Kategoria: yhteistyö

itsetutkiskelu · oma elämä · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pohdintaa pensselinvedoin?

Elina2 kommenttia
Pohdiskelu on kuin urheilusuoritus; alkaminen on hirvittävän hankalaa, koko touhu pirun rankkaa, mutta tunne jälkeenpäin on jotain ihanaa – ennen kaikkea palkitsevaa. Keveys. Vapaus. Ne valtaavat niin mielen kuin kehonkin. Mutta voi itsensä vapauttaa kai muullakin tavoin kuin vain hikoilemalla tai hiljaa päässä pohtimalla; minä teen sitä nytkin koko ajan. Kirjoitan. Joululahjoja maalaillessani mietin sen mahdollisuutta itseilmaisukeinona – pystyisinkö pohtimaan maalaamalla? Sitä voisi olla jännittävä kokeilla. Entä piirtäminen? Saisinko kanavoitua ajatukseni viivojen avulla järjestykseen? Toisille keino jäsentää omia ajatuksia saattaa olla laulaminen. He ehkä laulavat itsestään ulos mieltä painavat möykyt. Tai miten sitten suoranainen karjuminen (yksin metsässä) mahtaa toimia? Oloa se saattaa ainakin keventää, mutta epäilen pohdinnan jäävän vähemmälle. Puhuminen, toiset haluavat puhua – paljon, ja paljon mieluummin kuin vain yksin funtsata asioita tai rustata niitä paperille. Osa haluaa myös vastauksia tai vastausvaihtoehtoja. Tai edes jonkinlaista vuorovaikutusta ja peilaamista. Joillekin taas riittää pelkkä korva. Että joku tosissaan kuuntelee.

Osaa itsestäni ilmaisen salilla; sitä ronskia ja ei-niin-tyttömäistä puolta. Liikunta on myös merkittävä tekijä hyvinvoinnissani. Sen huomasin taas taannoisen kolmen viikon sairastelun aikana. 
Olen miettinyt lähipäivinä pohdiskelun ja itseilmaisun eri muotoja, sillä Oman elämän inventaario alkoi maanantaina. Minulle luontaista on kirjoittaminen. Sen lisäksi, että tykkään pohtia ihan vain yksin omassa päässäni asioita. Olen huono puhumaan ajatuksiani ääneen, sillä pelkään joutuvani väärinymmärretyksi. Että toinen ei käsitä ajatustani tai ideaani siten kuin itse sen olen tarkoittanut.

Olen pohtinut, miten vastaisin pensselinvedoin kysymykseen millaisia tunteita nykyinen fyysisen hyvinvointini tila minussa herättää. Olisiko se vain sotkua vai suoria, selkeitä viivoja? Millainen olisi vastaus  kysymykseen millainen suhde minulla on kehooni lyijykynällä tehtynä, jos kirjaimia ei saisi lainkaan käyttää? 

Arvelen, että hivenen aaltomaista ja yhtenevää, joka toivottavasti sisältäisi satunnaisia teräviä piikkejä – ylöspäin.

Mutta ei oteta tätä kuitenkaan niin vakavasti. Siis pohdiskelua ja no, elämää yleensäkin.
Uskon, että vaihtoehtoinen pohdiskelutapa saattaisi olla siitäkin syystä hyvä, etten oikeastaan innostu viivojen arvioimisesta. Sen sijaan huomaamattanikin arvostelen kaikkea kirjoittamaani ja hyvin helposti olen tyytymätön tuotoksiini. Ja jos tarkoituksena on pohtia omaa elämää ja rustata muistiin tärkeitä asioita vain itseäni varten, ei kielen vivahteikkuudella ja oivaltavuudella kai ole juurikaan väliä. Liiallinen itsekriittisyys on toisinaan minulle suuri ongelma. 
Odotan hyvin levollisin, mutta innostunein, mielin seuraavaa kuutta viikkoa Oman elämän inventaarion parissa. Kaikkein paras alustus ja neuvo – joka tuntui kuin vapautukselta –  oli nimittäin älä lähde suorittamaan, vaan tee haastetta itseäsi kuunnellen. Itsehän olin jo ehtinyt stressata sitä, miten ehdin ja jaksan opiskelun ja muun elämän ohessa syventyä kuudeksi viikoksi haasteen pariin. Tuon neuvon aion pitää matkassa – varmasti pitkään. Haaste on senkaltainen, ettei se tarjoa juurikaan mitään pakotuksen tai väkinäisyyden alaisena. Sen enempää kuin oikeastaan koko elämäkään, näin tarkemmin ajateltuna.

