Kategoria: muistoja

aamuajatukset · hetkessä · muistoja · oma elämä

Vaaleanpunaisesta valkoiseen.

ElinaKommentoi

On sitä aikamoinen pino jo päälle kasautunut.

Mä pohdin pinoutuneita muistoja ja alta löytyvää päivää, kun katselin pyörähteleviä paljettiunelmia kavaljeereineen. Vuosi vuodelta mä keikun kasan päällä korkeammalla ja kauempana siitä ajasta, kun päivä oli omalla kohdallani. On korkeus kerros kerrokselta kivunnut ylöspäin – lukiolaisesta ja ylioppilasjuhlista pullien pyörittämisen kautta toivottavasti kohtuullisen pian valmistuvaksi maisteriksi. Välissä on tapahtunut aika kauheasti, kuten kasvua ihan jokaiseen keksimääni suuntaan. Vaikka kaiken sen kahdeksaan vuoteen mahtuvan varttumisen ja muutoksen ymmärtää vasta näin tämän hetken sitä hetkeä sivusta seuraamalla.

Musta melkein tuntuu, että olen ihan höpsähtää pohtiessani tätä tällaista ”jos mä vain tuolloin olisin tiennyt, missä ja mitä mä vajaan kymmenen vuoden päästä touhuan”. Tuolloin – kai vähän nykyisinkin – elin aikalailla päivä kerrallaan; en oikeastaan uskaltanut ajatella edes ylioppilaskirjoituksia, niistä kunnialla selviämistä ainakaan. Olisinpa silloin osannut itselleni kertoa, että älä nyt niin hirveästi huolestu. Että en mä sulle ainoastaan helppoja vuosia lupaa, mutta mahdollisuuden kohdata ne kyllä. Huomisesta ei voi koskaan tietää, mutta tähän asti kaikki tämä on ollut perin opettavaista ja eittämättä elämää rikastavaa.

28117400_1796477333698065_2039924522_n

Vaaleanpunaisen valkoiseen mä ylleni vaihdan.

Kahdeksan vuotta sitten kimaltelevassa vaaleanpunaisessa Kuumaa huumaa tanssiessani mä tietämättäni olin aloittelemassa myös elämäni ehkä merkittävintä matkaa. Siis kahdeksan vuoden matkaa aviovaimoksi. Ehkä se oli se yksi hetki, kohtalo tai joku aivan muu, joka saattoi meidät vanhojentanssien parketilta aina tänne asti valitsemaan valssia häihimme. Alle puolen vuoden päästä vaaleanpunainen vaihtuu valkoiseksi, mutta Kuumaa huumaa jorataan toivottavasti vieläkin.

On hetkiä, kun elämä tuntuu niin, niin, niin ihmeelliseltä. Tänään eilistä – ja kahdeksan vuoden takaista kuin eilistä – ajatellessani tämä hetki on juuri sellainen.

ajatuksia · muistoja · oma elämä · pienet hetket

Pari lippua matkan varrelta.

ElinaYksi kommentti

Mä hei alan kerätä kokemuksia. Idea kuulostaa edelleen minusta mainiolta. Itse asiassa jopa ihmettelen, miten ihmeessä olen kolmosluokkalaisena moisia päättänyt – siis niin nuorella päällä niin viisaita. Sillä mitä muuta ihminen pystyy lopun elämäänsä kantamaan mukanaan kuin kokemuksia; vaikka talo palaisia, omaisuus anastettaisiin tai hetken KonMari -päähänpisto iskisi, kokemuksia ei voi vain siivota elämästä tai antaa ulosottoon.

Ja kun katselen tuolloin kolmosluokkalaisena perustamani lippulaatikon sisältöä, veikkaan, ettei tarkoitus silloinkaan – kuten ei tänäpäivänäkään – ollut kovin kummallisten kokemusten kerääminen. Lippulaatikko, joita tosin nykyään on jo pian kolme, sisältää pääsylippuja Antti Tuiskun konsertteihin ja eri paikkakuntien huvipuistoihin, mutta myös mainoksen keskustan torista ja Raxin kuitin. Oikeastaan muistan, että alkuaikoina klemmarilla siistissä pinkassa olivat myös kaikki kirjastonkirjojen päivämääräkuitit – kokemus kai jokainen kirjakin.

blogi26.jpgPari lippua Mallorcalta.

