oma elämä · onnellisuus · perhe · tulevaisuus

Hardcore.

Kaksi päivää, yötä päivää. Tänään lähtee kolmas. Ihan jokaista paikkaa kehossa kolottaa, siis ihan särkee. Jalkojen taipeita myöden – onko sielläkin eloa? Hassua, en ole huomannut aiemmin edes niiden olemassaoloa. Erityisesti sormien jänteet ovat jostain syystä kovimmalla koetuksella. Pään jälkeen. Mieli on nimittäin aika sekaisin: eihän tätä olisi jaksanut näinkään pitkään ilman (melkein turvallisen rajan ylittävää) innostusta. Sano mun sanoneen, se on hyperinnostusta ja melkein jo sairasta. Siinä mielessä, että tunteet ovat lähes kestämättömän voimakkaita.

Kaiken sen ilon ja onnen alla velloo nimittäin jättimäinen tunnepommi. Itkettää – uskotko, että pelottaakin. Aivan erityisesti iltaisin. Pahinta on, etten tiedä muuta vastausta pelolle kuin muutos. Se uusi, josta olisi tultava yksi isoimmista osista elämässäni ja jonka olisi korvattava vanha. Eikä vain puitteilla ole merkitystä, vähiten oikeasti niillä: syntyvät muistot, edellisten elämän jäljet, mielleyhtymät ja erityisesti hajut saavat aikaan pienen paniikin. Kai pelottaa luoda tästä kaikesta omaa. Sillä sen on tapahduttava, vaikka väkisin, ehdollisuutta ei ole.
Näiden kahden päivän aikana kaikkein ihanimpia hetkiä ovat olleet sellaiset, kun kaikki rakkaimmat ihmiset ovat häärineet lähettyvillä, kukin keskittyneesti omassa hommassaan. Illan hämärtyessä nurkasta on kuulunut naurua ja toisesta huikkaus ”kiva tästä tulee, usko pois”. On ollut rankkaa, mutta mahtavaa. Fyysinen rutistus tuppaa puristamaan lopulta turhat tuntemukset ulos ja pois. Hämmenyksenkin.
Niin, mistä on kyse?
Uudesta ikiomasta kodista. Se on pian remontoitu. Ja jokaisella telan vedolla se on yhä enemmän ihan oma koti. 
ajatuksia · elämä · oma elämä · onnellisuus · perhe

Minä ja mun äiti.

Se reissu oikeastaan alkoi retorisella kysymyksellä ai huomenna jo. Sillä olihan miltei itsestäänselvää, että olin valmis lähtemään äidin mukaan. Kuten aina ja minne vain. Sinä lauantaina taisin tosin esittää vielä ihan oikean tarkentavan kysymyksen että mikä pienen kotimaanmatkan agenda perimmiltään olikaan. Kuulin rimpsun suunnitelmia ja vaihtoehtoja, mutta ajattelin oikeastaan vain yhtä asiaa: vihdoin pääsen viettämään aikaa äidin kanssa. 
Yhdessä me olemme välillä vähän koheltajia.
Alkuperäisten suunnitelmienhan mukaan Peukun (auton) piti startata vasta tiistaina kohti Tamperetta, mutta erinäisten seikkojen vuoksi lähdimmekin matkaan jo sunnuntaina. Tästä syystä meillä oli kaksi huonetta varattuna eri hotelleista. Ja minä jo alkumetreillä taisin vähän stressata sitä, että muistan muistuttaa äitiä muistamaan sen toisen varauksen peruutuksen (muistin).