Oman elämän inventaario -hyvinvointihaasteeseen ehtii vielä ilmoittautua 11.1 asti.
ajatuksia · oma hyvinvointi · Oman elämän inventaario · yhteistyö

Pienen pohtijan stereotypiat.

Elina5 kommenttia
Rinkeli on pohtija. Mietiskelijä ja tuumailija. Ihmettelijä. Ihmisten mielissä helposti seuraavanlainen; harmaa ja hiljainen. Oikeasti ja itsensä mielestä taas – kaikkea muuta! Aika suurisuinen. Räiskyväkin, usko pois. Värjääkö funtsailu ihmisen valjuksi? Saako se hiljaiseksi? Tylsäksi? Enpä usko. Olisiko se vain stereotyyppinen ajatus? Luulen niin.
Siis tylsä? Omissa oloissa aina vain paremmin ja paremmin viihtyvä. Seuran karttaja. Yksinäisyydenkaipuussaan melkein töykeä.
Ei välttämättä, aina tai edes koskaan. Usein kaikkea muuta! Pohtija pitää omasta ajasta ja ottaa sen ehkä toisinaan ystäväillankin kustannuksella. Pohtija ei aina ole joukon suulain tai äänekkäin, keskipiste tai tähti. Mutta hän saattaa olla se mielenkiintoisin. Vaikka suu ei liiku, päässä kyllä käy. Anna avaan sinulle ajatuksiani. Minä en pidä lähtökohdasta, että luottamus on erityisellä tavalla ansaittava, mutta jonkinlaisen yhteyden se kai vaatii. Sellaisen, että ajatuksia uskaltaa paljastaa. Entä jos tanssilattian villi valloittaja ja illan iloisin irroittelija olisikin se tylsä pohtija? Yllättyisitkö? Kannattaa antaa mahdollisuus – ajatuksille.
 Ai herkkis? Sano, mitä sanot – se kyynelehtii kuitenkin. Nokkaantuu, loukkaantuu tai vähän vetistelee. Ainakin niin ymmärtää ja sympatisoi, empatisoi ja komppaa. Että ihan niskavillat nousee.
Asioita kun paljon pohdiskelee, tunteet nousevat helposti pintaan ja ehkä jokunen kyynelkin karkaa. Tunteita ei silloin tarvitse enää pelästyä, vaan niiden voi antaa tulla, ne tuntuvat jopa hyvältä. Elämän kokee värikkäänä, ulottuvuuksiltaan moninaisena. Asiat usein koskettavat eri tavalla pohtijaa, sillä hänellä on jo mutusteltuja ajatuksia joihin ne liittää. Mutta ei mietiskely tarkoita automaattisesti nahatonta, edes ohuenlaista. Tai tyrehtymättömiä putouksia poskilla. Kun tunnistaa omat tunteensa ja tietää rajansa, osaa myös aivan erityisen hyvin tarttua onneen ja iloon. Mikä ei aina ole kaikkein helpointa. 
Heikko? Säälittävä kieriskelijä. Omiin ajatuksiin kääriytyjä. Ehkä valheellisiinkin sellaisiin verhoutuva. Anna sanon; heiveröinen hiiri. Oman päänsäkin sisällä varmasti suoranainen nyhverö.
Tosiaanko. No ei. Mikään muu kuin oman elämän, minän, tulevaisuudeen ja omien tavoitteiden, haaveiden, halujen pohtiminen ei vahvista ihmistä yhtä paljon. Itsetuntemus ja ihmisenä kasvaminen, omilla jaloilla seisominen ja taakankin alla selviytyminen. Vahvan ihmisen tuntomerkkejä. Elämässä menestyvän ihmisen tuntomerkkejä. Ominaisuuksia, joita on hankala saavuttaa ilman pohdintaa. Harva sellaiseksi syntyy. Harva syntyy vahvaksi.