Lippulaatikot ovat kulkeneet mukanani, vaikka muuttojen myötä muu vanha tavara on karissut matkasta vähitellen. Kaikki koettu on tietysti kulkenut asunnosta toiseen, mutta niiden löytäminen pään paljoudesta on lippujen avulla huomattavasti helpompaa; ajan myötä kokemukset muuttuvat yhä enemmän vain muistojen kaltaisiksi häilyväisiksi, jotka ilman ulkopuolista mieleen muistutusta haalenevat lähes tunnistamattomiksi. Kuten ne päivämääräkuittini.

On jollain tapaa lähes unenomaista pidellä kädessä seitsemän vuoden takaista leffalippua, jonka minulle on ostanut silloin täysin tuntematon henkilö, tismalleen se sama henkilö, jota ilman en tänään osaisi kuvitellakaan elämää. Silloin en osannut kuvitellakaan tulevaa. Nykyisin tuntematon on lähinnä hän, jolle leffalippu ostettiin. Vanhoja lippuja kädessä pidellessäni elämän hienoutta ei tarvitse etsiä; se lepää kämmenelläni. Ei ole tarvetta kyseenalaistaa sitä, onko elämä loppujen lopuksi esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana johdattanut yhtään mihinkään, sillä todiste on se samainen kämmenellä.

blogi25

11.3.2010 klo 17.15 olimme Santun kanssa ensimmäisillä treffeillä Tennispalatsissa. Vajaata vuotta aiemmin 17.6.2009 klo 14.30 tapasin ensimmäistä kertaa kunnolla yhden parhaimmista ystävistäni, Tennispalatsissa tietenkin. Jos emme silloin olisi menneet tuijottelemaan Zac Efronia valkokankaalta, en välttämättä olisi koskaan tutustunut toiseen yhäkin elämääni tiukasti kuuluvaan ystävään. En ole aiemmin osannut ajatella, kuinka merkittäviä, jopa käänteentekeviä, nuo vuodet loppujen lopuksi olivat; leffaliput vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti, ihmissuhteiden muodossa tosin.

lifestyle · muistoja · Ruoka · ruokavinkki · vitsi oli

Paluun tekevä protskupiirakka.

ElinaYksi kommentti

Moi. Mä olen Elina ja mä olen entinen proteiinileivontakoukuttunut.

Moi Elina. Tervetuloa PLK-ryhmään. Täällä jokainen saa kertoa ääneen aivan kaikki mieleenpalautuvat protskureseptit ilman tuomitsevia yökkäilyjä.

Okei selvä. Mä en tiedä, kuinka moni tiesi mun taustasta. Siitä, että olin ihan älyttömän innostunut kaikenlaisista niin sanotuista vaihtoehtoisista leivonnaisista. Raakakakut eivät olleet silloin vielä niinkään pinnalla, vaan enemmänkin kaikenlaiset proteiinipitoiset leivonnaiset valtasivat keittiöitä. Mun omatkin hässäkät pystyy vielä tänä päivänäkin kiteyttämään aika hyvin seuraavaan: kaurahiutaleinen kananmuna-banaani-kardemummakombo.

Kuten sanottu, mä olin äärettömän innostunut proteiinipitoisista banaanileivistä ja kesäkurpitsapiirakoista. Oli siisteintä ikinä saada oikeanlainen koostumus ja aika makea maku ilman vehnäjauhoja ja sokeria ja kaikkea tavallista. Voi niitä aikoja.

Vaikka jätti se kaikki kyllä aikamoisia traumojakin.

