aamuajatukset · hetkessä · muistoja · oma elämä

Vaaleanpunaisesta valkoiseen.

On sitä aikamoinen pino jo päälle kasautunut.

Mä pohdin pinoutuneita muistoja ja alta löytyvää päivää, kun katselin pyörähteleviä paljettiunelmia kavaljeereineen. Vuosi vuodelta mä keikun kasan päällä korkeammalla ja kauempana siitä ajasta, kun päivä oli omalla kohdallani. On korkeus kerros kerrokselta kivunnut ylöspäin – lukiolaisesta ja ylioppilasjuhlista pullien pyörittämisen kautta toivottavasti kohtuullisen pian valmistuvaksi maisteriksi. Välissä on tapahtunut aika kauheasti, kuten kasvua ihan jokaiseen keksimääni suuntaan. Vaikka kaiken sen kahdeksaan vuoteen mahtuvan varttumisen ja muutoksen ymmärtää vasta näin tämän hetken sitä hetkeä sivusta seuraamalla.

Musta melkein tuntuu, että olen ihan höpsähtää pohtiessani tätä tällaista ”jos mä vain tuolloin olisin tiennyt, missä ja mitä mä vajaan kymmenen vuoden päästä touhuan”. Tuolloin – kai vähän nykyisinkin – elin aikalailla päivä kerrallaan; en oikeastaan uskaltanut ajatella edes ylioppilaskirjoituksia, niistä kunnialla selviämistä ainakaan. Olisinpa silloin osannut itselleni kertoa, että älä nyt niin hirveästi huolestu. Että en mä sulle ainoastaan helppoja vuosia lupaa, mutta mahdollisuuden kohdata ne kyllä. Huomisesta ei voi koskaan tietää, mutta tähän asti kaikki tämä on ollut perin opettavaista ja eittämättä elämää rikastavaa.

28117400_1796477333698065_2039924522_n

Vaaleanpunaisen valkoiseen mä ylleni vaihdan.

Kahdeksan vuotta sitten kimaltelevassa vaaleanpunaisessa Kuumaa huumaa tanssiessani mä tietämättäni olin aloittelemassa myös elämäni ehkä merkittävintä matkaa. Siis kahdeksan vuoden matkaa aviovaimoksi. Ehkä se oli se yksi hetki, kohtalo tai joku aivan muu, joka saattoi meidät vanhojentanssien parketilta aina tänne asti valitsemaan valssia häihimme. Alle puolen vuoden päästä vaaleanpunainen vaihtuu valkoiseksi, mutta Kuumaa huumaa jorataan toivottavasti vieläkin.

On hetkiä, kun elämä tuntuu niin, niin, niin ihmeelliseltä. Tänään eilistä – ja kahdeksan vuoden takaista kuin eilistä – ajatellessani tämä hetki on juuri sellainen.

ajatuksia · muistoja · oma elämä · pienet hetket

Pari lippua matkan varrelta.

Mä hei alan kerätä kokemuksia. Idea kuulostaa edelleen minusta mainiolta. Itse asiassa jopa ihmettelen, miten ihmeessä olen kolmosluokkalaisena moisia päättänyt – siis niin nuorella päällä niin viisaita. Sillä mitä muuta ihminen pystyy lopun elämäänsä kantamaan mukanaan kuin kokemuksia; vaikka talo palaisia, omaisuus anastettaisiin tai hetken KonMari -päähänpisto iskisi, kokemuksia ei voi vain siivota elämästä tai antaa ulosottoon.

Ja kun katselen tuolloin kolmosluokkalaisena perustamani lippulaatikon sisältöä, veikkaan, ettei tarkoitus silloinkaan – kuten ei tänäpäivänäkään – ollut kovin kummallisten kokemusten kerääminen. Lippulaatikko, joita tosin nykyään on jo pian kolme, sisältää pääsylippuja Antti Tuiskun konsertteihin ja eri paikkakuntien huvipuistoihin, mutta myös mainoksen keskustan torista ja Raxin kuitin. Oikeastaan muistan, että alkuaikoina klemmarilla siistissä pinkassa olivat myös kaikki kirjastonkirjojen päivämääräkuitit – kokemus kai jokainen kirjakin.

blogi26.jpgPari lippua Mallorcalta.