Epävarmoille nössöille? Sellainen ihme mietiskely. Kuka muu muka sellaista tarvitsisi.
Itse asiassa. Minä ajattelen, ettei oman elämän pohtiminen ja itsetutkiskelu ole aina alhaalta ylös kiipeämistä. Todellakaan. Realistisen minäkuvan ja sopivan itsevarmuuden saavuttaminen voi korkealla keikkuville olla yllättävän vaikeaa, mutta erittäin suotavaa; laskeutuminen alaspäin voi toisinaan olla ihan paikallaan.

Kävellessä.

Välillä tuntuu, että ihmisten olisi hyväkin pohdiskella asioita enemmän. Ihan vain istuutua ja miettiä. Mikä tekee juuri minut onnelliseksi? Mitä tavoittelen elämässäni? Millainen minä oikeasti olen? Ei sitä aina jaksa. Joskus on helpompi vain antaa mennä sen enempää ajattelematta. Mutta jatkuva pintaliito, ei se voi olla hyvästä – eihän sitä pian osaa laskeutua levähtämään, vaikka kuinka haluaisikin.

Rinkeli aikoo tarttua haasteeseen Oman elämäni inventaario*. Kuusiviikkoinen itseeni tutustuminen elämää ja hyvinvointia kartoittavien kysymysten avustuksella. Verkossa tapahtuva henkinen valmennus. Ihan uusi kokemus. Varmasti hirmuisen jännittävä matka. Siis. Jos innostuit, päätät alkaa pohtijaksi ja haluat liittyä Rinkelin matkaan, sen voi tehdä täällä. Haaste alkaa 5.1.2015.

*yhteistyö 

Indiedays Inspiration · yhteistyö

Indiedays Inspiration.

Elina8 kommenttia
No, millainen tämä Elina Heidi Rinkeli on? 
Mietin pitkään, kuinka kuvailisin blogiani. Niputtaisinko kategoriaan, vai latelisinko vain sanoja perätysten. Kun, noh. Ensin minulle itselleni on tärkeää kertoa, ettei se ole asukuvia pullisteleva muotiblogi. Mutta toisaalta se ei ole kyllä puhtaasti ruokablogikaan. Lifestyle, lähempänä, mutta ei ihan siltikään. Jos kirjoittaisinkin sen olevan syvällinen, pohdiskeleva ja ajatuksianostattava. Osin varmaan, mutta en kuitenkaan koe sitä niin, niin, pelkistetyn harmaaksi. 

Sanoilla voi osua täydellisesti napakymppiin, mutta joskus niitä sopivia taas on hyvin vaikea löytää. Toisinaan oikeat sanat ovat aivan kielenpäällä – tai vaihtoehtoisesti niin kaukana, että niitä on turha edes tapailla.
”Hän osaa pukea sanoiksi ajatuksia, joita meistä moni miettii. Tekstit ovat yleensä syvällistä pohdintaa, sellaisella ihanalla viattomalla vivahteella, joihin meistä harva pystyy. Joukosta löytyy toisinaan myös kepeämpiä aiheita, kuten vaikka ruokaohjeita tai salikuvia. Vaikka yleensä niissäkin on jokin syvällisempi miete rinnalla.”
Sanoilla voi kuitenkin tehdä toisen maailman onnellisimmaksi. Kuten ystäväni minut teki. Minä näen päällimmäisenä hänen kirjoittamissa sanoissaan sen, joka on itselleni ehdottomasti tärkein asia koko blogissa; omintakeisuus. Olen ihan aina ollut kova tyttö tekemään omaa juttuani. Minä itse ja ilman apuja. Sen vuoksi varmaankaan en miellä vaikkapa erikoislaatuista miksikään muuksi kuin kohteliaisuudeksi. Originelli, alkuperäinen ja omalaatuinen. Sellainen minä itsekin haluaisin olla. 

