No ne miehet.
Perusta ja kaiken pohjahan on yksinkertaisuus. Yksinkertaisen tuntuessa liian rajulta ilmaisulta voidaan vaihtoehtoisesti käyttää myös määritelmää ”kaukana naisellisesta monimutkaisuudesta”. Miehet ajattelevat yksinkertaisemmin. Se ei tosiaan ole vain myytti. Olen oppinut miesten lineaarisen ajatuksenkulun. Romanttisen illallisen järjestäminen on ruoanlaittoa kynttilänvalossa, ei suinkaan kynttilöillä tunnelmallisen illan luomista.
Muistan äidin joskus kauan aikaa sitten ohimennen sanoneen minulle mutta kun ei miehet ajattele samalla tavalla. Mielsin sen silloin vain kliseiseksi heitoksi. Pöh. Myöhemmin olen ymmärtänyt sen olleen ehkä sittenkin varovainen ohjeistus elämän varalle: kun ei ne miehet todellakaan ajattele samalla tavoin. Samoja asioita kyllä, mutta lähestyminen ja suhtautuminen ovat aika erilaista.
Tein eräs ilta Oman elämän inventaariota ja mies selkäni takana vähän kuin sivusilmällä vastaili itsekin kysymyksiin. Etkö sä muka ole koskaan tuntenut toisaalta näin? Kysymys toistui monesti. Tai siis. Minä ihmetellen esitin kysymyksen aika montakin kertaa. Oli kuin miehellä olisi ollut yksi ainoa viiva ja minulla sotkukasa miljoonasta vänkyrästä. Saatoin hermostuakin ihan vähän: voitko sä hei tuoda tähän nyt vähän moniulotteisuutta. Mutta jos omaan elämään ja itseen suhtautuminen on vaivatonta ja oikeasti aika yksinkertaista, miksi tehdä väkisin vänkyräkasoja? Kiistän, että kaikki miehet olisivat mutkattomia tai kukaan täysin mutkaton. Kyse onkin mutkattomuudesta naisiin verratuna. Olen huomannut saman ilmiön illanvietoissakin. Miesten keskellä sana on sana ja lause tarkoittaa just sitä, mitä se paperillekin kirjoitettuna meinaa. On ajanhaaskausta lähteä analysoimaan muualla kuin naisten seurassa.
Minä en ole koskaan tuntenut miestä, joka stressaisi yleisesti ottaen elämää. Ainakaan samalla tapaa kuin monet naiset tuppaavat tekemään; kiehnäävät jatkuvasti pientenkin asioiden kimpussa. Yksittäiset jutut toki tuottavat harmaita hiuksia kaikille. Ehkä omaan elämääni ei yksinkertaisesti mahdu enempää stressiä – miestenkään muodossa – ja sen vuoksi olen tiedostamattani kiertänyt kaukaa kaikenmoiset stressi-Erkit. Meidän perheen sisarusten välillä minulle on ryöpsähtänyt kaikki stressihormoneita ylitehokkaasti stimuloivat geenit ja veljeni ovat siten välttyneet niiltä. Voi tietysti olla, että syy kaikkeen löytyy siltikin naiseudesta. Viikolla tapasin taas uuden miehen varustettuna lehmänhermoilla. Ei voi kuin kadehtia.
Ei äkkipikainen, liian hötkyileväinen. On vähän hassuakin, että minä olen tottunut katteellaan, kattellaan -miehiin. Ja samalla siinä sivussa joutunut opettelemaan samaa mentaliteettia itsekin. Vaikka äkkipikaisena ihmisenä välillä harmittaakin verkkaus, en osaa ajatella sitä muuna kuin itseäni täydentävänä piirteenä: voin aina oppia sen, mitä minulta puuttuu. Isäni kuulemma saattoi miettiä kysymykseen vastausta joskus pitkänkin aikaa – niin kauan, että toinen ehti jo luulla hänen unohtaneen koko kysymyksen. Toinen veljistäni on ehkä vähän samanlainen: ehdin aina hänen pohdintojensa aikana päästää – riittävän – monta no, no, no -tuhahdusta.
Miespuolisen henkilön tekemää ruokaa ja aikaansaama hymy.
On miehissä tietysti asioita, joita en edelleenkään ymmärrä. Sellaisia juttuja, joiden ymmärtämiseen en välttämättä jaksa haaskata aikaa sen suuremmin – en kuitenkaan tajuaisi. Olen aina ajatellut, että tärkeän asian kyllä muistaa. Miehetkin, aika usein. Mutta muistamisen lisäksi asiaa usein kyllä miettiikin. Toisin sanoen suunnittelee etukäteen ja hyvissä ajoin. Muutamaa päivää aikaisemmin toteaminen juu voisihan sitä tehdä jotakin ei vain toimi naisten maailmassa. Ideaalitilanteessa kun sitä jotakin on suunniteltu jo viikkoja tai jopa kuukausia.
Ai niin. Ihmettelen myös, miksi pöytiä pitää pyyhkiä ryttyisellä rätillä ja kalsarikasaa on kasvatettava huoneen nurkassa?
Elina Heidi Rinkeli 