Kaksi päivää, yötä päivää. Tänään lähtee kolmas. Ihan jokaista paikkaa kehossa kolottaa, siis ihan särkee. Jalkojen taipeita myöden – onko sielläkin eloa? Hassua, en ole huomannut aiemmin edes niiden olemassaoloa. Erityisesti sormien jänteet ovat jostain syystä kovimmalla koetuksella. Pään jälkeen. Mieli on nimittäin aika sekaisin: eihän tätä olisi jaksanut näinkään pitkään ilman (melkein turvallisen rajan ylittävää) innostusta. Sano mun sanoneen, se on hyperinnostusta ja melkein jo sairasta. Siinä mielessä, että tunteet ovat lähes kestämättömän voimakkaita.

Kaiken sen ilon ja onnen alla velloo nimittäin jättimäinen tunnepommi. Itkettää – uskotko, että pelottaakin. Aivan erityisesti iltaisin. Pahinta on, etten tiedä muuta vastausta pelolle kuin muutos. Se uusi, josta olisi tultava yksi isoimmista osista elämässäni ja jonka olisi korvattava vanha. Eikä vain puitteilla ole merkitystä, vähiten oikeasti niillä: syntyvät muistot, edellisten elämän jäljet, mielleyhtymät ja erityisesti hajut saavat aikaan pienen paniikin. Kai pelottaa luoda tästä kaikesta omaa. Sillä sen on tapahduttava, vaikka väkisin, ehdollisuutta ei ole.

Näiden kahden päivän aikana kaikkein ihanimpia hetkiä ovat olleet sellaiset, kun kaikki rakkaimmat ihmiset ovat häärineet lähettyvillä, kukin keskittyneesti omassa hommassaan. Illan hämärtyessä nurkasta on kuulunut naurua ja toisesta huikkaus ”kiva tästä tulee, usko pois”. On ollut rankkaa, mutta mahtavaa. Fyysinen rutistus tuppaa puristamaan lopulta turhat tuntemukset ulos ja pois. Hämmenyksenkin.

Uudesta ikiomasta kodista. Se on pian remontoitu. Ja jokaisella telan vedolla se on yhä enemmän ihan oma koti.