Jokin aika sitten havahduin hoksaamaan, että aivan jokainen sanan tavu lauseessa pitäisi kai pystyä kyseenalaistamaan. Hei, en sanoisi typeräksi touhuksi! Kannattaisi touhuta nimittäin sen vuoksi, että oppisi näkemään, millaisiin ajatuksiin ympäristö – en mielelläni käytä tässä kohtaa syyttävästi sanaa yhteiskunta – on kasvattanut; millaiset lähtötiedot elämään on annettu heti kättelyssä. Sellaiset lähtötiedot ovat kai jonkinmoisia yleisesti vallitsevia olettamuksia, joita ei ole ajateltu suuremmin enää ensimmäisen kerran jälkeen. Eikä aina toki tarvitsekaan.

Mutta sitten kun huomaa havahtuvansa kaksikymmentäkolmevuotiaana sen tyyppiseen ajatuksen pulpahdukseen kuin mähän oikeasti rakastankin sadetta ja vieläpä rankassa kuurossa kastumista, sitä oikeasti tajuaa, miten himputin helppoa onkaan kulkea toisten ajatusten jäljissä. Oman elämänkuvan, vaikka vain siitä ihan pienen osasen vain, löytäminen, luominen ja erityisesti jatkuva ylläpito on aina kahdesta se hankalampi vaihtoehto; kaikki eivät välttämättä edes havahdu huomaamaan valinnanmahdollisuuden olemassaoloa.

Vähän hiukset pörröllä tihkusta, mutta ei kai niin vaarallista.

Syyssateessa koiran pissaamista odotellessani yhtäkkiä tajusin, ettei minulla oikeastaan ollut mihinkään kiire. Sisällekään. Jos en niin karttaisi valtavan mahtipontisia ilmauksia, kertoisin kokeneeni sen käänteentekevänä hetkenä. Ei ollut matkassa sateenvarjoa eikä takissa huppua, mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt kilpaan ohi pyyhältävien sadepukuisten järvenpääläisten kanssa. Ei ollut tarvetta.

Aina on puettu kurahousut sateella ja tökätty varjo käteen. On huudettu, että äkkiä sieltä nyt sisään ennen kuin kastut. Kerrottu, kuinka tokaisu ”sade on vain tekosyy” on lähinnä pakkomielteisten liikkujien käyttämä. On laitettu vilustumiset märkien sukkien syyksi. Haukuttu kaatosadetta koiranilmaksi. Melkein ihan aina on valittu lämmin viltti sateessa pyörimisen sijaan. Huokailtu raskaasti säätiedotuksen tipoille. On pidetty kastumista muualla kuin suihkussa tai Vonkaputouksessa inhottavana.

Siksi sateessa rauhassa seisominen tuntuu ihan yhtä heittomerkein väärältä kuin parkkipirkkojen sympatiseeraaminenkin. Minun elämänkuvaani ne taitavat kuitenkin mahtua.