Viivästyi se matkaanlähtö sunnuntaina vähän senkin vuoksi, että kinasimme minun eteisessäni siitä, pärjäänkö yhdellä hameella yhden yön reissun vai en. Loppujen lopuksi äiti päätyi nauramaan sille, kun pakkasin pinkkiin reppuuni mukaan vain hammasharjan eväsrasiassa (folio oli loppu). Saan lähipäivinä kuulemma sponssina ihan oikean hammasharjakotelon. 
Ehdittiin ajaa ehkä juuri ja juuri puolisen tuntia, kun jo pysähdyimme pakolliselle kahvipaussille. Emme kai ihan olleet ehtineet Riihimäelle asti. Nää on näitä meidän omii juttuja, taisimme siinä todeta.
Matkalla pistäydyimme taidenäyttelyssä ja hörötimme taulujen hauvoille. Tuli niin meidän oma mieleen.
Tampereella saatoimme rikkoa useampaa kuin yhtä liikennesääntöä. Kun me oikeastaan tuijotimme vain minun puhelimeni Google Mapsia. Pääsimme kuitenkin perille ja minä ainakin jännitin koko matkan ainoastaan sitä, olisiko huoneessa tyynyjen päällä Marianneja (oli).
Ravintolassa äidin ruokatilaus unohdettiin kertoa kokille. Luulen sekoittaneeni tarjoilijaparan pään niin ja voisko tämän vielä vaihtaa -kysymyksillä. Olen kai äidiltä oppinut olemaan vaativa asiakas.

Illalla lähdimme hortoilemaan autolla veljeni luokse. Sain tietää, että kuulun niihin harvoihin, joilla silmäluomi kääntyy ympäri. Jos siis oikein yrittää taittaa. Veljeni oli kuulemma kokeillut kaksikymmentä vuotta sitten ja kertoi siitä vasta nyt. Että meidän perhe kyllä taitaa kokonaisuudessaan olla aika hassu.
Äiti kävi ostamassa Stockan Herkusta kaksi viipaletta valkohomejuustoa iltapalaksi. Se oli minusta hullunkurista.
Sitten me oikeastaan vain odotimme. Aamua ja hotelliaamupalaa (äiti mustaamakkaraa).
Aamiaisella tirskuimme vähän julkkiksille.

Seuraavat tunnit kulutimme ravaamalla paniikissa edestakaisin Hämeenkatua. Olimme nimittäin jo menossa ostamaan uusia puhelimia. Suureksi onneksi Soneran pisteellä lopulta selvisikin, että toimimattomien luurien ongelmat olivat ennemminkin linjoissa kuin meidän puhelimissamme. Saatamme – etenkin yhdessä – olla hiukan äkkipikaisia.
Koskikeskuksessa joimme smoothiet ja Pyynikillä maistoimme munkkia. Kinastelimme ihan vähän siitä, kun minä en uskaltanut tulla hissiin ja äiti taas ei näköalatornin huipulle.

Hämeenlinnaan löysimme muutaman mutkan kautta (ilman navigaattoria). Hämeen linnasta etsimme epätoivoisesti vessaa, mutta koko paikka oli täysin autio. Joten luovutimme (ei tapahdu usein).
Kotimatkalla jyrsimme riisikakkuja ja puhuimme syvällisiä. Elämästä ja onnellisuudesta.
Minä pienenä aina mietin, miten sääli on, jos en aikuisena voikaan enää touhuta äidin kanssa kaikenlaista. Olen nimittäin tottunut siihen. Että me kohellamme yhdessä. Mutta onneksi olen huomannut, että voinhan minä. Ihan samaan tapaan nyt kaksikymmentäkaksivuotiaanakin.


Ja nyt äidin kanssa sauvakävelylenkille.
elämä · Oman elämän inventaario · perhe · rakkaus

No ne miehet.