Toisaalta olen äärimmäisen utelias ja kokeilunhaluinen. Tilaisuuden sattuessa eteen olen kova intoilemaan – ja usein myös tarttumaan tarjouksiin.  Suurelta osin sen vuoksi Elina Heidi Rinkeli varmaan siirtyikin Indiedays Inspirationiin. Mikä tuntuu yhäkin alkuinnostuksen jälkeen hienolta – ja oikealta.

Etenkin sen takia, että saan jatkaa täysin omaa juttuani. Sellainen ehdottomuus, jota en uhraisi yhdenkään houkutuksen edessä. Toisin sanoen. Blogi jatkaa täällä samaan malliin, mutta on vain laajentanut aluettaan myös Indiedaysin puolelle. Tästä pääset blogin esittelyyn.
Yksi ainoa asia harmittaa. Ne kategoriat. Ei ollut valittavana sellaista kuin Rinkeli. 
Heh.
yhteistyö

Fitfashioniin.

Elina18 kommenttia
 
 
Olen lähiaikoina todella vasta tajunnut, että tätä blogia luetaan. Tottakai olen tiennyt, että äiti ja vakiolukijat uskollisesti seuraavat, mutta en ole tullut ajatelleeksi, että täällä käy monia muitakin silmäpareja. Tai uskonut, heh, koska tilastoja seuraillessani olen ollut varma ainakin sadan klikkauksen tulleen äidiltä.
 
Hämmennyin aika tavalla tarkistaessani sunnuntaina pikaisesti sähköpostini ennen töihinlähtöä. En yllättynyt, vaan ennemminkin pöljästyin. Pienessä mielessänikään en ollut koskaan ajatellut, että joku tarjoaisi yhteistyötä – kaikkein vähiten toinen blogiportaali. Jos innostuin taannoin onnistuneista päärynäletuistani, en oikein tiedä, kuinka kuvailisin senhetkisiä tunnelmia. Minut oli noteerattu, vau. Joku oikeasti näki blogissani ehkä jotakin. Myönnän, että sillä hetkellä tunsin hiukan ylpeyttä kirjoituksistani ja koko tästä jutusta. Tähän asti kun olen yhäkin jollain tapaa häpeillyt blogiani, en kertoile siitä avoimesti esimerkiksi kavereilleni, ainoastaan, jos joku kysyy, harva tuttavani tietää minun kirjoittavan blogia – luulisin. On sanomattakin selvää, että hihkuin intoa hämmennyksestä huolimatta: mä olin sillä hetkellä jotakin ja se tuntui kivalta.
 
Lähdin muuten sitten intopiukeana tuntia liian aikaisin töihin…
 
Mutta. Aina on olemassa muttia. Ne tulevat usein vähän jälkijunassa, kaiken härdellin jälkeen. Mutta on mielestäni järkisana. Se liittyy aina hetkeen, kun suurimmat tunnekuohut ovat kaikonneet.
 
Aloin miettiä, mitä blogini tällä hetkellä on, mitä se ilmentää, mitä se minulle merkitsee ja mihin sen kanssa olin ryhtymässä. Jos Rinkeli olisi puhtaasti treeniblogi, en näkisi niinkään suuria ongelmia. Mutta kun ei ole. Mitä se sitten on?
 