Lippulaatikot ovat kulkeneet mukanani, vaikka muuttojen myötä muu vanha tavara on karissut matkasta vähitellen. Kaikki koettu on tietysti kulkenut asunnosta toiseen, mutta niiden löytäminen pään paljoudesta on lippujen avulla huomattavasti helpompaa; ajan myötä kokemukset muuttuvat yhä enemmän vain muistojen kaltaisiksi häilyväisiksi, jotka ilman ulkopuolista mieleen muistutusta haalenevat lähes tunnistamattomiksi. Kuten ne päivämääräkuittini.

On jollain tapaa lähes unenomaista pidellä kädessä seitsemän vuoden takaista leffalippua, jonka minulle on ostanut silloin täysin tuntematon henkilö, tismalleen se sama henkilö, jota ilman en tänään osaisi kuvitellakaan elämää. Silloin en osannut kuvitellakaan tulevaa. Nykyisin tuntematon on lähinnä hän, jolle leffalippu ostettiin. Vanhoja lippuja kädessä pidellessäni elämän hienoutta ei tarvitse etsiä; se lepää kämmenelläni. Ei ole tarvetta kyseenalaistaa sitä, onko elämä loppujen lopuksi esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana johdattanut yhtään mihinkään, sillä todiste on se samainen kämmenellä.

blogi25

11.3.2010 klo 17.15 olimme Santun kanssa ensimmäisillä treffeillä Tennispalatsissa. Vajaata vuotta aiemmin 17.6.2009 klo 14.30 tapasin ensimmäistä kertaa kunnolla yhden parhaimmista ystävistäni, Tennispalatsissa tietenkin. Jos emme silloin olisi menneet tuijottelemaan Zac Efronia valkokankaalta, en välttämättä olisi koskaan tutustunut toiseen yhäkin elämääni tiukasti kuuluvaan ystävään. En ole aiemmin osannut ajatella, kuinka merkittäviä, jopa käänteentekeviä, nuo vuodet loppujen lopuksi olivat; leffaliput vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti, ihmissuhteiden muodossa tosin.

lifestyle · muistoja · Ruoka · ruokavinkki · vitsi oli

Paluun tekevä protskupiirakka.

Moi. Mä olen Elina ja mä olen entinen proteiinileivontakoukuttunut.

Moi Elina. Tervetuloa PLK-ryhmään. Täällä jokainen saa kertoa ääneen aivan kaikki mieleenpalautuvat protskureseptit ilman tuomitsevia yökkäilyjä.

Okei selvä. Mä en tiedä, kuinka moni tiesi mun taustasta. Siitä, että olin ihan älyttömän innostunut kaikenlaisista niin sanotuista vaihtoehtoisista leivonnaisista. Raakakakut eivät olleet silloin vielä niinkään pinnalla, vaan enemmänkin kaikenlaiset proteiinipitoiset leivonnaiset valtasivat keittiöitä. Mun omatkin hässäkät pystyy vielä tänä päivänäkin kiteyttämään aika hyvin seuraavaan: kaurahiutaleinen kananmuna-banaani-kardemummakombo.

Kuten sanottu, mä olin äärettömän innostunut proteiinipitoisista banaanileivistä ja kesäkurpitsapiirakoista. Oli siisteintä ikinä saada oikeanlainen koostumus ja aika makea maku ilman vehnäjauhoja ja sokeria ja kaikkea tavallista. Voi niitä aikoja.

Vaikka jätti se kaikki kyllä aikamoisia traumojakin.

Mua ei voi syyttää yrittämättä jättämisestä tai toiveikkuuden puutteesta. Ihan jokainen kerta mä olin odottavaisin ja jännittynein mielin, kun tarjoilin kyhäelmiäni usein kovin epäluuloisille testimaistajille. Protskuleipomusteni menestyksestä ehkä kertoo jotakin se, että loppuaikoina tahtoi olla hankalaa saada enää syöjiä. Aluksihan se oli ihan sanatonta katseenvaihtoa mun selkäni takana, mutta suhteellisen pian jo suoria sanoja: rehellisesti sanottu ei tämä kyllä kovin hyvää ole. Mä muistan vieläkin sen kaiken kuin eilisen.

Kyllähän se ajanmittaa ajoi mut epätoivon partaalle. Ja oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana mä olen uskaltanut totutella taas kauhanvarteen – jopa niin hienoin tuloksin, että leivoin viime viikonloppuna ensimmäisen protskupiirakan sitten romahdukseni.

Saanko mä jakaa sen teidän kaikkien kanssa?

Tottakai. Ole hyvä.

