ajatuksia · oma elämä · perhe · Ruoka · ruokavinkki

#marjapyramidi

Toisinaan sitä vain kohtaa senkaltaisia tilanteita.

Tilanteita, jotka vaativat kaksi litraa mansikoita, rasiallisen mustikoita, kokonaiset kuusi kerrosta ja jotakin pyramidimaista. Lisäksi pikkuisen paikoillaan pomppimista ja sähkövatkaimella ahkeraa pyörittelyä.
On niitä tilanteita kai nimettykin.
Päähänpistotilanteiksi, jotka toteutumattomana saattavat muuttua myös päähänpinttymätilanteiksi. Itse nimitän niitä selkeiksi visioiksi, vaikka aika moni muu mieltääkin ne luultavasti hulluhkoiksi ideoiksi.

Lauantain selkeä visio oli tehdä hitusen jännempää kuin täysin tavallista. Totta puhuakseni minuun iskee sellainen olo suhteellisen usein: tykkään olla tyytymättä kaikkein tavallisimpaan, edes toiseksi tavallisimpaan. Se on oikeastaan piirre, josta pidän itsessäni mielettömästi. Teen asioita usein omalla tavallani. Sen vuoksi kai mutta näin meillä on aina tehty -ohjeistukset saavatkin minut toisinaan pienen ahdistuksen valtaan. Minä voin mielelläni olla se ensimmäinen poikkeus, joka tekee hieman erilailla – en vanno paremmalla, mutta ainakin omalla tavalla.
Veikka oli syntymäpäiväsankarina oikeutettu saamaan lautaselleen pyramidin huipun.
Kakun täytteenä oli mustikoiden ja mansikoiden lisäksi mansikkarahkaa ja vaniljasokerilla makeutettua kermavaahtoa.
ajatuksia · oma elämä · perhe

Mähän olen kuin.

Mä en ole koskaan näyttänyt ulkoisesti tismalleen äidiltä tai isältäni. Vähän jotain sieltä ja täältä, nenänpäästä ja suupielistä, mutta en suoranaisesti. Pienenä ajattelin aina, että olen kunnollinen sekoitus vähän kaikkea, mummiakin. Vähän kuin tehosekoittimessa satasella pyöräytetty. Itse asiassa olin siitä tosi ylpeä. Että olin omannäköiseni. Tiesin nimittäin perheitä, jossa kaikki olivat kuin samasta puusta veistettyjä. Siis isä ja äitikin! Se tuntui silloin ihan hirveän tylsältä. Ainoa asia, mitä taisin ulkonäöllisestä yhteneväisyydestä kaivata, oli kysymys ” hei oletko sä hänen pikkusisko”. Mun kahta isoveljeä ei ehkä uskoisi mun veikoiksi – toista ainakaan. En mä kauhean montaa kertaa ole saanut vastata, että ”joo, olen mä pikkusisko”.
Mua vähän harmittaa se, että menin teinivuosina kadottamaan hienon ajatuksen. Siis siitä, että omannäköisyys on aika mielenkiintoinen ja hieno juttu. Sellainen, josta voi olla ylpeä.
Tosin siihen ne eroavaisuudet loppuvat. Ulkonäköön. Erityisesti itseni ja äitini välillä. Mä en oikeastaan ennen aikuisikää edes tiennyt, että yhteneviä maneereja voi olla jäkättämisessäkin – aivan hengitystiheyttä myöden. Osaan sanoa täydellisen samalla tavoin ”etkö sä opi laittamaan näitä kaapinovia kiinni” kuin äitini. Mun äänenpainoni on myös aivan samanlainen huikatessani joka aamu ”aja jooko varovasti”. Sitten mä taidan paijatakin samalla lailla. Leipoessani mun korvissa kaikuu aina mantra ”korjaa jäljet heti eikä myöhemmin, kun se siivous menee siinä samalla ihan itsestään”.
Tässä kuvassa mä näytän omasta mielestäni aika paljon mun äidiltä nuorena.
Mun mielestä on jännä miettiä, miten paljon mussa on vanhempiani, erityisesti heidän käytöstään. Mä muuten hihitän kuten mun isi jollekin hassulle jutulle – jep, kyllä. Itse asiassa mun vanhempi isoveikkakin tekee samaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän yhtäläisyyksiä. Niitäkin, joille pikkutyttönä pyörittelin vain päätäni. Olen huomaamattani omaksunut monia sellaisia tapoja ja asioita, jotka ovat kaikille aika lailla alitajuisia niin kauan kuin niitä ryhtyy tarkoituksella tunnistamalla tunnistamaan. Oikeastaan ajatus sellaisesta omaksumisesta tuntuu osin jopa pelottavalta. Mä olen onnekas omistaessani hienot ja järkevät vanhemmat, joilta olen kopsannut pääasiassa vain hyviä juttuja. Mutta entä sellaisten toisenlaisten vanhempien lapset?
Mun veli kun alkoi jättämään voiveitsen jääkaappiin, niin huomattiin kyllä heti, ettei tapa ole peräisin meidän perheestä. Että mua nauratti kuultuani asiasta.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · perhe

