elämä · muistoja · onnellisuus

Miten ihminen kaipaakaan.

Ota minut takaisin, aika. Tai mikä hyvä jumala oletkaan.
Luoksesi niihin hetkiin.
En tarvitse siipiesi suojaa, en kullalla töhrittyjä muistoja.
Hyi olkoon, huippukohtiako haikailen. En tosiaan.
Ihan silloista elämää vain. 
Sitä aikaa, sinua aika.
Arvostaisin nyt.
Ota minut takaisin. 
Edes puolittain.
Minä olen ihminen, joka kaipaa asioita ja joka ei aina kykene käsittelemään kaipaustaan. Kaipuu synnyttää alleen musertavaa voimaa. Sen vuoksi olen useimmiten ajattelematta: suljen kaipuun kohteen totaalisesti tietoisuudestani. Teljettynä se ei satuta. Helpotustakaan se ei kuitenkaan tuo. Sillä iltaisin – ja varsinkin öisin – istun lukitun oven edessä anelemassa takaisinpääsyä.
Eilen olin monen vuoden jälkeen satulassa. Vaikka en osannutkaan enää mitään, niin siltikin. Kuin kotiin olisin palannut. Pompottava harjoitusravi ja heiluvat korvat silmieni edessä. Pehmoinen karva ja tallin huumaava tuoksu. Itku tuli, mutta vasta nyt. Eilen vielä hymyilin. Miten ihminen voi kaivata jotain näin hirvittävästi?

  Liitäisin taas, jos pystyisin. Esteiden yli laikukkaalla ja kenkulla. 

10 thoughts on “Miten ihminen kaipaakaan.

  1. Miten onnellinen siun puolesta olinkaan, kun eilen näin tuon kuvan Instassa ja Facebookissa 🙂 Toteutit miun(kin) pitkäaikaisen haaveen siitä, että pääsisin hyppäämään taas pitkästä aikaa hevosen selkään… Ihana juttu ❤

    Tykkää

  2. Bongasin postauksen kuvan Indiedaysin virrasta, ja heti oli katsottava, että mikä postaus oli kyseessä (kovin usein ei heppakuviin törmää indiedaysillä :D)… Aivan ihana!! 🙂 Itse koin juuri samoja tunteita ennen joulua, kun monen vuoden tauon jälkeen pääsin tallille. Jännä miten sen kaipuun määrän tajusi vasta kun kotona alkoi itkeä. Nyt mulla onkin kesäksi varattu vakkaritunti, parasta. Toivottavasti säkin pääset taas pian uudestaan heppailemaan 🙂

    Tykkää

  3. Mäkin haluaisin ihan hirveästi päästä taas pitkästä aikaa ratsastamaan! Harrastin sitä nuorempana lähemmäs 10 vuotta, mutta nyt en ole juuri ollut heppojen kanssa tekemisissä viiteen vuoteen 😦

    Tykkää

  4. Oi miten ihanaa, että olet päässyt taas hepan selkään! Mäkin kävin ratsastamassa tuossa loppuvuodesta ja ihan samanlaisia fiiliksiä oli täälläkin. Yhtään mitään en enää osannut (tai teoriassa tiesin, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta en vaan fyysisesti kyennyt siihen :D), mutta siltikin oli ihan hurjan kivaa. Kotoista. Hepat ovat olleet niin suuri osa elämää niin monen vuoden ajan.

    Mun olkapäähän ei sitten yhtään tykännyt tuosta touhusta, joten tuo kerta jäi nyt sillä kertaa ainoaksi. Ehkä vielä joskus.

    Tuo alun runo on kyllä aika osuva.

    Tykkää

  5. Ihana Anna, kun olet mun puolesta onnellinen. ❤ Mä olin kyllä hirmu onnellinen! Toivottavasti säkin pääset hyppäämään hepan selkään vielä joku kerta. 🙂

    Tykkää

  6. Haha, joo totta. Siellä ei hirveästi heppojen kuvia vilise. 😀 Mutta kiva, kun sä eksyit tänne! :')
    Ja voi vitsit, sitten pystytkin täydellisesti eläytymään mun tunteisiin. Ihanaa, kun säkin olet päässyt taas heppailemaan. On se vaan niiiin ihanaa! <3
    Mä odotan jo ensi keskiviikkoa, hihi.

    Tykkää

  7. Haha, totta tuo, että teoriassa muistin ihan kaiken, mutta se oman kropan hallinta siellä selässä olikin vähän eri juttu. :'D Mutta ehkä ajan kanssa, jos pääsisi vähän useammin kuin kerran kolmessa vuodessa ratsastamaan.

    Hitsi, kun olkapää ei tykännyt. Onneksi heppoja voi käydä muuten vain silittelemässä.

    Sen kirjoitin tunneryöpyssä. 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s