Mua ei voi syyttää yrittämättä jättämisestä tai toiveikkuuden puutteesta. Ihan jokainen kerta mä olin odottavaisin ja jännittynein mielin, kun tarjoilin kyhäelmiäni usein kovin epäluuloisille testimaistajille. Protskuleipomusteni menestyksestä ehkä kertoo jotakin se, että loppuaikoina tahtoi olla hankalaa saada enää syöjiä. Aluksihan se oli ihan sanatonta katseenvaihtoa mun selkäni takana, mutta suhteellisen pian jo suoria sanoja: rehellisesti sanottu ei tämä kyllä kovin hyvää ole. Mä muistan vieläkin sen kaiken kuin eilisen.

Kyllähän se ajanmittaa ajoi mut epätoivon partaalle. Ja oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana mä olen uskaltanut totutella taas kauhanvarteen – jopa niin hienoin tuloksin, että leivoin viime viikonloppuna ensimmäisen protskupiirakan sitten romahdukseni.

Saanko mä jakaa sen teidän kaikkien kanssa?

Tottakai. Ole hyvä.

Eli Paluun tekevä proteiinirahkapiirakka

Pohja:

Noin 5 dl kaurahiutaleita

2 kananmunaa

hunajaa

Täyte:

Noin 300 g itsemaustettua marjarahkaa tai valmiiksi maustettua (esim. sokerilla makeutettu Profeel)

2 kananmunaa

hunajaa

(pakaste)marjoja (esim. mustikkaa tai mansikkaa)

Pohjan ainekset sekaisin. Painele se sitten piirakkavuokaan, jossa kannattaa käyttää leivinpaperia. Sekoita täytteen ainekset ja kaada pohjan päälle. Paista 20-25 minuuttia uunissa noin 200 asteessa.

IMG_20170129_180906.jpg

Olipahan vapauttavaa.

Entä tästä eteenpäin?

Ovat protskuleivonnaiset ehkä tulleet taas jäädäkseen elämääni. Tavallisen pannukakun rinnalle tietysti.

aitous · ajatuksia · elämänasenne · muistoja · oma elämä

Se muistuttaa mua siitä, mihin olen kyennyt.

Elina2 kommenttia
Kun mä useampia vuosia sitten otin mun ensimmäisen, ainoan ja viimeisen tatuointini, halusin itseeni jotakin pysyvää muistutukseksi siitä, mistä mä olen selvinnyt. Koska mä tiesin, että ihmismieli on perin unohtavainen, tuntui oikealta, että matkassani on muistojen lisäksi jotakin pysyvää läpikäydystä.
Jos mä surullisena katselen varpaitani, riiputan epätoivoisena päätäni tai nyyhkytän lattialla risti-istunnassa, mä näen aina yhdellä tahattomalla vilkaisulla sen, millaiseen tekoon mä olen kyennyt. Sellaiseen, jonka rinnalla tosi moni maailman inhottavuus tai epäreilulta tuntuva vastoinkäyminen tuntuu aika pieneltä ja helpolta – joskaan ei mitättömältä. Mulla on nilkassani pikkuinen tsemppari, joka on jatkuvasti kertomassa, kuinka pää nostetaan pystyyn ja kuinka itsestä haetaan voimaa.
Tänään K-marketin kohdalla pyöräillessäni mun mieli oli todella raskas. Mä en hirveästi katsellut eteenpäin, ainoastaan sen verran, että pysyin tiellä ja oikealla puolella. Sen sijaan mä tuijotin aika herkeämättä nilkkaani, koska musta tuntui, että tarvitsin tatuointini nostattamia ajatuksia ja muistoja. Musta tuntui tosi pahalta.
Ennen liikennevaloja pieni poika lensi rähmälleen pyörällään. Mä iskin jarrut pohjaan ja kävin tarkastamassa tilanteen. Kun mä jatkoin matkaani hetken päästä kotiin, mua hymyilytti. Hymyilytti, miten urheasti pieni poika oli tärisevin käsin soittanut vaarilleen. Hymyilytti, että mä olin pystynyt auttamaan. Musta tuntui paljon paremmalta.
Mä seurasin sen pienen pojan katsetta ja näin, että hän vilkaisi mun nilkkaani. Ei varmastikaan ymmärtänyt sen merkitystä. Kyllä mun olisi siltikin tehnyt mieli sanoa, että noin juuri mäkin teen, kun tarvitsen vastoinkäymisen edessä pikkuisen helppiä. Että katso vain niin kauan kuin on tarve. Siitä saa oikeasti voimaa.
muistoja · Ruoka · ruokavinkki

Arjen paras makupari.

