elämä · Oman elämän inventaario · perhe · rakkaus

No ne miehet.

Perusta ja kaiken pohjahan on yksinkertaisuus. Yksinkertaisen tuntuessa liian rajulta ilmaisulta voidaan vaihtoehtoisesti käyttää myös määritelmää ”kaukana naisellisesta monimutkaisuudesta”. Miehet ajattelevat yksinkertaisemmin. Se ei tosiaan ole vain myytti. Olen oppinut miesten lineaarisen ajatuksenkulun. Romanttisen illallisen järjestäminen on ruoanlaittoa kynttilänvalossa, ei suinkaan kynttilöillä tunnelmallisen illan luomista.
Muistan äidin joskus kauan aikaa sitten ohimennen sanoneen minulle mutta kun ei miehet ajattele samalla tavalla. Mielsin sen silloin vain kliseiseksi heitoksi. Pöh. Myöhemmin olen ymmärtänyt sen olleen ehkä sittenkin varovainen ohjeistus elämän varalle: kun ei ne miehet todellakaan ajattele samalla tavoin. Samoja asioita kyllä, mutta lähestyminen ja suhtautuminen ovat aika erilaista.
Tein eräs ilta Oman elämän inventaariota ja mies selkäni takana vähän kuin sivusilmällä vastaili itsekin kysymyksiin. Etkö sä muka ole koskaan tuntenut toisaalta näin? Kysymys toistui monesti. Tai siis. Minä ihmetellen esitin kysymyksen aika montakin kertaa. Oli kuin miehellä olisi ollut yksi ainoa viiva ja minulla sotkukasa miljoonasta vänkyrästä. Saatoin hermostuakin ihan vähän: voitko sä hei tuoda tähän nyt vähän moniulotteisuutta. Mutta jos omaan elämään ja itseen suhtautuminen on vaivatonta ja oikeasti aika yksinkertaista, miksi tehdä väkisin vänkyräkasoja? Kiistän, että kaikki miehet olisivat mutkattomia tai kukaan täysin mutkaton. Kyse onkin mutkattomuudesta naisiin verratuna. Olen huomannut saman ilmiön illanvietoissakin. Miesten keskellä sana on sana ja lause tarkoittaa just sitä, mitä se paperillekin kirjoitettuna meinaa. On ajanhaaskausta lähteä analysoimaan muualla kuin naisten seurassa.
Minä en ole koskaan tuntenut miestä, joka stressaisi yleisesti ottaen elämää. Ainakaan samalla tapaa kuin monet naiset tuppaavat tekemään; kiehnäävät jatkuvasti pientenkin asioiden kimpussa. Yksittäiset jutut toki tuottavat harmaita hiuksia kaikille. Ehkä omaan elämääni ei yksinkertaisesti mahdu enempää stressiä – miestenkään muodossa – ja sen vuoksi olen tiedostamattani kiertänyt kaukaa kaikenmoiset stressi-Erkit. Meidän perheen sisarusten välillä minulle on ryöpsähtänyt kaikki stressihormoneita ylitehokkaasti stimuloivat geenit ja veljeni ovat siten välttyneet niiltä. Voi tietysti olla, että syy kaikkeen löytyy siltikin naiseudesta. Viikolla tapasin taas uuden miehen varustettuna lehmänhermoilla. Ei voi kuin kadehtia.
Ei äkkipikainen, liian hötkyileväinen. On vähän hassuakin, että minä olen tottunut katteellaan, kattellaan -miehiin. Ja samalla siinä sivussa joutunut opettelemaan samaa mentaliteettia itsekin. Vaikka äkkipikaisena ihmisenä välillä harmittaakin verkkaus, en osaa ajatella sitä muuna kuin itseäni täydentävänä piirteenä: voin aina oppia sen, mitä minulta puuttuu. Isäni kuulemma saattoi miettiä kysymykseen vastausta joskus pitkänkin aikaa – niin kauan, että toinen ehti jo luulla hänen unohtaneen koko kysymyksen. Toinen veljistäni on ehkä vähän samanlainen: ehdin aina hänen pohdintojensa aikana päästää – riittävän – monta no, no, no -tuhahdusta.

Miespuolisen henkilön tekemää ruokaa ja aikaansaama hymy. 

On miehissä tietysti asioita, joita en edelleenkään ymmärrä. Sellaisia juttuja, joiden ymmärtämiseen en välttämättä jaksa haaskata aikaa sen suuremmin – en kuitenkaan tajuaisi. Olen aina ajatellut, että tärkeän asian kyllä muistaa. Miehetkin, aika usein. Mutta muistamisen lisäksi asiaa usein kyllä miettiikin. Toisin sanoen suunnittelee etukäteen ja hyvissä ajoin. Muutamaa päivää aikaisemmin toteaminen juu voisihan sitä tehdä jotakin ei vain toimi naisten maailmassa. Ideaalitilanteessa kun sitä jotakin on suunniteltu jo viikkoja tai jopa kuukausia.