Missä jonossa.

Muistan lapsuudesta kaikenlaisia tempauksia. Jostakin syystä erityisen hyvin sen, kun kaveria leikillään kiusoiteltiin tokaisemalla missä sä olit silloin kun järkeä jaettiin. Samaan hengenvetoon tietysti lisättiin, että et ainakaan ensimmäisenä jonossa. Sitten oltiin vähän että hei auts. Nokkelin ehkä yritti antaa hivenen takaisin sanomalla sä olit varmaan ensimmäisenä mutta väärässä jonossa
No joo. Se oli sellaista. Harvoin hirveän vakavaa. Mutta on siitäkin huolimatta leikistä voinut syntyä ajatuksia. On se saattanut saada pyörimään jotakin pienessä päässä. Ainakin näin jälkeenpäin aikuisena tuo sanailu synnyttää paljon pohtimisen arvoisia asioita mielessäni. Lähinnä sellaisia, että millaiseen jonoon olisin itse halunnut sitten asettua?
Olen aika paljon äitini kanssa samanlainen kaikilta muilta ominaisuuksiltani kuin ulkonäöltäni. Siis lähinnä sellaisissa asioissa, joita en ole voinut oppia. Mutta jos saisin rakennella vapaasti itseäni, ottaisin äidiltäni varmasti epäitsekkyyden piirteen. Vieläpä sen täysin vilpittömän sellaisen.
On aika selkeää, mitä nappaisin toiselta isoveljeltäni: itsevarmuuden, mahtavan itseluottamuksen. Sitten ehkä myös tietynlaisen itsenäisyyden. Riittävän kovapäisiä olemme kai molemmat jo nyt. Vanhemmalta isoveljeltäni jos jotakin saisin itselleni, se olisi varmasti juuri viisaus: ohutkin siivu matemaattisesti ja kielellisestä lahjakkuudesta riittäisi tekemään minut tyytyväiseksi. Toisaalta mielestäni maailman kilteimmältä ihmiseltä hiukan hyvyyttä saadessani olisin onnellinen. Mutta en minä sitä välttämättä haluaisi veikalta viedä.
Sitten haluaisin olla hassu kuin isi. Koska isi on oikeasti hassu.
Häikäisee toisten upeus.
Tiedän myös, keneltä tarvitsisin lauhkeutta ja aika paljon pidempiä hermoja kuin omani. Geneettisenä perintönä olen nimittäin saanut ainoastaan äkkipikaisuutta tukevia geenejä. Arvelen, ettei ripaus parhaan ystäväni rauhallisuutta tekisi sekään pahaa. Olisi myös kiva olla juuri se, jolle on ojennettu normaalista poikkeavia lahjoja. Lisäksi haluaisin olla yhtä kaunis kuin äitini ylioppilaskuvassaan.
Tosin enpä tiedä, olisinko sittenkään just oikeissa jonoissa seissyt. Täydellinen en varmasti olisi – tyytyväisyydestä puhumattakaan. 
Joten kai sitä olisi kiusoittelijalle voinut silloin joskus vastata, että en halunnut rynniä. Pärjään nimittäin itseni kanssa tällaisena ihan hyvin.
aitous · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · syvällistä · tulevaisuus

Pannukakun ääreltä.