ElinaKommentoi
Jokin makuparissa oli. Sellainen jokin, joka vei jalat alta. Kuvainnollisesti. Koska kirjaimellisesti tuo yhdistelmä taas liimasi jalat tiukasti kiinni lattiaan. Kauhoin sitä nimittäin kitusiini seisaaltaan yksinäni hämärässä keittiössä. Siis leikisti kauhoin, sillä oikeasti lusikoin pikkuruisella teelusikalla, kuten tapaan tehdä aina nautiskellessani jostakin.
Ehkä se oli se ilta, myöhäinen ajankohta, joka sai ylistyslaulun mielessäni soimaan: kun ei väsyneenä enää näe eikä kuule, voi vielä kuitenkin maistaa. 
Tai ehkä se oli sittenkin yllättävyys: kun on juuri kaksi päivää syönyt paahtopaistia ja italialaista suklaakakkua, voi mehukeiton ja raejuuston yhdistelmä vaikuttaa helposti aluksi turhankin arkiselta.
Niin ehkä se oli vain se nälkä: vaniljan jälkeen paras mauste ikinä.
Kuinka vain. Kehoitan kuitenkin valvomaan itsesi väsyksiin, syömään pari päivää erilaisia suklaakakkuja, sen jälkeen kasvattamaan nälkää työpäivän ajan ja sitten lorauttamaan ison Keso-keon päälle Valion omenan ja vaniljan makuista mehukeittoa. 
Vaihtoehtoisesti voit tietysti toteuttaa ainoastaan viimeisen kohdan.
Keson kermaisuutta pehmentää entisestään hentoinen vaniljan vivahde ja omenaisuus kruunaa kokonaisuuden tuomalla hivenen raikkautta makeahkoon makupariin.
Mun mielestä se maistuu ihan lapsuuden omenaiselta Risifrutilta.
elämä · muistoja · opiskelu

6A kokoontuu.

