Pää, sä olkapää, peppu, polvet, varpaat – polvet, varpaat.

Hei olkapää. Kertomus alkuun mun olkapäästöstä eli olkapäiden yhteiselosta. Voin ainoastaan arvuutella, mikä olkapääosastossani – tai ylipäätään kehoni toisessa diagonaalisuunnassa – on nuorena mennyt pieleen. Oikea olkapää on nimittäin etenkin suoria hartialinjoja vaativissa jutuissa usein innokkaampi; vahtimatta jättäessäni vasen tulee vähän kuin perässä. Käännyn olkapäineni siten mieluiten vasemmalle.

Taitaa olla jo aika luonnollista, että olen hivenen vasemmalle puolelle kiertynyt. Veikkaisin. Sillä tottunuthan olen siihen sen verran, että oikean eteen karkaaminen tuntuu täysin normaalilta. Ja tiedäthän syvälle juurtuneet jutut? Vasta hevosen selässä taas olen alkanut ensin tiedostamaan vinouttani, sitten pohtimaan sitä ja nyt ehdottelemaan sille korjausliikkeitä. Ongelmista mahtavin taitaa olla kuitenkin seuraava: mun molemmat olkapäät ovat vähintääkin yhtä itsepäisiä kuin tämä pääkin.

On herättelevää, että sitä monesti luulee kahdenkymmenenkin vuoden riittävän itseensä tutustumiseen. Mutta sitten kuvioihin tömähtääkin yllätyksiä, kuten mahdollisesti koko tähänastisen elinaikansa vinossa kulkeneita olkapäitä, joiden jälkeen ihminen vasta ymmärtää, ettei subjektiivinen sisältäpäin itsensä kohtaaminen yksinään ole aina paras vaihtoehto. Hei sä -huudahdus ulkopuolelta voi olla isokin apu. Ihmiseen juurtuu käsittämättömän vaivatta, huomaamattakin, ajatuksia ja tapoja. Juurtuminen tapahtuu tavalla, joka saa juurtuvat asiat tuntumaan aivan luonnolliselta osalta omaa itseyttä. Ja tiedostamatontahan on hankala edes yrittää kyseenalaistaa. Sen vuoksi pinttyneiden ajatusten metsästäminen koko mielen kokonaisuudesta on kai aivan yhtä hankalaa kuin oikean olkapään edes hetkellinen tyrkkääminen taka-alalle.

Tuntuisi pahalta sanoa olkapäideni elelevän pääni ympärillä täysin väärällä tavalla, sillä on varmasti olemassa syy sillekin, miksi ne ovat sellaisiksi kasvaneet. Kiistämätöntä on kuitenkin se, että haastavammaksi ne kyllä tekevät elämän – no lähinnä hevosen selässä keikkumisen. Pinttyminen kuvaa oikeastaan juurtuneita ajatuksiakin hyvin; ajatus esimerkiksi oman ihmisarvon määräytymisestä kilojen mukaan on kuin pinttynyt tahra mielessä. Sen puhdistamiseen tarvitaan aikaa, apuvälineitä ja riittävän voimakasta tahtoa hangata läiskä pois.

Jo pelkkä ajatusmallien tiedostaminen on tuonut elämääni valtavan paljon helpotusta. Vaikka ei olekaan – etenkään itsepäiselle päälle – täysin ongelmatonta etsiä vinoutuneita tapoja ajatella, on se ollut työnsä väärti. Alku uudenlaisille ajatuksille ei nimittäin verso luultavastikaan tyhjästä, vaan istutetaan jo kuopatuista ajatuksista syntyneeseen multaan.