Onnellakin on kulmat eikä linnuilla toimi aina siivet. Joskus mieli kulkee ja jalat eivät. Siltaa paremmin voi kantaa yli oma loikka. Ampiainenkin kaipaa rauhaa ja kotia, känkkäränkkä taas ymmärrystä ja tyynyä. Pimeässä kiiluvat kivatkin silmät, aurinko taas ei paljasta aina kaikkea. Aronia on makeaa ja mansikka karvasta, joskus. Äläkä äitiäkään aina usko.Kuinka minä sinulle sylistäni esittelen elämää?
Piipahdin peikolla,
päästin kaikenmoisia luokseni.
Vaelsin unohdettujen metsässä
etsimässä peilikuvaani.
Nielin kaikenlaista,
omena oli niistä vähäisin.
Mikään ei myrkyttänyt riittämiin,
pakenin onnellisia loppuja edelleen.
Kävin kaikkialla.
Kunnes päätin uskoa satuun
sateenkaaren päästä.
Ökyrikas sydän minulla nykyisin,
olenhan aarteen äiti.
Siis olipa kerran oma satuni.
Me sinut askartelimme, äiti ja isi.
Pikkupyörre hiuksissa, isi matki sen itseltään.
Tumma pörrö päässä, isi hiukan lantrasi omaa väriään.
Suuren suuret pikkupöllön silmät, ne isi piirsi mallista äitiä katsoessaan, taisi kelmi lisätä myös omaa tulkintaa. Äiti muussasi mustikoita ne värjäämään.
Isopotut, ne äiti napsi sinulle itseltään.
Nöpönenä, sen äiti ja isi piirsivät käsikkäin.
Soma suppusuu, sekin äidin ja isin yhteistä käsialaa.
Pitkät ripset simmuihin taiteili äiti omistaan.
Ja hienon hieno masu, siinä auttoi äiti maidollaan.
Tuuliviiri taidat olla kuin äitisi, ehdottomasti hymypoika kuin isisi.
Rakas Kasimirimme.
Odotin poukamassa, kaislikossa,
aina vain myrskyä, en harkinnut tyyntä.
Kaislan varsi, se katkesi,
kun kerroit ainoastaan kaukosaarten myräköistä.
Sait kaislikon kuiskaamaan elämämme korvaani.
Hoivaa ja helli itseäsi kuin kauneinta ihmisluonnosta.
Niin kerran vielä hoivaat ja hellit luomusta.
Joka hellästä kosketuksestasi minuun piirtyy tyhjästä.
Punoit kaisloista siivet unelmallemme.
Laita talteen tämä siivekäs,
päästä taskustasi
oikeana päivänä.
Ja oikea päivä kaikille unelmille tuli, vaikka en siihen monina toisina päivinä uskonutkaan. Mutta koska taskuuni oli talletettu toive ja toivo, ne myös pysyivät mukana niinäkin hetkinä, kun pelkäsin itsekseni tulevaa.
Voisin olla missä vain,
siellä, täällä tai tien päällä,
kunhan olen tässä.
Kanssasi tätä samaa hengittämässä,
silmillä näin häntä hellimässä.
Tätä hetkeä kanssasi kaikkialta koskemassa,
ajatuksin häntä hipaisemassa.
Minuutteja lähekkäin vastaanottamassa
ja irti yhdessä päästämässä.
Ohimenevässä yhä vain pinnalla pysymässä.
Kun aika hukkasi merkityksensä,
tämä hetki täytti joka sopen minussa.
Maapallo pyörii, sen akseli on edelleen tallessa. Kiirehtijä kulkee hoppu takataskussa. Mutta aika etenee ilman meitä kolmea.
Kuis nyt yhtäkkiä näin.
Toinenkin kainalo käytössä,
kaikessa yksi aina keskellä,
kolmas kulho puuroa odottamassa,
pikkusukat kuin aina olleet kuivumassa,
tumput hukassa yhä todennäköisemmin.
Maitoviiksiä yhdet lisätty,
takapenkin paikka täytetty,
suppusuu vasten poskea,
yötuhina tuplana,
pöydän päässä kunkkupaikka,
perheen pää hurmattu.
Paljon on ihmeteltävää, kun kolmistaan aloitellaan elämää.
Kuka sinut luoksemme lähetti?
Tämän päivän toivo vai
huomisen maailmanrauha.
Hetken huolettomuus vaiko
seisahtumisen taito.
Levollisuuden suoja vai
valonpilkahduksen tuoja.
Haikaraparvi vai
kahden yhteinen pilvilinna.
Sinut lähetti Rakkaus,
joka kahden välistä yletti kokonaisen kolmannen.
Pieni aarre
ei sateenkaaren päästä,
vaan äidin ja isin välistä.
Vihdoin kotona kolmistaan.
Elina Heidi Rinkeli 