Perusta ja kaiken pohjahan on yksinkertaisuus. Yksinkertaisen tuntuessa liian rajulta ilmaisulta voidaan vaihtoehtoisesti käyttää myös määritelmää ”kaukana naisellisesta monimutkaisuudesta”. Miehet ajattelevat yksinkertaisemmin. Se ei tosiaan ole vain myytti. Olen oppinut miesten lineaarisen ajatuksenkulun. Romanttisen illallisen järjestäminen on ruoanlaittoa kynttilänvalossa, ei suinkaan kynttilöillä tunnelmallisen illan luomista.
Muistan äidin joskus kauan aikaa sitten ohimennen sanoneen minulle mutta kun ei miehet ajattele samalla tavalla. Mielsin sen silloin vain kliseiseksi heitoksi. Pöh. Myöhemmin olen ymmärtänyt sen olleen ehkä sittenkin varovainen ohjeistus elämän varalle: kun ei ne miehet todellakaan ajattele samalla tavoin. Samoja asioita kyllä, mutta lähestyminen ja suhtautuminen ovat aika erilaista.
Tein eräs ilta Oman elämän inventaariota ja mies selkäni takana vähän kuin sivusilmällä vastaili itsekin kysymyksiin. Etkö sä muka ole koskaan tuntenut toisaalta näin? Kysymys toistui monesti. Tai siis. Minä ihmetellen esitin kysymyksen aika montakin kertaa. Oli kuin miehellä olisi ollut yksi ainoa viiva ja minulla sotkukasa miljoonasta vänkyrästä. Saatoin hermostuakin ihan vähän: voitko sä hei tuoda tähän nyt vähän moniulotteisuutta. Mutta jos omaan elämään ja itseen suhtautuminen on vaivatonta ja oikeasti aika yksinkertaista, miksi tehdä väkisin vänkyräkasoja? Kiistän, että kaikki miehet olisivat mutkattomia tai kukaan täysin mutkaton. Kyse onkin mutkattomuudesta naisiin verratuna. Olen huomannut saman ilmiön illanvietoissakin. Miesten keskellä sana on sana ja lause tarkoittaa just sitä, mitä se paperillekin kirjoitettuna meinaa. On ajanhaaskausta lähteä analysoimaan muualla kuin naisten seurassa.
Minä en ole koskaan tuntenut miestä, joka stressaisi yleisesti ottaen elämää. Ainakaan samalla tapaa kuin monet naiset tuppaavat tekemään; kiehnäävät jatkuvasti pientenkin asioiden kimpussa. Yksittäiset jutut toki tuottavat harmaita hiuksia kaikille. Ehkä omaan elämääni ei yksinkertaisesti mahdu enempää stressiä – miestenkään muodossa – ja sen vuoksi olen tiedostamattani kiertänyt kaukaa kaikenmoiset stressi-Erkit. Meidän perheen sisarusten välillä minulle on ryöpsähtänyt kaikki stressihormoneita ylitehokkaasti stimuloivat geenit ja veljeni ovat siten välttyneet niiltä. Voi tietysti olla, että syy kaikkeen löytyy siltikin naiseudesta. Viikolla tapasin taas uuden miehen varustettuna lehmänhermoilla. Ei voi kuin kadehtia.
Ei äkkipikainen, liian hötkyileväinen. On vähän hassuakin, että minä olen tottunut katteellaan, kattellaan -miehiin. Ja samalla siinä sivussa joutunut opettelemaan samaa mentaliteettia itsekin. Vaikka äkkipikaisena ihmisenä välillä harmittaakin verkkaus, en osaa ajatella sitä muuna kuin itseäni täydentävänä piirteenä: voin aina oppia sen, mitä minulta puuttuu. Isäni kuulemma saattoi miettiä kysymykseen vastausta joskus pitkänkin aikaa – niin kauan, että toinen ehti jo luulla hänen unohtaneen koko kysymyksen. Toinen veljistäni on ehkä vähän samanlainen: ehdin aina hänen pohdintojensa aikana päästää – riittävän – monta no, no, no -tuhahdusta.

Miespuolisen henkilön tekemää ruokaa ja aikaansaama hymy. 

On miehissä tietysti asioita, joita en edelleenkään ymmärrä. Sellaisia juttuja, joiden ymmärtämiseen en välttämättä jaksa haaskata aikaa sen suuremmin – en kuitenkaan tajuaisi. Olen aina ajatellut, että tärkeän asian kyllä muistaa. Miehetkin, aika usein. Mutta muistamisen lisäksi asiaa usein kyllä miettiikin. Toisin sanoen suunnittelee etukäteen ja hyvissä ajoin. Muutamaa päivää aikaisemmin toteaminen juu voisihan sitä tehdä jotakin ei vain toimi naisten maailmassa. Ideaalitilanteessa kun sitä jotakin on suunniteltu jo viikkoja tai jopa kuukausia.