Katselin viime viikolla jos jonkinlaisia kuvia vanhojen tansseista. Yksi asia niitä kuitenkin yhdisti onnellisten hymyjen ja mielettömän pukuloiston lisäksi: lukion toiseksi vanhimmat näyttivät hirvittävän pieniltä ja nuorilta. Ja aina sitä ajatellessani tunsin itseni aika aikuiseksi – välillä ihan oikeaksi vanhaksi.

Muistan omat vanhojen tanssini sattuneesta syystä edelleen hyvin. Nimenomaan sattuneesta. Sillä kai se oli monen asian onnellinen sattuma, että tapasin toisen juuri sinä helmikuuna. Viikonloppuna istuessani vastapäätä toista ruokapöydän ääressä pannukakunpalat molemmissa käsissäni mietin samalla, missä ihmeessä olenkaan nyt: ihan oman kodin pöydän äärellä kuusi vuotta myöhemmin. Phuh. On asuntolainaa ja kasa yliopiston kirjaston kirjoja. 
En minä olisi aiemmin osannut edes kuvitella, mitä kaikkea kuuteen vuoteen on mahdollista mahtua. Älyttömän paljon –  lähinnä kaikenlaista. Niinkin hirvittävästi, että toivon seuraavan kuuden vuoden olevan aivan hitusen väljempi tai ainakin vähemmän dramaattinen.
Viime keskiviikkona pelästyin tajutessani, että on keskiviikko. Siis ei maanantai tai tiistaikaan, vaan jo keskiviikko. Kun miljoona asiaa on jatkuvasti mielessä, viikot tuntuvat lähinnä yhdeltä levottomasti nukutulta yöltä: vähän väsyttää ja asioita muistaa hämärästi sieltä täältä. 
Kuluneet kuusi vuottakin tuntuvat toisaalta suurelta osalta elämästäni, mutta järjellä ajateltuna taas aika pieneltä pätkältä – ainakin jonkun toisen tapauksessa. Minulle – meille – nämä kuusi vuotta ovat merkinneet monellakin tapaa valtavasti.    
Vaikka ajan pikajuoksu välillä kai hirvittääkin minua, meitä kaikkia, elän äärimmäisen tyytyväistä elämää näin kuusi vuotta vanhempana Elinana. Suurelta osin varmasti sen vuoksi, että nuo vuodet ovat olleet selkeän nousujohteisia: olen pyrkinyt ja yrittänyt, mutta väliin muistanut myös vain olla. Onnellisempi ja tyytyväisempi tähän kaikkeen. 
Ei aikaa pidä pelätä. Sen matkaan on osattava heittäytyä. Luulen, että siinä moni menee vikaan yrittäessään löytää onnellisempaa elämää.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · perhe

Koti on tämä tunne.