En pidä blogiani millään tavoin erikoisena, poikkeava tai parempana. Näin kirjoittajana, subjektiivisesta näkökulmasta, näen siinä kuitenkin tietynlaista herkkyyttä – jo senkin vuoksi, että blogini on minulle purkautumispaikka. Toisinaan tuntuu, että kirjoittaminen pitää minut järjissäni. En ole koskaan tavoitellut suurta lukijakuntaa tai laajaa näkyvyyttä, vaikka kommentteja kovasti toivonkin ja jokainen uusi lukija tuntuu ilonsykähdyksenä rinnassa. Koen, etten ole lukijalähtöinen bloggari, vaan ennemminkin kirjoitan kirjoittamisen vuoksi. Tarkoitan, en ikään kuin tee viihdettä toisille mainoslehden muodossa, vaan paremminkin rustaan elämänkertaa – kylläkin myös muiden silmille. Sen vuoksi en esimerkiksi ole koko ajan kyselemässä postaustoiveita ja suunnittelemassa kysymyspostauksia, joissa toivon saavani kertoa viidennen gerbiilini nimen (se on muuten Tofu) ja ripsivärini merkin. Vaikka tottakai haluan olla vuorovaikutuksessa lukijoideni kanssa, se on äärimmäisen antoisaa, tottakai kuuntelen toiveita ja ehdotuksia.
 
Kun kirjoitan, en useinkaan mietin, että joku tulee oikeasti lukemaan tekstin. Olen silloin omassa pienessä kuplassani. Ainoastaan lopuksi näppäilyvirheitä etsiessäni ja sanamuotoja parannellessani tulen ajatelleeksi rivejä lukevia silmäpareja. Ehkä juuri sen ja lisäksi blogini pienuuden vuoksi olenkin kyennyt jakamaan täällä toisinaan hyvin henkilökohtaisiakin asioita. Mikä ei ole pelottanut sen vuoksi, että olen palautteiden myötä tajunnut, että niin moni muukin siellä ruudun toisella puolella kokee samanlaisia tunteita. Ajattelen itse, että rehellisyys, avoimuus ja vilpittömyys ovat Rinkelin oleellisia osia. Isoon blogiportaalin yhtäkkinen hyppääminen saattaisi rikkoa tuon kaiken – ei väliä kuinka kovasti ramppikuumetta vastaan yrittäisin taistella. Tiedostamatta se kuitenkin iskisi. Koen, että minun tulee kasvaa blogini mukana, vastaanottaa itse henkilökohtaisesti jokainen uusi lukija ja kommentti. En voi – tai halua – ottaa yhdessä rysäyksessä suurta määrä, vieläpä ikään kuin ilmaiseksi.
 
Päätöstä tehdessäni minun oli lisäksi ajateltava omaa reagointiani kaikkea uutta kohtaan. Paine tappaa minussa kaiken, siis aivan kaiken. Etenkin sen herkimmän, kirjoittamisen.
 
Jos Rinkelistä on johonkin ja jos siitä on tarkoitus tulla jotakin, se kyllä kasvaa täällä bloggerinkin puolella.
 
Ja entäs kaikki ihanat tämän maailman ystäväni? Tarkoitan Myymiä, Tuikkua ja monia muita. En edes tiedä oikeita nimiä, mutta silti koen, että siellä jossain minulla on kavereita. En kai heitä voisi jättää?
 
Olin otettu ja kiitollinen, kiitin täydestä sydämestä. Yhteistyötarjous toi suuresti iloa päiviini ja yhäkin, nyt jo kieltäydyttyäni, mutustelen tätä kaikkea sisälläni. Sillä olihan se kaikesta huolimatta kuitenkin aika hienoa tällaiselle pikkuiselle. Kaikki asiat eivät vain tällä kertaa, hmm, natsanneet. Loppupeleissä en kyennyt näkemään Rinkeliä osana Fitfashionia. Niin kivoja blogeja kuin siellä asusteleekin.

Joten täällä ollaan. Toivottavasti siellä ruudun toisellakin puolella. 🙂