Eli Paluun tekevä proteiinirahkapiirakka

Pohja:

Noin 5 dl kaurahiutaleita

2 kananmunaa

hunajaa

Täyte:

Noin 300 g itsemaustettua marjarahkaa tai valmiiksi maustettua (esim. sokerilla makeutettu Profeel)

2 kananmunaa

hunajaa

(pakaste)marjoja (esim. mustikkaa tai mansikkaa)

Pohjan ainekset sekaisin. Painele se sitten piirakkavuokaan, jossa kannattaa käyttää leivinpaperia. Sekoita täytteen ainekset ja kaada pohjan päälle. Paista 20-25 minuuttia uunissa noin 200 asteessa.

IMG_20170129_180906.jpg

Olipahan vapauttavaa.

Entä tästä eteenpäin?

Ovat protskuleivonnaiset ehkä tulleet taas jäädäkseen elämääni. Tavallisen pannukakun rinnalle tietysti.

aitous · ajatuksia · elämänasenne · muistoja · oma elämä

Se muistuttaa mua siitä, mihin olen kyennyt.

Kun mä useampia vuosia sitten otin mun ensimmäisen, ainoan ja viimeisen tatuointini, halusin itseeni jotakin pysyvää muistutukseksi siitä, mistä mä olen selvinnyt. Koska mä tiesin, että ihmismieli on perin unohtavainen, tuntui oikealta, että matkassani on muistojen lisäksi jotakin pysyvää läpikäydystä.
Jos mä surullisena katselen varpaitani, riiputan epätoivoisena päätäni tai nyyhkytän lattialla risti-istunnassa, mä näen aina yhdellä tahattomalla vilkaisulla sen, millaiseen tekoon mä olen kyennyt. Sellaiseen, jonka rinnalla tosi moni maailman inhottavuus tai epäreilulta tuntuva vastoinkäyminen tuntuu aika pieneltä ja helpolta – joskaan ei mitättömältä. Mulla on nilkassani pikkuinen tsemppari, joka on jatkuvasti kertomassa, kuinka pää nostetaan pystyyn ja kuinka itsestä haetaan voimaa.
Tänään K-marketin kohdalla pyöräillessäni mun mieli oli todella raskas. Mä en hirveästi katsellut eteenpäin, ainoastaan sen verran, että pysyin tiellä ja oikealla puolella. Sen sijaan mä tuijotin aika herkeämättä nilkkaani, koska musta tuntui, että tarvitsin tatuointini nostattamia ajatuksia ja muistoja. Musta tuntui tosi pahalta.
Ennen liikennevaloja pieni poika lensi rähmälleen pyörällään. Mä iskin jarrut pohjaan ja kävin tarkastamassa tilanteen. Kun mä jatkoin matkaani hetken päästä kotiin, mua hymyilytti. Hymyilytti, miten urheasti pieni poika oli tärisevin käsin soittanut vaarilleen. Hymyilytti, että mä olin pystynyt auttamaan. Musta tuntui paljon paremmalta.
Mä seurasin sen pienen pojan katsetta ja näin, että hän vilkaisi mun nilkkaani. Ei varmastikaan ymmärtänyt sen merkitystä. Kyllä mun olisi siltikin tehnyt mieli sanoa, että noin juuri mäkin teen, kun tarvitsen vastoinkäymisen edessä pikkuisen helppiä. Että katso vain niin kauan kuin on tarve. Siitä saa oikeasti voimaa.
muistoja · Ruoka · ruokavinkki

Arjen paras makupari.

Jokin makuparissa oli. Sellainen jokin, joka vei jalat alta. Kuvainnollisesti. Koska kirjaimellisesti tuo yhdistelmä taas liimasi jalat tiukasti kiinni lattiaan. Kauhoin sitä nimittäin kitusiini seisaaltaan yksinäni hämärässä keittiössä. Siis leikisti kauhoin, sillä oikeasti lusikoin pikkuruisella teelusikalla, kuten tapaan tehdä aina nautiskellessani jostakin.
Ehkä se oli se ilta, myöhäinen ajankohta, joka sai ylistyslaulun mielessäni soimaan: kun ei väsyneenä enää näe eikä kuule, voi vielä kuitenkin maistaa. 
Tai ehkä se oli sittenkin yllättävyys: kun on juuri kaksi päivää syönyt paahtopaistia ja italialaista suklaakakkua, voi mehukeiton ja raejuuston yhdistelmä vaikuttaa helposti aluksi turhankin arkiselta.
Niin ehkä se oli vain se nälkä: vaniljan jälkeen paras mauste ikinä.
Kuinka vain. Kehoitan kuitenkin valvomaan itsesi väsyksiin, syömään pari päivää erilaisia suklaakakkuja, sen jälkeen kasvattamaan nälkää työpäivän ajan ja sitten lorauttamaan ison Keso-keon päälle Valion omenan ja vaniljan makuista mehukeittoa
Vaihtoehtoisesti voit tietysti toteuttaa ainoastaan viimeisen kohdan.
Keson kermaisuutta pehmentää entisestään hentoinen vaniljan vivahde ja omenaisuus kruunaa kokonaisuuden tuomalla hivenen raikkautta makeahkoon makupariin.
Mun mielestä se maistuu ihan lapsuuden omenaiselta Risifrutilta.
elämä · muistoja · opiskelu