Että nautin sunnuntaina. Kävin Ikeassa kierroksella, palasin kotiin, kokosin ruuvarilla ostokset, heilautin vähän pölynimuria ja heitin banaanipannukakun uuniin. Radio pauhasi taustalla ja minä huusin antaumuksella mukana. Mikä ihmeen kotihiiri, ajattelin itsestäni. Ihan hitsin kiva touhuta kotona yksiksenikin.
Noin puoli vuotta sitten ostimme oman kodin ja monesti edelleen kysellään, kuinka olemme viihtyneet. Minua alkaa aina ihan vähän hihityttämään, sillä mieleni tekisi aivan kamalasti omasta puolestani vastata ”vähän liiankin hyvin”. En ole varsinaisesti koskaan ajatellut itseäni kummoisenakaan kodinhengettärenä: jaksan keskittyä ainoastaan väkertämään porkkanapuuroja ja kaneliomenalohkoja, makaronilaatikot ja arkiruoat tuntuvat jo ajatuksenakin älyttömän tylsältä. Ennen mopin varteen tuli tartuttua vain väkisin, mutta nykyisin suorastaan nautin hääräillä pölypallojen kimpussa. Voisin viettää päivät pitkät kotiseinien sisällä suunnitellen sisustukseen uusia juttuja. 
Muistan edelleen, kuinka oudolta – ja samalla hienolta – tuntui porata ruuvia ensimmäistä kertaa seinään: keneltäkään ei tarvinnut kysellä lupaa reikään.
Vähän minua kyllä hirvittää kevät. Käsissäni kuolee kaktuskin ja siitä huolimatta näillä viherpeukaloilla pitäisi saada nurmikko takapihalle, ehkä kukkaruukkuihinkin jotakin versoa. 
Olen ihminen, joka kaipaa herkästi rauhaa ja hiljaisuutta, omaa paikkaa. Väsähdän helposti hälinässä ja toisinaan kotiin saapuminen pitkän päivän jälkeen tuntuu suorastaan palkinnolta suurestakin selviytymisestä. Minulle koti ei niinkään ole hieno sohva tai kallis matto, hulppeat puitteet tai kallis maku, vaan aito tunne: kotiin on aina oltava kiva tulla. 
Nykyisin saavun lähes aina tyhjään kotiin. Olen ensimmäinen, joka sytyttää valot eteiseen. Toivon, että joskus tulevaisuudessa olen järjestyksessä vasta toinen ja joku jo odottaa minua malttamattomana kotiin. Oma hauva vaikka. Toisaalta on ihan kiva vartoa toista kotiin ja jännittää, kuinka kylmäksi makaronimössö lautasella onkaan ehtinyt jäähtyä.
Tämä kotikolo on kolmas, mutta oikeastaan vasta ensimmäinen. Ehdottomasti jo nyt kaikkein rakkain.
ajatuksia · juhla · oma elämä · perhe · ystävät

Kakskytkolmevee.

Hei syntymäpäiväputki perjantaista sunnuntaihin.
Perjantaina pääsin syömään Farangiin kahdeksan ruokalajin illallisen. Oli enemmän kuin ihanaa kilistellä oman syntymäpäivän kunniaksi sellaisten annosten äärellä. Itse asiassa täysin uusia ja uskomattoman vahvoja makuja oli niin paljon, että alkoholittomasta alkujuomasta huolimatta viikonlopun yli kestävä huuma taisi alkaa juuri silloin. 
Lauantaita jännitin aika tavalla. Olin kuta kuinkin iloisen sekaisin – samalla myös soikeana. Pieni kakkukatastrofihan siinä sitten pääsi käymään. Hups. Onneksi kuitenkin sellainen katastrofi, joka osoittautuikin pieneksi menestystarinaksi myöhemmin illalla. Hups. Se räpeltämäni rahkakakku nimittäin pysyikin ihan hyvin kasassa ja maistui ystävilleni, jotka olivat saapuneet istumaan iltaa luokseni. Monesti siinä illan aikana meinasin ihan poksahtaa onnesta: minä niin arvostan sitä, kun joku jaksaa matkata Järvenpäähän asti. Ajatuksena se on nimittäin monelle aika kaukainen paikka.
Sunnuntaina vielä vähän juhlittiin – minua. En ihan aina ole täysin vaakuuttunut siitä, että olen kaiken juhlimisen arvoinen. Kaikesta huolimatta lämmitti kovin saada perhettä pitkästä aikaa kasaan ja whatsappailun sijaan nähdä isoveikat ihan livenä. Söin perhepäivällisellä äidin lihapullia ja vain nautin raukeasta olosta. Saatoin myös aika paljon hihittää aivan liian pöhkölle – ja hösölle – Urpolle. Mikä hauva!
Mun syntymäpäiväviikonloppuni oli kokemuksia täynnä. Sitäkin enemmän se oli täynnä ihmisiä. Mä en ymmärrä, kuinka olen joskus voinut mieltää mahdollisimman rajatun elämän olevan paras vaihtoehto. Ehkä se oli sitä onnetonta jaksamattomuutta: musta oli vain kaikin tavoin helpompaa jäädä yksin neljän seinän sisään. En mä silloin keskittynyt oleelliseen elämässä, vaikka niin luulinkin. Mun elämästä tekee nykyisin täydellistä siihen kuuluvat ihmiset. Mä ihan janoan uusia ihmissuhteita.

