Oi aikoja.

Omasta lapsuudestani ja nuoruudestani on vierähtänyt jo aikaa. Tuo fakta iski tajuntaani itse asiassa vasta äskettäin, kun sattumalta sivukorvalla kuulin Pikku Geen huitelevan jo jossain kakskytkasissa. Siis mitä?! Eihän siitä tunnu olevan kuin hetki, kun hoilasin Pikku Gee, Pikku Gee, mitä sä oikein teet, Pikku Gee, Pikku Gee tää peli ei vetele ja me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. No. Silloin en ollut vielä edes nuorisoa – ihan pikkulikka vain – ja nyt edustan aikalailla sitä silloista tulevaisuutta. Ei kai turhaan kuule ihmisten jatkuvasti päivittelevän ajan juoksua. Hirvittävää vauhtiahan me etenemme.

Osasin muuten muistaakseni kaikki Räjähdysvaaran kipaleiden sanat ulkoa.

Eikö aika usein tituleerata rakkautta kaikkein voimakkaimmaksi tunteeksi? En kiistä, onhan sillä suuri voima ja vaikutus. Mutta kyllä olen tässä lähiaikoina pohtinut, että on nostalginen tunnekin hirvittävän voimakas. Minun silmiini se nostaa helposti kyyneleet. Tarkoitan, että tunne itsessään on kyllin järeä tekemään sen silloinkin, kun siihen ei ole suoranaisesti sekoittunut muita tunteita, kuten kaipuuta tai haikeutta. Ei minun tarvitse kuin ihan pikkaisen vain muistella sitruunan tuoksuista nallea, jonka sydämenmuotoinen nenä loisti ja joka oli aika ajoin laitettava äidin sukkalaatikkoon – en itse asiassa edes muista, miksi se kaipasi pimeää. Tai sitä kun kaatosateessa harjoittelin koulun Cooperin testiin ja pyöräilin sen jälkeen litimärkänä hakemaan lähikaupasta juustonaksuja. Vähintäänkin alan niiskuttamaan siitä nostalgian määrästä. Toscapiirakka saa nenäni kutisemaan. Koska nostalgia! Veljeni leipoi piirakkaa pienenä joihinkin koulun myyjäisiin ja ehkä kävin salaa maistamassa pienesti toscakuorrutteesta.

Nostalgisia muistoja voi verrata ihan hyvin pyörällä ajoon. Vasta satulaan hypätessä sitä muistaa, miten koko juttu menikään. Jossain syvällä se taito on säilynyt, vaikka vuosiin ei olisi edes ajatellut kaksipyöräistä kulkuvälinettä. Samaan tapaan joitakin asioita ei osaa muistella, vaikka ne ovatkin tallessa päässä. Eikä, ai  niin, muistatsä sen Raichun kuluneen hännän, jota piti paikkailla mustalla tussilla? Ne ovat joko niin pieniä tai sitten niin kaukaisia, että ne muistaessaankin muistamista saattaa epäillä. Mutta kun jokin pieni asia tuo palan menneestä mieleen, sellainen, joka ehkä monelle muulle on täysin merkityksetön, saa se aikaan valtaisan nostalgiaryöpyn. Nostalgia etenee minun ajatuksissani ketjureaktiona: tietty kappale muistuttaa vadelmajugurttisesta suklaapatukasta, suklaapatukka kauppareissusta, kauppareissu taas yhtyeen levystä, levy kourassa rutistuneesta setelistä ja seteli veljen pelottelusta, ettei ihan hiukan revennyt raha kelpaa kassatädille. 

Nostalgia naurattaa ja hymyilyttää, mutta samalla myös jollain tapaa riipii sisältä. Ennen se sattui minua. Varmaankin sen vuoksi, etten ollut riittävän onnellinen senhetkisestä. Nykyisin ajattelen, että nyt on aika laittaa alulle muistoja tuleville vuosille. Toisin sanoen elää tavoitellen riittävää huolettomuutta ja vapautta. Ei elämän tarkoitus kai ole elää muistoja varten, mutta niitä tavoitellessa väkisinkin oikeasti elää. Mikä lienee yksi tavoiteltavista asioista elämässä.