Elina2 kommenttia
Luokkakokous. Mmm. Se maistuu suussa pikkuriikkisen ristiriitaiselta. Moni sanoo niin.
Olemme järjestämässä ala-asteen luokkakokousta kesälle. On kulunut kutakuinkin kymmenen vuotta siitä, kun kuusaa hajosi ja yläaste kutsui. Muistan erittäin hyvin tuon viimeisen kevätjuhlan: se tuntui pienessä mielessäni merkittävältäkin virstanpylväältä elämässä. Päälläni oli vaaleanpunainen vekkihame, kourassani komeili erinomainen todistus, sain Reilu koululainen -palkinnon ja lauloimme kuorossa on aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Olo oli aikamoinen pienellä tytöllä. Siltikin muistan olleeni hivenen pettynyt, sillä vanhempien kyynelehtivässä rivistössä ei näkynyt minua ylpeästi katsovia kasvoja. Sää oli puolipilvinen ja pienet helmet kengissäni loistivat aina yksittäisen auringonsäteen pilkistäessä. Kymmenen vuotta sitten, ajatella.
Ideana luokkakokous on ihan äärettömän ihana, mutta ajatuksena kai hivenen pelottavakin. En ole oikeastaan tavannut vanhoja luokkalaisia sitten peruskouluaikojen, mutta tiedän toisilla olevan jo lapsia, joku taitaa olla naimisissakin ja monet ovat kai työelämässä. Kaikki eivät suinkaan asu enää Järvenpäässä tai edes pääkaupunkiseudulla – he ovat lähteneet liikeelle.
Erilaisista elämänpoluista kuuleminen nostaa väkisinkin pintaan vanhan tunteen siitä, olenko tarpeeksi ja riittävä. Niin, mitä? Tarpeeksi edennyt elämässä? Riittävän hyvin onnistunut elämässä? On täysin typerää tuntea sellaista epävarmuudentunnetta, sillä tiedän kyllä olevani tyytyväinen omaan elämääni: voin hyvillä mielin sanoa opiskelevani yliopistossa ja asuvani omillani. Tuskin kukaan tämän ikäisenä vielä on saavuttanut suuren suuria meriittejä tai ehtinyt luomaan huikeaa uraa omalla alallaan – kovin moni ainakaan. Toivon tietysti, että olisi. Tyytyväisyydestä huolimatta voin todeta omasta elämästäni myös sen, ettei siihen minkäänmoisia ihmeellisyyksiä kuulu. En ole voittanut euroakaan lotossa tai ponnahtanut yllättäen julkisuuteen sankariteon ansiosta. Hemmetti, ei minulla ole ollut varaa ottaa edes kummilasta Afrikasta, enkä vertakaan ole saanut luovutettua vielä kertaakaan.
Sillä luokkakokous ei luultavastikaan ole tilaisuus, jossa kerrotaan oman minän löytämisestä ja itsetutkiskelun tuloksista. Ne kun ovat minun tähänastisia saavutuksiani. Omistusasunnon tai oman auton sijaan.
Veikkaan kuitenkin vastaavani tulevaisuuden suunnitelmista kysyttäessä ”olla onnellinen”. 
Ihan vain tällainen nykyisin.
Kaikesta huolimatta olen ainoastaan utelias ja innoissani tulevasta kokoontumisesta. On hirveän mielenkiintoista saada tietää, kuinka eri tavoin sama aika on kuljettanut meitä. Arvelen, että hyvin ihan jokaista: silloin aikoinaan mehän emme muistaakseni saaneet päätettyä kaikille sopivaa luokkasormusta, joten sellaista ei hankittu lainkaan. Vahvatahtoisia koko luokka täynnä. Eivätkö sellaiset pärjääkin elämässä? Eniten odotan kuitenkin vanhojen muistojen verestämistä. Muistatsä pinaattilettupäivät, sukkulajuoksun ja 5At eli viisaat?  
Luulen, että menen luokkakokoukseen yksinkertaisesti asenteella:
moro täsä mä ny oon.
muistoja

Nostalgiaa.

Elina2 kommenttia

Oi aikoja.
Omasta lapsuudestani ja nuoruudestani on vierähtänyt jo aikaa. Tuo fakta iski tajuntaani itse asiassa vasta äskettäin, kun sattumalta sivukorvalla kuulin Pikku Geen huitelevan jo jossain kakskytkasissa. Siis mitä?! Eihän siitä tunnu olevan kuin hetki, kun hoilasin Pikku Gee, Pikku Gee, mitä sä oikein teet, Pikku Gee, Pikku Gee tää peli ei vetele ja me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. No. Silloin en ollut vielä edes nuorisoa – ihan pikkulikka vain – ja nyt edustan aikalailla sitä silloista tulevaisuutta. Ei kai turhaan kuule ihmisten jatkuvasti päivittelevän ajan juoksua. Hirvittävää vauhtiahan me etenemme.
Osasin muuten muistaakseni kaikki Räjähdysvaaran kipaleiden sanat ulkoa.
Eikö aika usein tituleerata rakkautta kaikkein voimakkaimmaksi tunteeksi? En kiistä, onhan sillä suuri voima ja vaikutus. Mutta kyllä olen tässä lähiaikoina pohtinut, että on nostalginen tunnekin hirvittävän voimakas. Minun silmiini se nostaa helposti kyyneleet. Tarkoitan, että tunne itsessään on kyllin järeä tekemään sen silloinkin, kun siihen ei ole suoranaisesti sekoittunut muita tunteita, kuten kaipuuta tai haikeutta. Ei minun tarvitse kuin ihan pikkaisen vain muistella sitruunan tuoksuista nallea, jonka sydämenmuotoinen nenä loisti ja joka oli aika ajoin laitettava äidin sukkalaatikkoon – en itse asiassa edes muista, miksi se kaipasi pimeää. Tai sitä kun kaatosateessa harjoittelin koulun Cooperin testiin ja pyöräilin sen jälkeen litimärkänä hakemaan lähikaupasta juustonaksuja. Vähintäänkin alan niiskuttamaan siitä nostalgian määrästä. Toscapiirakka saa nenäni kutisemaan. Koska nostalgia! Veljeni leipoi piirakkaa pienenä joihinkin koulun myyjäisiin ja ehkä kävin salaa maistamassa pienesti toscakuorrutteesta.