Tänään on maanantai ja huuma alkaa pikkuhiljaa hälvenemään. Onneksi onnellisuus on ja pysyy.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · ystävät

Älyttömän rikas.

Se on aina että mihin vertaa.
Luksuselämäähän minä elän moneen verrattuna. Sellaista, josta joku ei osaa ehkä edes unelmoida. On kattoa pään päällä ja jotakin murkinaa melkein aina jääkaapissa. Vaatteita roikkuu henkarissa ja useampi sukka on kuitenkin ehjä. Elän, toistaiseksi ainakin, aika turvallista elämää. Uskallan luottaa huomiseen ainakin jossain määrin. Olen minäkin pelännyt henkeni puolesta, mutta en suinkaan joka päivä. Saan sivistää itseäni ja kouluttautua maksamatta suuria lukukausimaksuja. Tähtäimeni elämässä ei ole välttämättä selviytyminen. Ja se on aika luksusta moneen verrattuna, uskoisin. 
Sitten on aina se toisaalta, jota toiseksi puoleksikin kutsutaan. Toisaalta todella monissa sukissani on kyllä reikiä, enkä ole vain vielä raaskinut ostaa uusia. Kaupassa omenien kilohintoja vertaillessani en välttämättä tunne itseäni hirvittävän rikkaaksi. Tai miellä luksukseksi sitä, kun päädyn lopulta aina valitsemaan sen halvimman leipäpussin, vaikka sen sisältö tursuaa ulos jo muualtakin kuin vain korvista. Asioiden väliinjättämiseen ja priorisointiin on joillakin aivan muut syyt kuin raha(n puute) – ehkä kiinnostuksenpuute tai liiallinen tavanomaisuus. Minulle on lähinnä tavallista iloita ilmaisesta – näytepaketista tai maistiaisesta. Että aika vaatimatonta elämää joihinkin verrattuna.
Oikeasti tiedän kyllä olevan äärimmäisen rikas. Onnekaskin sen lisäksi! Aivan suunnaton pääoma minulla, vaikka en käytännössä mitään omistakaan. Ensinnäkin seteleiden pöytään iskemisellä ei voi edes kuvata, kuinka arvokas äitini on. Saati isoveljeni, joita minulla on peräti kaksin kappalein! Isini! Olen niin hitsin miljardööri, kun saan jakaa elämääni Santun kanssa. Lottovoitto on kerran jopa paukahtanut kohdalleni: silloin, kun tapasin ensimmäisen kerran parhaimmat ystäväni. Jos kadehtiminen ei rappeuttaisi ihmistä sisältä, kehottaisin rahan sijaan kadehtimaan paremminkin jotain tämänkaltaista. 
Siis riippuu mihkä nyt sitten vertaa. Uskon olevani rikas sen vuoksi, että osaan verrata varrakkuuttani oikeisiin asioihin. Kokonaisuuden tunteeseen, perustyytyväiseen oloon ja onnelliseen eloon.