On sitä aikamoinen pino jo päälle kasautunut.

Mä pohdin pinoutuneita muistoja ja alta löytyvää päivää, kun katselin pyörähteleviä paljettiunelmia kavaljeereineen. Vuosi vuodelta mä keikun kasan päällä korkeammalla ja kauempana siitä ajasta, kun päivä oli omalla kohdallani. On korkeus kerros kerrokselta kivunnut ylöspäin – lukiolaisesta ja ylioppilasjuhlista pullien pyörittämisen kautta toivottavasti kohtuullisen pian valmistuvaksi maisteriksi. Välissä on tapahtunut aika kauheasti, kuten kasvua ihan jokaiseen keksimääni suuntaan. Vaikka kaiken sen kahdeksaan vuoteen mahtuvan varttumisen ja muutoksen ymmärtää vasta näin tämän hetken sitä hetkeä sivusta seuraamalla.

Musta melkein tuntuu, että olen ihan höpsähtää pohtiessani tätä tällaista ”jos mä vain tuolloin olisin tiennyt, missä ja mitä mä vajaan kymmenen vuoden päästä touhuan”. Tuolloin – kai vähän nykyisinkin – elin aikalailla päivä kerrallaan; en oikeastaan uskaltanut ajatella edes ylioppilaskirjoituksia, niistä kunnialla selviämistä ainakaan. Olisinpa silloin osannut itselleni kertoa, että älä nyt niin hirveästi huolestu. Että en mä sulle ainoastaan helppoja vuosia lupaa, mutta mahdollisuuden kohdata ne kyllä. Huomisesta ei voi koskaan tietää, mutta tähän asti kaikki tämä on ollut perin opettavaista ja eittämättä elämää rikastavaa.

Vaaleanpunaisen valkoiseen mä ylleni vaihdan.

Kahdeksan vuotta sitten kimaltelevassa vaaleanpunaisessa Kuumaa huumaa tanssiessani mä tietämättäni olin aloittelemassa myös elämäni ehkä merkittävintä matkaa. Siis kahdeksan vuoden matkaa aviovaimoksi. Ehkä se oli se yksi hetki, kohtalo tai joku aivan muu, joka saattoi meidät vanhojentanssien parketilta aina tänne asti valitsemaan valssia häihimme. Alle puolen vuoden päästä vaaleanpunainen vaihtuu valkoiseksi, mutta Kuumaa huumaa jorataan toivottavasti vieläkin.

On hetkiä, kun elämä tuntuu niin, niin, niin ihmeelliseltä. Tänään eilistä – ja kahdeksan vuoden takaista kuin eilistä – ajatellessani tämä hetki on juuri sellainen.