6A kokoontuu.

Luokkakokous. Mmm. Se maistuu suussa pikkuriikkisen ristiriitaiselta. Moni sanoo niin.
Olemme järjestämässä ala-asteen luokkakokousta kesälle. On kulunut kutakuinkin kymmenen vuotta siitä, kun kuusaa hajosi ja yläaste kutsui. Muistan erittäin hyvin tuon viimeisen kevätjuhlan: se tuntui pienessä mielessäni merkittävältäkin virstanpylväältä elämässä. Päälläni oli vaaleanpunainen vekkihame, kourassani komeili erinomainen todistus, sain Reilu koululainen -palkinnon ja lauloimme kuorossa on aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Olo oli aikamoinen pienellä tytöllä. Siltikin muistan olleeni hivenen pettynyt, sillä vanhempien kyynelehtivässä rivistössä ei näkynyt minua ylpeästi katsovia kasvoja. Sää oli puolipilvinen ja pienet helmet kengissäni loistivat aina yksittäisen auringonsäteen pilkistäessä. Kymmenen vuotta sitten, ajatella.
Ideana luokkakokous on ihan äärettömän ihana, mutta ajatuksena kai hivenen pelottavakin. En ole oikeastaan tavannut vanhoja luokkalaisia sitten peruskouluaikojen, mutta tiedän toisilla olevan jo lapsia, joku taitaa olla naimisissakin ja monet ovat kai työelämässä. Kaikki eivät suinkaan asu enää Järvenpäässä tai edes pääkaupunkiseudulla – he ovat lähteneet liikeelle.
Erilaisista elämänpoluista kuuleminen nostaa väkisinkin pintaan vanhan tunteen siitä, olenko tarpeeksi ja riittävä. Niin, mitä? Tarpeeksi edennyt elämässä? Riittävän hyvin onnistunut elämässä? On täysin typerää tuntea sellaista epävarmuudentunnetta, sillä tiedän kyllä olevani tyytyväinen omaan elämääni: voin hyvillä mielin sanoa opiskelevani yliopistossa ja asuvani omillani. Tuskin kukaan tämän ikäisenä vielä on saavuttanut suuren suuria meriittejä tai ehtinyt luomaan huikeaa uraa omalla alallaan – kovin moni ainakaan. Toivon tietysti, että olisi. Tyytyväisyydestä huolimatta voin todeta omasta elämästäni myös sen, ettei siihen minkäänmoisia ihmeellisyyksiä kuulu. En ole voittanut euroakaan lotossa tai ponnahtanut yllättäen julkisuuteen sankariteon ansiosta. Hemmetti, ei minulla ole ollut varaa ottaa edes kummilasta Afrikasta, enkä vertakaan ole saanut luovutettua vielä kertaakaan.
Sillä luokkakokous ei luultavastikaan ole tilaisuus, jossa kerrotaan oman minän löytämisestä ja itsetutkiskelun tuloksista. Ne kun ovat minun tähänastisia saavutuksiani. Omistusasunnon tai oman auton sijaan.
Veikkaan kuitenkin vastaavani tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä ”olla onnellinen”. 
Ihan vain tällainen nykyisin.
Kaikesta huolimatta olen ainoastaan utelias ja innoissani tulevasta kokoontumisesta. On hirveän mielenkiintoista saada tietää, kuinka eri tavoin sama aika on kuljettanut meitä. Arvelen, että hyvin ihan jokaista: silloin aikoinaan mehän emme muistaakseni saaneet päätettyä kaikille sopivaa luokkasormusta, joten sellaista ei hankittu lainkaan. Vahvatahtoisia koko luokka täynnä. Eivätkö sellaiset pärjääkin elämässä? Eniten odotan kuitenkin vanhojen muistojen verestämistä. Muistatsä pinaattilettupäivät, sukkulajuoksun ja 5At eli viisaat?  
Luulen, että menen luokkakokoukseen yksinkertaisesti asenteella:
moro täsä mä ny oon.
muistoja

Nostalgiaa.