Ai niin. Ihmettelen myös, miksi pöytiä pitää pyyhkiä ryttyisellä rätillä ja kalsarikasaa on kasvatettava huoneen nurkassa?

itsetutkiskelu · oma elämä · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pohdintaa pensselinvedoin?

Pohdiskelu on kuin urheilusuoritus; alkaminen on hirvittävän hankalaa, koko touhu pirun rankkaa, mutta tunne jälkeenpäin on jotain ihanaa – ennen kaikkea palkitsevaa. Keveys. Vapaus. Ne valtaavat niin mielen kuin kehonkin. Mutta voi itsensä vapauttaa kai muullakin tavoin kuin vain hikoilemalla tai hiljaa päässä pohtimalla; minä teen sitä nytkin koko ajan. Kirjoitan. Joululahjoja maalaillessani mietin sen mahdollisuutta itseilmaisukeinona – pystyisinkö pohtimaan maalaamalla? Sitä voisi olla jännittävä kokeilla. Entä piirtäminen? Saisinko kanavoitua ajatukseni viivojen avulla järjestykseen? Toisille keino jäsentää omia ajatuksia saattaa olla laulaminen. He ehkä laulavat itsestään ulos mieltä painavat möykyt. Tai miten sitten suoranainen karjuminen (yksin metsässä) mahtaa toimia? Oloa se saattaa ainakin keventää, mutta epäilen pohdinnan jäävän vähemmälle. Puhuminen, toiset haluavat puhua – paljon, ja paljon mieluummin kuin vain yksin funtsata asioita tai rustata niitä paperille. Osa haluaa myös vastauksia tai vastausvaihtoehtoja. Tai edes jonkinlaista vuorovaikutusta ja peilaamista. Joillekin taas riittää pelkkä korva. Että joku tosissaan kuuntelee.

Osaa itsestäni ilmaisen salilla; sitä ronskia ja ei-niin-tyttömäistä puolta. Liikunta on myös merkittävä tekijä hyvinvoinnissani. Sen huomasin taas taannoisen kolmen viikon sairastelun aikana. 
Olen miettinyt lähipäivinä pohdiskelun ja itseilmaisun eri muotoja, sillä Oman elämän inventaario alkoi maanantaina. Minulle luontaista on kirjoittaminen. Sen lisäksi, että tykkään pohtia ihan vain yksin omassa päässäni asioita. Olen huono puhumaan ajatuksiani ääneen, sillä pelkään joutuvani väärinymmärretyksi. Että toinen ei käsitä ajatustani tai ideaani siten kuin itse sen olen tarkoittanut.

Olen pohtinut, miten vastaisin pensselinvedoin kysymykseen millaisia tunteita nykyinen fyysisen hyvinvointini tila minussa herättää. Olisiko se vain sotkua vai suoria, selkeitä viivoja? Millainen olisi vastaus  kysymykseen millainen suhde minulla on kehooni lyijykynällä tehtynä, jos kirjaimia ei saisi lainkaan käyttää? 

Arvelen, että hivenen aaltomaista ja yhtenevää, joka toivottavasti sisältäisi satunnaisia teräviä piikkejä – ylöspäin.

Mutta ei oteta tätä kuitenkaan niin vakavasti. Siis pohdiskelua ja no, elämää yleensäkin.
Uskon, että vaihtoehtoinen pohdiskelutapa saattaisi olla siitäkin syystä hyvä, etten oikeastaan innostu viivojen arvioimisesta. Sen sijaan huomaamattanikin arvostelen kaikkea kirjoittamaani ja hyvin helposti olen tyytymätön tuotoksiini. Ja jos tarkoituksena on pohtia omaa elämää ja rustata muistiin tärkeitä asioita vain itseäni varten, ei kielen vivahteikkuudella ja oivaltavuudella kai ole juurikaan väliä. Liiallinen itsekriittisyys on toisinaan minulle suuri ongelma. 
Odotan hyvin levollisin, mutta innostunein, mielin seuraavaa kuutta viikkoa Oman elämän inventaarion parissa. Kaikkein paras alustus ja neuvo – joka tuntui kuin vapautukselta –  oli nimittäin älä lähde suorittamaan, vaan tee haastetta itseäsi kuunnellen. Itsehän olin jo ehtinyt stressata sitä, miten ehdin ja jaksan opiskelun ja muun elämän ohessa syventyä kuudeksi viikoksi haasteen pariin. Tuon neuvon aion pitää matkassa – varmasti pitkään. Haaste on senkaltainen, ettei se tarjoa juurikaan mitään pakotuksen tai väkinäisyyden alaisena. Sen enempää kuin oikeastaan koko elämäkään, näin tarkemmin ajateltuna.

Oman elämän inventaario -hyvinvointihaasteeseen ehtii vielä ilmoittautua 11.1 asti.
ajatuksia · oma hyvinvointi · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pienen pohtijan stereotypiat.