Ai niin. Ihmettelen myös, miksi pöytiä pitää pyyhkiä ryttyisellä rätillä ja kalsarikasaa on kasvatettava huoneen nurkassa?

ajatuksia · muistoja · perhe · rakkaus

Pikkusiskos’

Hei veikka,
muistatko meidän huonekaluja pitkin kiipeilleen retkikunnan. Sen, kun heitit mun jalan alle sanomalehden ja pelastit mut varmalta lattiaanosumiselta. Entä muistatko sen, kun rohkaisit mua menemään ulos. Että uskaltaisin lähteä leikkimään taskulamppuhippaa naapurin lasten kanssa. Et varmaankaan muista sitä, kun kuiskin sulle hei veikka ootsä jo hereillä. Koska ethän sä ollut ikinä siihen aikaan aamusta.
Entä se kerta, kun makasit vihaisena lumihangessa. Ilman ulkovaatteita. Mä mietin, että toisinko edes lapasen sulle käteen. Ja aina sun kuunnellessa nappikuulokkeilla musiikkia mä pelkäsin sun korvien puolesta. En mä tiedä, auttoiko se pelkääminen sitten kuinka paljon – mutta ainakin sä kuulet vielä ihan hyvin. Usko pois, mä muistan myös sen housuepisodin; mua vieläkin säälittää se, kun et halunnut laittaa niitä jalkaan juhliin. 
 Tässä mä hymyilen sulle.
Joo, kyllä mä tiedän. Mä itkin joskus, vaikka ei mua oikeasti niin paljon sattunut. Mutta eikö se vähän kuin kuulu pikkusiskon hommaan? Silloin kun sä olit oikeasti vähän mahdoton, mä olin tosi surullinen. Itkin oikeasti. En mä halunnut nähdä sua vihaisena. Vaan iloisena. Koska silloin kun sä hymyilet, se on jotain niin puhdasta. Vilpitöntä. Edelleen. 
Mä pidän siitä, että sä hymyilet nykyisin enemmän. Veikkojen mittapuulla melkein paljon.
Mä en aina ole ollut ehkä helpoin pikkusisko. Sitten mä olen ollut myös sairas pikkusisko. Mutta aina mä olen kuitenkin halunnut tosi kovasti olla sun pikkusisko. Tiedän, että sulla on ollut varmasti hankalaa. Munkin takia. En mä ole kuitenkaan ikinä koskaan halunnut sulle mitään pahaa. Luulen, että sä myös tiedät sen.
 Tässä mä askartelen sulle lahjaa.
Musta tuntuu, että tänään mä rakastan mun isoveikkaa enemmän kuin koskaan. Jos se on edes mahdollista. Mä haluan olla ihan täyspäiväinen pikkusisko; aina sua varten, jos tarvitset jotain. Vaikka neuvoja. Koska näin aikuisena pikkusiskotkin voi neuvoa isoveikkoja. Usko vaan!
Ja kun sä ostit mulle kahvin tässä taannoin Mäkkärissä, se tuntui jotenkin tosi hienolta. Tässä minä istun veljeni kanssa. Mun molemmat isoveikat on ihan parhaita. 
Sä olet yksi vahvimmista ihmisistä. Mun maailmassa ainakin. Sen vuoksi mä katson sua ylöspäin. En vain koska olet mun isoveli. Sitäkään sä et muuten ehkä tiedä, että olet auttanut mua tosi paljon. Ihan vain olemalla. Voimakas ja itsevarma. No, tollanen jääräpää.
En mä oikein tiedä, mitä antaisin sulle jouluna lahjaksi. Musta tuntuu välillä siltä, että parasta mitä sulle voin ylipäätään antaa, on terve pikkusisko. Sellainen aika välitön ja iloinen. Se, mitä mä oikeasti olen. Sen, jonka saatat muistaa ihan, ihan lapsuudesta. 
Sano, jos olen väärässä. Mä nimittäin teen sun puolesta ihan mitä vaan.
T. Sun pikkusiskos