Tuoreempaa nostalgiaa eilen töissä.
Vanhempaa nostalgiaa valokuvista.

Nostalgisia muistoja voi verrata ihan hyvin pyörällä ajoon. Vasta satulaan hypätessä sitä muistaa, miten koko juttu menikään. Jossain syvällä se taito on säilynyt, vaikka vuosiin ei olisi edes ajatellut kaksipyöräistä kulkuvälinettä. Samaan tapaan joitakin asioita ei osaa muistella, vaikka ne ovatkin tallessa päässä. Eikä, ai  niin, muistatsä sen Raichun kuluneen hännän, jota piti paikkailla mustalla tussilla? Ne ovat joko niin pieniä tai sitten niin kaukaisia, että ne muistaessaankin muistamista saattaa epäillä. Mutta kun jokin pieni asia tuo palan menneestä mieleen, sellainen, joka ehkä monelle muulle on täysin merkityksetön, saa se aikaan valtaisan nostalgiaryöpyn. Nostalgia etenee minun ajatuksissani ketjureaktiona: tietty kappale muistuttaa vadelmajugurttisesta suklaapatukasta, suklaapatukka kauppareissusta, kauppareissu taas yhtyeen levystä, levy kourassa rutistuneesta setelistä ja seteli veljen pelottelusta, ettei ihan hiukan revennyt raha kelpaa kassatädille. 

Nostalgia naurattaa ja hymyilyttää, mutta samalla myös jollain tapaa riipii sisältä. Ennen se sattui minua. Varmaankin sen vuoksi, etten ollut riittävän onnellinen senhetkisestä. Nykyisin ajattelen, että nyt on aika laittaa alulle muistoja tuleville vuosille. Toisin sanoen elää tavoitellen riittävää huolettomuutta ja vapautta. Ei elämän tarkoitus kai ole elää muistoja varten, mutta niitä tavoitellessa väkisinkin oikeasti elää. Mikä lienee yksi tavoiteltavista asioista elämässä. 
elämä · muistoja · onnellisuus

Miten ihminen kaipaakaan.

Elina10 kommenttia
Ota minut takaisin, aika. Tai mikä hyvä jumala oletkaan.
Luoksesi niihin hetkiin.
En tarvitse siipiesi suojaa, en kullalla töhrittyjä muistoja.
Hyi olkoon, huippukohtiako haikailen. En tosiaan.
Ihan silloista elämää vain. 
Sitä aikaa, sinua aika.
Arvostaisin nyt.
Ota minut takaisin. 
Edes puolittain.
Minä olen ihminen, joka kaipaa asioita ja joka ei aina kykene käsittelemään kaipaustaan. Kaipuu synnyttää alleen musertavaa voimaa. Sen vuoksi olen useimmiten ajattelematta: suljen kaipuun kohteen totaalisesti tietoisuudestani. Teljettynä se ei satuta. Helpotustakaan se ei kuitenkaan tuo. Sillä iltaisin – ja varsinkin öisin – istun lukitun oven edessä anelemassa takaisinpääsyä.
Eilen olin monen vuoden jälkeen satulassa. Vaikka en osannutkaan enää mitään, niin siltikin. Kuin kotiin olisin palannut. Pompottava harjoitusravi ja heiluvat korvat silmieni edessä. Pehmoinen karva ja tallin huumaava tuoksu. Itku tuli, mutta vasta nyt. Eilen vielä hymyilin. Miten ihminen voi kaivata jotain näin hirvittävästi?