Oi aikoja.
Omasta lapsuudestani ja nuoruudestani on vierähtänyt jo aikaa. Tuo fakta iski tajuntaani itse asiassa vasta äskettäin, kun sattumalta sivukorvalla kuulin Pikku Geen huitelevan jo jossain kakskytkasissa. Siis mitä?! Eihän siitä tunnu olevan kuin hetki, kun hoilasin Pikku Gee, Pikku Gee, mitä sä oikein teet, Pikku Gee, Pikku Gee tää peli ei vetele ja me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. No. Silloin en ollut vielä edes nuorisoa – ihan pikkulikka vain – ja nyt edustan aikalailla sitä silloista tulevaisuutta. Ei kai turhaan kuule ihmisten jatkuvasti päivittelevän ajan juoksua. Hirvittävää vauhtiahan me etenemme.
Osasin muuten muistaakseni kaikki Räjähdysvaaran kipaleiden sanat ulkoa.
Eikö aika usein tituleerata rakkautta kaikkein voimakkaimmaksi tunteeksi? En kiistä, onhan sillä suuri voima ja vaikutus. Mutta kyllä olen tässä lähiaikoina pohtinut, että on nostalginen tunnekin hirvittävän voimakas. Minun silmiini se nostaa helposti kyyneleet. Tarkoitan, että tunne itsessään on kyllin järeä tekemään sen silloinkin, kun siihen ei ole suoranaisesti sekoittunut muita tunteita, kuten kaipuuta tai haikeutta. Ei minun tarvitse kuin ihan pikkaisen vain muistella sitruunan tuoksuista nallea, jonka sydämenmuotoinen nenä loisti ja joka oli aika ajoin laitettava äidin sukkalaatikkoon – en itse asiassa edes muista, miksi se kaipasi pimeää. Tai sitä kun kaatosateessa harjoittelin koulun Cooperin testiin ja pyöräilin sen jälkeen litimärkänä hakemaan lähikaupasta juustonaksuja. Vähintäänkin alan niiskuttamaan siitä nostalgian määrästä. Toscapiirakka saa nenäni kutisemaan. Koska nostalgia! Veljeni leipoi piirakkaa pienenä joihinkin koulun myyjäisiin ja ehkä kävin salaa maistamassa pienesti toscakuorrutteesta.

Tuoreempaa nostalgiaa eilen töissä.
Vanhempaa nostalgiaa valokuvista.

Nostalgisia muistoja voi verrata ihan hyvin pyörällä ajoon. Vasta satulaan hypätessä sitä muistaa, miten koko juttu menikään. Jossain syvällä se taito on säilynyt, vaikka vuosiin ei olisi edes ajatellut kaksipyöräistä kulkuvälinettä. Samaan tapaan joitakin asioita ei osaa muistella, vaikka ne ovatkin tallessa päässä. Eikä, ai  niin, muistatsä sen Raichun kuluneen hännän, jota piti paikkailla mustalla tussilla? Ne ovat joko niin pieniä tai sitten niin kaukaisia, että ne muistaessaankin muistamista saattaa epäillä. Mutta kun jokin pieni asia tuo palan menneestä mieleen, sellainen, joka ehkä monelle muulle on täysin merkityksetön, saa se aikaan valtaisan nostalgiaryöpyn. Nostalgia etenee minun ajatuksissani ketjureaktiona: tietty kappale muistuttaa vadelmajugurttisesta suklaapatukasta, suklaapatukka kauppareissusta, kauppareissu taas yhtyeen levystä, levy kourassa rutistuneesta setelistä ja seteli veljen pelottelusta, ettei ihan hiukan revennyt raha kelpaa kassatädille. 

Nostalgia naurattaa ja hymyilyttää, mutta samalla myös jollain tapaa riipii sisältä. Ennen se sattui minua. Varmaankin sen vuoksi, etten ollut riittävän onnellinen senhetkisestä. Nykyisin ajattelen, että nyt on aika laittaa alulle muistoja tuleville vuosille. Toisin sanoen elää tavoitellen riittävää huolettomuutta ja vapautta. Ei elämän tarkoitus kai ole elää muistoja varten, mutta niitä tavoitellessa väkisinkin oikeasti elää. Mikä lienee yksi tavoiteltavista asioista elämässä.