminen vaatii muutakin kuin vain katsomista.
Kuin kaupungistuneelle maalaiselle luonto. Jotain sellaista yritän tässä ehkä selittää.
Elämässä hienoa on sen hienouden yhtäkkinen tajuaminen ilman ymmärtämiseen tähtäävää tietoista toimintaa.
Siten minulle kävi kerran. Ja vaikka mielessäni seikkaili silläkin hetkellä kaikenlaista upeata, kuten kivuton jalka, kaunis ilma ja tienposken valkovuokot, olin häkeltynyt ainoastaan yhdestä asiasta.
Se tapahtui eräs aamu juostessani tavallista reittiäni: risteyksessä autotien yli ja vasemmalle, pienelle kadunpätkälle ja hiekkakentän poikki. Hahmo näytti takaapäin jo tutulta. En muista koskaan erityisesti seuranneeni hänen kävelytyyliään. Jostain syystä kuitenkin tunnistin sen oitis. Juoksin rinnalle ja kohtasin katseen: tuntematon, mutta samalla niin tuttu. Olen varmasti alunperin tavannut hänet aikoinaan kaupungin salilla, viettänyt monet aamut samojen käsipainojen äärellä. Myöhemmin palvellut kassalla ja toivotellut lukemattomia kertoja hyviä päivänjatkoja. En tiedä hänen nimeään vieläkään, enkä oikeastaan paljon muutakaan, mutta siltikin kertoilin viime keväänä pääsykoelukemisistani ja kuuntelin puolestani hänen tarinoita pojistaan. Kohtaaminen keskellä katua oli kuin vanhan ystävän halaus. Lämmin ja vilpitön. Yllätyin tilanteen sijaan vain reaktiostani: olisin mielelläni jatkanut kävellen pidemmänkin matkan.
Kuitenkin aika harvoin eteeni sattuu ihmisiä, joiden kanssa haluaisin polttavasti istahtaa kahvikupin äärelle rupattelemaan. Vielä harvemmin halajan lähes tuntemattoman seuraan. Olen ujonpuoleinen ja aluksi varautunutkin. Hassua. Edes reilu neljänkymmenen vuoden ikäero ei tuntunut yhtään miltään. Sama aallonpituus ei kai katso ikää, paikkaa, aikaa tai muutakaan täysin merkityksetöntä.
Tuona aamuna olisin tietysti voinut juosta silmät ummessa vain ohi. Parisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa tavatessamme olisin voinut suhtautua häneen kuin höperöön eläkeläismummoon. Olisin voinut viitata kintaalla ja unohtaa.
Matkaa jatkettuani ja yhtäkkisesti tajuttuani tämän kaiken tuo kohtaaminen tuntui entistäkin kauniimmalta. Yhdeltä elämän hienoudelta.
Elina Heidi Rinkeli 