  Liitäisin taas, jos pystyisin. Esteiden yli laikukkaalla ja kenkulla. 

ajatuksia · muistoja · perhe · rakkaus

Pikkusiskos’

Elina10 kommenttia
Hei veikka,
muistatko meidän huonekaluja pitkin kiipeilleen retkikunnan. Sen, kun heitit mun jalan alle sanomalehden ja pelastit mut varmalta lattiaanosumiselta. Entä muistatko sen, kun rohkaisit mua menemään ulos. Että uskaltaisin lähteä leikkimään taskulamppuhippaa naapurin lasten kanssa. Et varmaankaan muista sitä, kun kuiskin sulle hei veikka ootsä jo hereillä. Koska ethän sä ollut ikinä siihen aikaan aamusta.
Entä se kerta, kun makasit vihaisena lumihangessa. Ilman ulkovaatteita. Mä mietin, että toisinko edes lapasen sulle käteen. Ja aina sun kuunnellessa nappikuulokkeilla musiikkia mä pelkäsin sun korvien puolesta. En mä tiedä, auttoiko se pelkääminen sitten kuinka paljon – mutta ainakin sä kuulet vielä ihan hyvin. Usko pois, mä muistan myös sen housuepisodin; mua vieläkin säälittää se, kun et halunnut laittaa niitä jalkaan juhliin. 
 Tässä mä hymyilen sulle.
Joo, kyllä mä tiedän. Mä itkin joskus, vaikka ei mua oikeasti niin paljon sattunut. Mutta eikö se vähän kuin kuulu pikkusiskon hommaan? Silloin kun sä olit oikeasti vähän mahdoton, mä olin tosi surullinen. Itkin oikeasti. En mä halunnut nähdä sua vihaisena. Vaan iloisena. Koska silloin kun sä hymyilet, se on jotain niin puhdasta. Vilpitöntä. Edelleen. 
Mä pidän siitä, että sä hymyilet nykyisin enemmän. Veikkojen mittapuulla melkein paljon.
Mä en aina ole ollut ehkä helpoin pikkusisko. Sitten mä olen ollut myös sairas pikkusisko. Mutta aina mä olen kuitenkin halunnut tosi kovasti olla sun pikkusisko. Tiedän, että sulla on ollut varmasti hankalaa. Munkin takia. En mä ole kuitenkaan ikinä koskaan halunnut sulle mitään pahaa. Luulen, että sä myös tiedät sen.
 Tässä mä askartelen sulle lahjaa.
Musta tuntuu, että tänään mä rakastan mun isoveikkaa enemmän kuin koskaan. Jos se on edes mahdollista. Mä haluan olla ihan täyspäiväinen pikkusisko; aina sua varten, jos tarvitset jotain. Vaikka neuvoja. Koska näin aikuisena pikkusiskotkin voi neuvoa isoveikkoja. Usko vaan!
Ja kun sä ostit mulle kahvin tässä taannoin Mäkkärissä, se tuntui jotenkin tosi hienolta. Tässä minä istun veljeni kanssa. Mun molemmat isoveikat on ihan parhaita. 
Sä olet yksi vahvimmista ihmisistä. Mun maailmassa ainakin. Sen vuoksi mä katson sua ylöspäin. En vain koska olet mun isoveli. Sitäkään sä et muuten ehkä tiedä, että olet auttanut mua tosi paljon. Ihan vain olemalla. Voimakas ja itsevarma. No, tollanen jääräpää.
En mä oikein tiedä, mitä antaisin sulle jouluna lahjaksi. Musta tuntuu välillä siltä, että parasta mitä sulle voin ylipäätään antaa, on terve pikkusisko. Sellainen aika välitön ja iloinen. Se, mitä mä oikeasti olen. Sen, jonka saatat muistaa ihan, ihan lapsuudesta. 
Sano, jos olen väärässä. Mä nimittäin teen sun puolesta ihan mitä vaan.
T. Sun pikkusiskos
joulu · muistoja · oma elämä

Itsetehtyä.

