Rakastuin sussa samankaltaisuuteen ja päinvastaisuuteen. Samanpäisyyteen eli samanlaiseen itsepäisyyteen. Tykästyin sun elämän kirkkaisiin väreihin, myös tummanpuhuvampiin sävyihin. Rakastun edelleen joka päivä sun tapaan kohdata maailma; mutkattomaan uteliaisuuteen ja vilpittömään valoisuuteen. Ihailen sun määrätietoisuuden rentoutta ja itsevarmuuden kehityskaarta. Rakastan sun tapaa opettaa, osin tiedostamattasikin, mulle näistä asioista.

Mikä tekee niin vaikeaksi rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista?

Jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun, vastaa seuraavaan kysymykseen: millainen osa rakkautta toisen ulkonäkö oli? Oli varmasti osa, mutta kuinka iso. Minä nimittäin uskon siihen, että ulkoiseen olemukseen suuntautuva rakkaus häviää toisen ihmisen sisäisen maailman synnyttämälle rakkaudelle. Ihan jo tunteen intensiteetiltäänkin. Mutta jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun kauemmin kuin viisi vuotta, vastaa tähän seuraavaan kysymykseen: kuinka paljon uutta tutustumisenarvoista olet vielä viidennenkin yhteisen vuoden jälkeen löytänyt toisen kasvoista, hiuksista tai jaloista verrattuna ulkokuorta syvempään.

Sananlaskun mukaan ulkonäköön ihastutaan ja sisimpään rakastutaan. Niinhän? Niinkö? Luulen, että sellaisessa tilanteessa, jossa rakkautta tuntevalle rakkauden kohdentaminen on epäselvää tai haasteellista, ulkonäköön myös kyllästytään nopeammin ja suhteellisen nopeasti. Ihmisen sisin ei nimittäin ole muuttumaton, kuten vaikkapa hiusväri tai silmien väritys, vaan tarjoaa yhteisten vuosien saatossa jatkuvasti uutta tarttumapintaa rakkaudelle. Kuinka monessa vuodessa sellaiseen voi kyllästyä? Vaatii se ainakin enemmän aikaa kuin naamaan tympääntyminen.

Tiedätkö, minkä vuoksi pohdin ulkonäön merkitystä rakkaudessa? Koska olen toistellut lähipäivinä itselleni kysymystä siitä, miksi tuntuu niin haasteelliselta rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista. Rakkauden ottaessa askelia syventymällä toista kohtaan se ei omalla kohdallani koskaan kohdistu muuhun kuin toisen sisimpään ja meidän yhdessä luomaamme maailmaan; on yksi suuri mahdottomuus minulle ylläpitää vain ulkoiseen olemukseen ankkuroitua rakkautta. Siltikin olen monet vuodet asetellut itselleni määrättyjä ulkoisia muuttujia, joiden toteutuessa olisin mahdollisesti valmis rakastamaan itseäni edes jollakin tasolla. Siis täysin päinvastoin kuin rakkaudessani toisia ihmisiä kohtaan. Kun olen yrittänyt opetella kulkemaan käsikynkkää itseni kanssa, olen tarrannut kiinni väärästä kohtaa. Ulkonäön tulisi kulkea ainoastaan rinnalla, ei käsikynkkäkaverina.

Kaunis mieli. Miksi en etsi sitä, kun katson itseäni peilistä. Tai mieti sitä, kun esittelen itseäni toisille.