Rinkeli on pohtija. Mietiskelijä ja tuumailija. Ihmettelijä. Ihmisten mielissä helposti seuraavanlainen; harmaa ja hiljainen. Oikeasti ja itsensä mielestä taas – kaikkea muuta! Aika suurisuinen. Räiskyväkin, usko pois. Värjääkö funtsailu ihmisen valjuksi? Saako se hiljaiseksi? Tylsäksi? Enpä usko. Olisiko se vain stereotyyppinen ajatus? Luulen niin.
Siis tylsä? Omissa oloissa aina vain paremmin ja paremmin viihtyvä. Seuran karttaja. Yksinäisyydenkaipuussaan melkein töykeä.
Ei välttämättä, aina tai edes koskaan. Usein kaikkea muuta! Pohtija pitää omasta ajasta ja ottaa sen ehkä toisinaan ystäväillankin kustannuksella. Pohtija ei aina ole joukon suulain tai äänekkäin, keskipiste tai tähti. Mutta hän saattaa olla se mielenkiintoisin. Vaikka suu ei liiku, päässä kyllä käy. Anna avaan sinulle ajatuksiani. Minä en pidä lähtökohdasta, että luottamus on erityisellä tavalla ansaittava, mutta jonkinlaisen yhteyden se kai vaatii. Sellaisen, että ajatuksia uskaltaa paljastaa. Entä jos tanssilattian villi valloittaja ja illan iloisin irroittelija olisikin se tylsä pohtija? Yllättyisitkö? Kannattaa antaa mahdollisuus – ajatuksille.
 Ai herkkis? Sano, mitä sanot – se kyynelehtii kuitenkin. Nokkaantuu, loukkaantuu tai vähän vetistelee. Ainakin niin ymmärtää ja sympatisoi, empatisoi ja komppaa. Että ihan niskavillat nousee.
Asioita kun paljon pohdiskelee, tunteet nousevat helposti pintaan ja ehkä jokunen kyynelkin karkaa. Tunteita ei silloin tarvitse enää pelästyä, vaan niiden voi antaa tulla, ne tuntuvat jopa hyvältä. Elämän kokee värikkäänä, ulottuvuuksiltaan moninaisena. Asiat usein koskettavat eri tavalla pohtijaa, sillä hänellä on jo mutusteltuja ajatuksia joihin ne liittää. Mutta ei mietiskely tarkoita automaattisesti nahatonta, edes ohuenlaista. Tai tyrehtymättömiä putouksia poskilla. Kun tunnistaa omat tunteensa ja tietää rajansa, osaa myös aivan erityisen hyvin tarttua onneen ja iloon. Mikä ei aina ole kaikkein helpointa. 
Heikko? Säälittävä kieriskelijä. Omiin ajatuksiin kääriytyjä. Ehkä valheellisiinkin sellaisiin verhoutuva. Anna sanon; heiveröinen hiiri. Oman päänsäkin sisällä varmasti suoranainen nyhverö.
Tosiaanko. No ei. Mikään muu kuin oman elämän, minän, tulevaisuudeen ja omien tavoitteiden, haaveiden, halujen pohtiminen ei vahvista ihmistä yhtä paljon. Itsetuntemus ja ihmisenä kasvaminen, omilla jaloilla seisominen ja taakankin alla selviytyminen. Vahvan ihmisen tuntomerkkejä. Elämässä menestyvän ihmisen tuntomerkkejä. Ominaisuuksia, joita on hankala saavuttaa ilman pohdintaa. Harva sellaiseksi syntyy. Harva syntyy vahvaksi.

Epävarmoille nössöille? Sellainen ihme mietiskely. Kuka muu muka sellaista tarvitsisi.
Itse asiassa. Minä ajattelen, ettei oman elämän pohtiminen ja itsetutkiskelu ole aina alhaalta ylös kiipeämistä. Todellakaan. Realistisen minäkuvan ja sopivan itsevarmuuden saavuttaminen voi korkealla keikkuville olla yllättävän vaikeaa, mutta erittäin suotavaa; laskeutuminen alaspäin voi toisinaan olla ihan paikallaan.

Kävellessä.

Välillä tuntuu, että ihmisten olisi hyväkin pohdiskella asioita enemmän. Ihan vain istuutua ja miettiä. Mikä tekee juuri minut onnelliseksi? Mitä tavoittelen elämässäni? Millainen minä oikeasti olen? Ei sitä aina jaksa. Joskus on helpompi vain antaa mennä sen enempää ajattelematta. Mutta jatkuva pintaliito, ei se voi olla hyvästä – eihän sitä pian osaa laskeutua levähtämään, vaikka kuinka haluaisikin.

Rinkeli aikoo tarttua haasteeseen Oman elämäni inventaario*. Kuusiviikkoinen itseeni tutustuminen elämää ja hyvinvointia kartoittavien kysymysten avustuksella. Verkossa tapahtuva henkinen valmennus. Ihan uusi kokemus. Varmasti hirmuisen jännittävä matka. Siis. Jos innostuit, päätät alkaa pohtijaksi ja haluat liittyä Rinkelin matkaan, sen voi tehdä täällä. Haaste alkaa 5.1.2015.

*yhteistyö