Elina4 kommenttia
Vuosi vuodelta minusta on tullut aina vähän tarkempi ajatuksistani – ja suhtautumisestani. Vaikkapa jouluun ja perinteisiin. En millään haluaisi kadottaa lapsenomaista uteliaisuutta ja innostusta – siitäkään huolimatta, että kasvan, aikuistun edelleen ja todellakin koen itseni vastuullisemmaksi kuin joitakin vuosia sitten. Onneksi nuo kaksi, jollain tapaa ehkä vastakkaistakin, piirrettä eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Nuorempana asioiden utelias tarkastelu tuli vähän kuin luonnostaan, siihen ei niinkään tarvinnut keskittyä. Yksi peloistani on, että mielen virkeys, eloisuus ja vilpittömyys peittyy vanhemmiten asteittain kasvavan kyynistyneisyyden alle. Kun aikuisten maailma on toisinaan niin hirvittävän kova.
Lähiaikoina olen todennut, etteivät päässä tapahtuvat asiat ole kuitenkaan ainoita iän tuomia muuttujia. Siis sellaisia taitoja, jotka helposti menettää, jos niihin ei kiinnitä erityistä huomiota. Jos niitä ei pidä yllä – muutenkin kuin ajattelemalla. Olin pienempänä kova piirtämään, kirjoittamaan käsin  ja väkräämään kaikenlaista. Suhteellisen taitavakin. Syntyi sarjakuvia, pahvisia joulukaupunkeja, pipon tupsuja, kaulahuivin puolikkaita ja onnittelukortteja. Olin hyvä keksimään, mutta myös toteuttamaan. Hileliimaa, lehtileikkeitä ja värikkäitä kartonkeja. Ei siihen muuta tarvittu omien käsien lisäksi.

Kun viikko takaperin sain idean itsetehdyistä joululahjoista, olin aluksi hirveän innostunut. Jes, tää on tätä aitoa joulumieltä! Selasin netistä läpi kaiken maailman vinkkipalstat ja ohjeet aina itsetehdyistä huulirasvoista pimeässä hohtaviin t-paitoihin. Keksinkin muutaman ihan kivan idean, joita ajattelin lähteä toteuttamaan. Tai ehkä paremminkin yrittämään. Ei nimittäin ollutkaan niin helppoa – enää. 
Olen tottunut käyttämään päätäni. Luomaan ja toteuttamaan itseäni ajatuksillani. Samalla olen kuitenkin huolella unohtanut kädentaitoni. En saanut piirrettyä edes kelvollista koiran päätä. Ja se oli vähän masentavaa. Kai se pelkäämäni harmaa aikuisuus voi tulla niinkin; paperille ei saa enää millään kunnollista hevosen turpaa. En tiedä, kuinka hyvin liimapuikkokaan pysyisi kädessä. Saksilla nyt tulee toisinaan leikeltyä auki paputetroja, ne ehkä vielä saattaisivatkin totella käskyjäni. 
Tuntuu jotenkin kauhealta ajatukselta, että alakouluissa otettaisiin käyttöön e-kirjat. Minne sitä sitten raapustelisi isoja mulkosilmiä ja sydänrivistöjä? Tai että ylioppilaskirjoitukset muuttuisivat sähköisiksi, tietokoneella tehtäviksi. Eikö reaalin yksi tarkoitus ollutkin juuri testata käsilihaksia? Kai kouluissa sentään vielä askarrellaan? Tehdään vessapaperihylsyistä itsenäisyyspäivänkynttilöitä? Ei kai joulukortteja nyt sentään tietokoneella tehdä?

Maailma muuttuu. Elämänkin on muututtava mukana. Joskus sitä vain toivoisi muutoksen kohdistuvan ainoastaan asioihin, jotka oikeasti tarvitsevat sitä. Ei, please, niihin itsetehtyihin pahvipipareihin.
En minä ajatellut kuitenkaan luovuttaa. Omin kätösin munakennoon valettuun kynttilään en ehkä ihan kykene, mutta jotakin muuta ajattelin silti yrittää väkrätä. Nimenomaan väkrätä. Lopputulos ei silloin välttämättä ole aivan odotetunlainen, mutta ajatus sen takana on sitäkin onnistuneempi. 
Hei, onnistuuko vielä kaunokirjoitus?